Ohjaskelkkailu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kahden miehen ohjaskelkkailua itäsaksalaisessa postimerkissä vuonna 1966, jolloin kelkassa oli vielä ohjakset

Ohjaskelkkailu on kelkkailu-urheilua, jossa kelkan kyydissä ollaan selällään jalat menosuuntaa kohti. Ohjaskelkkailussa kilpaillaan sekä yksin että pareina. Ohjaskelkkailun kansainvälinen erikoislajiliitto on FIL (Fédération Internationale de Luge de Course).

Ohjaskelkkailua harrastetaan sekä kalliilla keinoradoilla, joita on koko maailmassa vain 17, että edullisemmilla luonnonjääradoilla. Olympialaisten ohjelmassa on vain keinorataversio, mutta lajiliitto yrittää saada myös luonnonratakelkkailua viralliseen kisaohjelmaan.

Ohjaskelkkailu keinoradoilla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schlitteln, Swiss Alps, ~1890–1910

Tiettävästi ensimmäinen ohjaskelkkakilpailu laskettiin Klostersissa, Sveitsissä vuonna 1883. Lajin kanta-aluetta onkin saksankielinen Keski-Eurooppa ja Italia. Sveitsissä tosin nykyaikana keskitytään enemmän rattikelkkailuun.

Ensimmäiset lajin Euroopan-mestaruuskilpailut järjestettiin vuonna 1914 ja maailmanmestaruuskilpailut keinoradalla vuonna 1955 Oslossa. Vuodesta 1935 ohjaskelkkailu kuului kansainvälisen kelkkailuliiton FIBT:n ohjelmaan, mutta vuonna 1957 perustettiin erikoislajiliitto FIL. Olympialaisten ohjelmassa ohjaskelkkailu oli ensimmäistä kertaa 1964 Innsbruckissa.

Vuoden 1972 talviolympialaisissa Japanin Sapporossa parikilpailussa Itä-Saksan ja Italian kelkoille mitattiin sekunnin sadasosan tarkkuudella sama yhteisaika, ja kultamitali jouduttiin jakamaan. Siitä lähtien ajat on ohjaskelkkailussa mitattu sekunnin tuhannesosan tarkkuudella.

Lajin kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin skeletonissa ja rattikelkkailussa, joissa lähdössä vauhti kiihdytetään juoksemalla ja hyppäämällä kelkan kyytiin, ohjaskelkkailussa kelkkailijat istuvat jo valmiiksi kelkkansa kyydissä, ja liikkeelle lähdetään riuhtaisemalla käsillä lähtöpaikan sivuilla olevista kahvoista, minkä jälkeen piikkihansikkailla kauhotaan lisää vauhtia jään pinnasta. Kelkassa ei ole jarruja, ja sen ohjaaminen tapahtuu pohkeen ja olkapään liikkeillä. Aikaisemmin käytettiin etuosan jalaksiin kiinnitettyä remmiä, mutta sen hyöty osoittautui kyseenalaiseksi 1972 Innsbruckin olympialaisten jälkeen Itä-Saksan kelkkailijoiden vietyä voiton ohjaamalla kelkkaa lähes pelkästään vartalonliikkeillä.

Vuoden 1964 olympialaisissa, joissa laji oli ensimmäistä kertaa mukana kisaohjelmassa, vakiintui kilpailulajeiksi miesten ja naisten yksittäis- sekä parikilpailut. Vuodesta 1994 lähtien on parikilpailu ollut avoin kummallekin sukupuolelle, mutta naisosanottajia ei ole ilmaantunut. Lajin maailmanmestaruuskilpailuissa saatetaan järjestää joukkuekilpailuja, joissa on mukana kustakin maasta yksi mies- ja naislaskija sekä parikelkka.

Kansainvälisissä kilpailuissa lasketaan yksittäis- ja parikilpailuissa kaksi laskua, joiden yhteisaika ratkaisee lopputuloksen. Poikkeuksellisesti kuitenkin olympialaisissa lasketaan yksikkökelkoissa kahden päivän aikana neljä laskua. Kilpailujen pakkasraja on –25 °C.

Varusteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksilökelkka saa maksimissaan painaa 23 kilogrammaa ja kaksikkokelkka 27 kilogrammaa. Kelkkailijoiden maksimipainoa ei ole määritelty, mutta alle 180 kilogrammaa painavat parit, alle 90 kilogrammaa painavat miehet ja alle 75 kilogrammaa painavat naiset saavat käyttää lisäpainoliiviä. Parikilpailussa painavampi kilpailija makaa päällimmäisenä. Kelkan jalakset on valmistettu teräksestä. Jalasten lämmittäminen on kielletty. 1968 olympialaisissa Grenoblessa sijoille 1, 2 ja 4 laskeneet Itä-Saksan kelkat hylättiin, koska myöhemmin paljastui, että jalaksia oli lämmitetty.

Ohjaskelkkailijat käyttävät ihonmyötäistä haalaria, jotta ilmanvastus saataisiin mahdollisimman pieneksi. Myös visiirillä ja leukasuojuksella varustettu kypärä on pakollinen varuste, sillä nopeudet saattavat kohota 140 kilometriin tunnissa. Kelkkailijan käsineissä on erityiset piikit, joilla kauhotaan lähdössä vauhtia jään pinnasta.

Radan pituuden tulee olla miehillä 1 000–1 300 metriä ja naisilla 800–1 050 metriä.

Kilpailuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonnonratakelkkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävaltalainen Melanie Batkowski luonnonratakelkkailun EM-kisoissa 2010 St. Sebastianissa, Itävallassa

Luonnonratakelkkailu on keinoratoja halvempi vaihtoehto. Luonnonradat muistuttavatkin huippunopeiden keinojäärännien sijaan enemmänkin normaaleja pulkkamäkiä. Luonnonratakelkkailun kilpailusarjat ovat samat kuin keinoratakelkkailussa.

Luonnonradoilla kelkan maksimipaino on 11–14-vuotiailla 12 kg ja 15-vuotiaista ylöspäin 14 kg. Yli 15-vuotiaiden parikelkan maksimipaino on 20 kg.

Kilpailuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]