Tasinko
Tasinko on omaisuuserä, jonka purkautuvan avioliiton varakkaampi puoliso joutuu suorittamaan varattomammalle puolisolle, jotta kummankin omaisuuden arvo tulee yhtä suureksi. Tasingon määrä ratkeaa osituksessa ja se voi olla rahaa tai irtainta tai kiinteää omaisuutta. Tasinkona suoritettavan omaisuuden yksilöinti tapahtuu joko puolisoiden välisellä sopimuksella (sovinto-ositus) tai pesänjakajan päätöksellä (toimitusositus). Jos puolisot eivät kykene sopimaan asiasta, laatii pesänjakaja osituslaskelman tasingon määrästä. Tasinko ei aina johda puolisoiden varallisuuksien tasoittumiseen, sillä sitä laskettaessa mukaan ei oteta omaisuutta, johon puolisolla ei ole avio-oikeutta (avioehto). Laskelmaan saattaa sisältyä myös vastikkeita.[1]
Tasingon oikeuspoliittisena tarkoituksena on korvata puolisoille perheen hyväksi tehty työ. Tällöin katsotaan, että kotitalouden hoitoon ja lasten kasvatukseen käytetty työpanos kartuttaa perheen varallisuutta, sillä se edesauttaa säästöjen syntymistä. Avioliiton purkautuessa suoritettava omaisuuden tasajako vastaa myös pidempään kestäneen liiton myötä syntynyttä talouden yhteisyyttä.[1]
Oikeuskäytännön mukaan tasingon suorittamiseen velvollinen ei voi itse päättää luovutettavasta omaisuudesta, vaan siitä määrää pesänjakaja (KKO 1975 II 24). Pesänjakajan täytyy kuitenkin ottaa huomioon tasinkoa suorittavan osapuolen toiveet. Toiveista voi poiketa lähinnä silloin, kun toive on tasingon saajan kannalta šikaaninluonteinen tai kohtuuton. Siitä, saako tasingon aina maksaa rahana (niin kutsuttu rahasuoritusvaltuus), on eriäviä näkemyksiä, mutta käytännössä rahasuorituksen torjuminen on harvinaista. Joissakin tapauksissa tasingon saajalla on oikeus vaatia tasinko tiettynä omaisuutena. Tällainen poikkeustapaus on puolison jäämistöön kuuluva maatila (perintökaari, 40/1965, 25:9). Toinen tapaus on työvälineet tai muu irtaimisto, jota tasingon saaja tarvitsee elinkeinotoiminnassaan (avioliittolaki, 234/1929, 103 § 3 mom.).[1]
Tasingon suoritusvelvollisuuteen on joitakin poikkeuksia. Lesken ei tarvitse luovuttaa tasinkoa kuolleen puolisonsa perillisille silloin, kun ositus toimitetaan puolison kuoleman jälkeen (lesken suoja) (avioliittolaki, 103 § 2 mom.), mutta omaisuuden ositus on toimitettava, jos puoliso tai kuolleen puolison perillinen sitä vaatii (avioliittolaki, 85 § 1 mom.). Tasinkoa ei tarvitse myöskään suorittaa tilanteessa, jossa puolison tai kuolleen puolison omaisuus on luovutettu konkurssiin. Tällöin puolison velkojat eivät saa toisen puolison omaisuutta tasinkosäännösten avulla (avioliittolaki, 103 § 2 mom.). Puolisolla ei ole oikeutta saada mitään toisen puolison omaisuutta, jos hän on rikoksella aiheuttanut toisen puolison kuoleman tai osallistunut tällaiseen rikokseen. Jos rikollinen teko on vähäinen, voi tuomioistuin kuitenkin päättää, ettei tällaista seurausta ole (avioliittolaki, 59 §).[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa III palstat 591–593.
- Oikeustiede:tasinko – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 22.4.2022.