Pesäpallo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Oulun Lippo sisävuorossa kaudella 2008.
Vimpeli - Koskenkorva ottelu Saarikentällä.
Hutunkeitto meneillään
Etenijä juoksemassa kolmospesältä kotipesään.

Pesäpallo on amerikkalaisesta baseballista ja 1900-luvun alussa Suomessa pelatusta kuningaspallosta kehitetty pallopeli. Pesäpallon kehitti Lauri ”Tahko” Pihkala 1910-luvulla. Pesäpalloa pelataan myös Ruotsissa, Virossa, Japanissa, Australiassa, Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä.[1][2] Pesäpallo on Suomen kansallispeli.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pallonlyöntipelin rantautuminen Suomeen – Kehittyminen kuningaspalloksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset merkinnät maailmanlaajuisesti pesäpallon tapaan pystysyöttöä käyttävistä pallonlyöntipeleistä löytyvät 1200-luvun Egyptistä. Suomeen pallonlyöntipelit rantautuivat 1600–1700-luvulla. Tarkempaa ajankohtaa ei kuitenkaan ole tiedossa. Pallonlyöntipelien yleistyessä, pelin kulkua ja sääntöjä sovellettiin eri puolilla omiin suuntiinsa ja 1800-luvulla Suomessa harrastettiinkin kymmeniä eri pallopelejä.[3]

Pääartikkeli: Kuningaspallo

1800-luvun lopulla sekalainen pallonlyönti kehittyi kuningaspalloksi. Laji sai mallia sukulaislajeistaan Ruotsin långbollista, Saksan schlagballista ja Venäjän Laptasta. Ensimmäinen kuningaspallon virallinen ottelu pelattiin Oulussa vuonna 1901. Lajin säännöt kirjattiin ylös ja ne julkaistiin ensimmäisen kerran Ivar Wilskmanin kirjassa Palloleikkejä. [4]

Kuningaspallosta pitkäpalloon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Pitkäpallo

Lauri Pihkala toi kuningaspallon aikaperusteiseen peliin juoksun vuonna 1914 ja pelistä kehittyi pitkäpallo. Pelaaja, joka juoksi lyönnillään ulkomaaliin ja takaisin ilman paloa, teki juoksun. Vuoronvaihto syntyi pelissä kolmesta palosta. Virikkeitä pelin kehittämiseen Pihkala sai matkoiltaan Yhdysvaltoihin vuosina 1907 ja 1912-1913. Baseballista Pihkala otti peliin kotipesän, pesäkilvan, juoksut voiton laskun perusteena ja kolmen pesän järjestelmän. Baseballissa kopista tapahtuneen kuolemisen Pihkala lievensi haavoittumiseksi. Syötöt pitkäpallossa Pihkala kuitenkin jätti kuningaspallon tapaan pystysyötöksi. Ensimmäinen virallinen pitkäpallo-ottelu pelattiin vuonna 1919.[5]

Pesäpallon synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen nykytyyppisen pesäpallon koepeli pelattiin 14.11.1920 Helsingin Kaisaniemen kentällä. Ensimmäiset viralliset pelit pelattiin vuonna 1922, ja ensimmäisen Suomen mestaruus jaettiin samana vuonna. Sen vei Helsingin Pallonlyöjät. Samana vuonna pelin nimi muutettiin pesäpalloksi aikaisemman pitkäpallon sijaan. Vaikka Suomen mestaruudesta pelattiin jo vuodesta 1922 lähtien, Pesäpalloliitto perustettiin vasta vuonna 1931. Pesäpallon tärkeintä suurtapahtumaa, Itä–Länsi-ottelua, on pelattu vuodesta 1932. Samana vuonna Suomi pelasi ensimmäisen pesäpallomaaottelun ja kaatoi Viron 14–3.

Ennen toista maailmansotaa pesäpallo oli suurelta osin suojeluskuntien harrastama ja esillä pitämä laji. Muita suojeluskuntien harrastamia urheilulajeja olivat murtomaahiihto, ampumahiihto, yhdistetty ja yleisurheilu. Pesäpallo kehitti monipuolisesti sotakentillä tarvittavia taitoja: tarkkaavaisuutta, juoksua, syöksymistä ja heittoa sekä silmän ja käden koordinaatiota. Vaikka sitä usein kiistetään, pesäpalloa nimenomaan kehitettiin sotataitojen harjoittelua varten, ja suojeluskunnat innostuivat lajista ja ottivat sen omakseen. Kuten YLEn Elävässä arkistossa selitetään: Pesäpallon isä Lauri Pihkala toimi sotilasurheilun hallintotehtävissä. Jo ennen sisällissotaa hän peräänkuulutti kansallispeliä, joka ”pyhittää lapsemme tätä maata varten”. Sotilasurheilupiirit osallistuivat tiiviisti ensin pitkäpallon ja sitten pesäpallon kehittämiseen. Pesäpallon kehittäjän Lauri ”Tahko” Pihkalan ajattelussa maanpuolustus ja urheilu liittyivät läheisesti yhteen. Armeijan urheiluohjesäännössä hän määritteli urheilun ”taisteluharjoitukseksi ja leikkisodaksi”, joka on syntynyt ”keihään alla”. Urheilu on ”miellyttävää militarismia”, Tahko toteaa Paavo Noposen tekemässä haastattelussa vuonna 1976.[6]

Pesäpallo on ollut pitkään perinteinen koululiikunnan muoto. Viimeisimpinä vuosikymmeninä laji on kokenut monia sääntömuutoksia, kun siitä on koetettu muokata yleisölle kiinnostavampaa lajia. Laji kärsi vakavan arvovaltatappion niin sanotun pesäpallon sopupeliskandaalin yhteydessä vuonna 1998, jolloin paljastui, että otteluiden tuloksia oli sovittu etukäteen ja pelaajat sekä muut joukkueiden edustajat olivat lyöneet vetoja suurista summista tietäen otteluiden lopputuloksen.[7]

Pelaajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokeri lyömässä.

Ulkovuorolla ulkokentällä on yhteensä 9 pelaajaa, jotka ovat aloitustilanteessa näillä paikoilla: lukkari (pelaa kotipesässä), sieppari (pelaa etukentässä kakkospuolella), ykkösvahti (pelaa ykkös-kakkospesä linjalla), kakkosvahti (pelaa kakkospesää), kolmosvahti (pelaa ykköspesää/kolmospesää), kakkospolttaja (pelaa lähellä kakkospesää), kolmospolttaja (pelaa lähellä kolmospesää toisinaan kolmospesällä), kakkoskoppari (pelaa kakkospuolen takakenttää) ja kolmoskoppari (pelaa kolmospuolen takakenttää).

Sisävuorolla pelaajat pelaavat numeroilla 1–9 ja lisänä jokeripelaajat, yleensä numeroilta 10–12. Nopeat juoksijat on yleensä asetettu kärkeen, sitten tulee hyvä vaihtaja ja sen jälkeen tehokas kotiuttaja. Jokereina tunnetaan lyöjäjokeri, joka laitetaan lyömään ajolähtö- ja kotiutustilanteissa tarpeen mukaan, vaihtajajokeri, joka laitetaan lyömään vaihtotilanteessa, ja etenijäjokeri, joka laitetaan lyömään tilanteessa, jossa tarvitaan nopeaa juoksijaa ja varmaa etenijää.

Pelaajilla on kapteeni, joka yrittää ennen pelin alkua voittaa vastajoukkueen kapteenin hutunkeitossa eli kisassa, jossa katsotaan, kumpi joukkue saa päättää aloittaako vuoronsa ulkona vai sisällä. Kapteeni on myös kannustava ja hyvä esimerkkipelaaja.

Säännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pesäpallokenttä

Ottelun sääntöjenmukaista kulkua seuraa pelituomari apunaan syötönvalvoja, 2-pesätuomari, 3-pesätuomari sekä takarajatuomari.

Pesäpallossa kaksi joukkuetta pelaa pesäpallokentällä, jossa on kolme ulkopesää ja kotipesä. Sisävuorolla joukkue lyö, ulkovuorolla joukkue ottaa kiinni, syöttää ja pyrkii polttamaan kolme vastustajan lyöjää. Pelaajat lyövät vuorollaan palloa ja pyrkivät etenemään kentällä pesien välillä ennen kuin ulkopelaajat saavat toimitettua pallon seuraavaan pesään. Nopeuttaakseen etenemistään sisäpelaajat voivat kärkkyä eli irrota pesältään muutaman metrin päähän juoksulinjan suuntaisesti esimerkiksi ennen syöttöä tai syötön ollessa ilmassa. Pelaajan ollessa irti pesästä pallon tullessa kyseiselle pesälle menettää pelaaja pesäturvan ja hänen on pakko yrittää edetä seuraavalle pesälle. Tästä tilanteesta syntyvää paloa (joka johtuu usein liiallisesta kärkkymisestä) kutsutaan ”kärpäseksi”, ja sen aiheuttaa usein taitava lukkari heitoillaan. Kentällä sisävuorossa oleva pelaaja saa liikkua pesältä toiselle miten vain. Jos pallo ehtii seuraavalle pesälle ennen etenijää, hän palaa. Karkaamiseksi kutsutaan sitä, kun sisäpelaaja lähtee seuraavalle pesälle ennen kuin palloa on edes lyöty ja ehtii pesälle ennen kuin ulkovuorossa oleva heittää pallon sinne.

Joukkueen muodostavat enintään kaksi pelinjohtajaa ja enintään 12 pelaajaa, joista samassa ulkovuorossa aktiiviseen pelitoimintaan voi osallistua yhdeksän pelaajaa. Samassa sisävuorossa aktiiviseen pelitoimintaan voi osallistua yhdeksän pelaajaa sekä erilliset jokeripelaajat. Joukkue voi käyttää kolmea eri jokeripelaajaa, kerran kutakin, jokaisessa sisävuorossa.

Molempien joukkueiden oltua sekä sisä- että ulkovuorossa on pelattu yksi vuoropari. Virallisessa pesäpallossa pelataan kaksi neljän vuoroparin jaksoa. Enemmän juoksuja jaksolla tehnyt joukkue voittaa jakson, joka voi päättyä myös tasan. Vuoroparissa vuoronvaihto tapahtuu kun kolme sisäpelaajaa on palanut tai sisävuorossa ei ole tullut kahta juoksua siihen mennessä, kun vuoron aloittanut pelaaja tulee toisen kerran lyöntivuoroon ja pallo tulee kotipesässä olevan ulkopelaajan haltuun, eikä jokeripelaajia ole enää käytettävissä tai kahden saadun juoksun jälkeen ei ole tullut kahta lisäjuoksua siihen hetkeen mennessä, kun viimeinen lyöjä uudestaan lyöntivuoroon tultuaan muuttuu lopullisesti juoksijaksi ja pallo tulee kotipesässä olevan ulkopelaajan haltuun, eikä jokeripelaajia ole enää käytettävissä.

Jos kahden jakson jälkeen ollaan tasatilanteessa, pelataan yhden vuoroparin mittainen supervuoropari. Jos tilanne on tämäkin jälkeen tasan, järjestetään kotiutuskilpailu, jossa lyöjä yrittää kotiuttaa kolmospesällä olevan etenijän kotipesään.

Vapaataival merkitsee sitä, että pisimmälle edennyt sisäpelaaja saa edetä vapaasti yhden pesävälin. Vapaataival tulee useimmin kahdesta peräkkäisestä väärästä syötöstä. Lukkari voi käyttää väärää syöttöä taktisena aseena aiheuttaen sisäjoukkueeseen hämmennystä lyödäkö vai ei. Taktinen väärä on tehokkaimmillaan ”aavistusmerkkiä”, eli suoraan syötöstä lähtevää etenemistä vastaan, koska lyömättä jätetyn syötön jälkeen etenevä sisäpelaaja on helppo polttaa. Aavistusmerkillä lyöjä haluaa lyödä ainakin laittoman lyönnin estääkseen etenijän polttamisen. Taktinen väärä on osaavan lukkarin tehokas ase ja pelote (huonommat lähdöt), esimerkiksi miesten finaalisarjan 2011 neljännessä ottelussa Sotkamon lukkari Toni Kohonen esitti pahan taktisen takaväärän ajotilanteen kolmannella syötöllä polttaen kerralla kolme pelaajaa.

Edellä olevien perussääntöjen lisäksi on vielä pieniä tarkennuksia:

  • Jos syöttö nousee ennen kuin kaikki ulkopelaajat ovat rajojen sisäpuolella, tulee vapaataival.
  • Kun ulkopelaaja saa kopin, lähtöpesältään irti oleva juoksija haavoittuu. Haavoittuneen on yritettävä edetä seuraavalle pesälle välttääkseen palon. Mikäli pesällä, jonne haavoittunut pelaaja palamatta ennättää, on kopinottohetkellä toinen juoksija, tämäkin haavoittuu (tuplahaava) ellei hän ole jo saanut laillisesti edeten turvaa seuraavalla pesällä. Haavoittuneiden on poistuttava kentältä kotipuolelle. Kotipesään ei synny tuplahaavaa.
  • Jos enemmän kuin yksi pelaaja on samalla pesällä, vain viimeisellä on pesäturva, aiemmin sinne saapunut menettää pesäturvansa, ja palaa ellei säännönmukaisesti edeten ennätä seuraavalle pesälle ennen palloa. Ellei pesäturvan menettänyt yritä edetä hänet voidaan polttaa pallolla koskettaen. Juoksun syntyessä kotipesässä oleva lyöjä ei menetä pesäturvaansa.
  • Mikäli juoksijaa saapuu pesälle käymättä edellisellä pesällä, syntyy pesärikko. Pesärikon tehnyt juoksija ei vie pesäturvaa pesällä mahdollisesti aiemmin olleelta juoksijalta.

Välineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pesäpallon välineet kuvassa.
Räpylä ja pallo.

Päänsuojus eli kypärä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kypärä kuuluu pesäpallossa pakollisiin varusteisiin. Kypärän täytyy olla pesäpalloliiton hyväksymä. Nykyään kaikki kypärät ovat lähes saman mallisia. Sisävuorossa kaikkien pelaajien on pidettävä kypärää päässään oman lyöntivuoronsa aikana ja kentällä edetessään. Jos sisäpelaaja tulee lyömään ilman kypärää, tuomitaan hänet palaneeksi välittömästi (tekninen palo).

Ulkovuorossa olevalla joukkueella kypärä ei sen sijaan ole pakollinen kaikilla pelaajilla. Lukkari sekä kopparit (aivan takakentällä pelaavat pelaajat) saavat pelata ulkokentällä ilman kypärää. Kypärätön ulkopelaaja (pl. lukkari ja kopparit) ohjataan laittamaan varusteensa kuntoon ennen pelin aloittamista.

Räpylä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Räpylää käytetään helpottamaan pallon kiinniottoa ulkovuorossa pelattaessa. Räpylän käyttö ei ole pesäpallon sääntöjen mukaan pakollista, mutta räpylää käytetään lähes poikkeuksetta. Pesäpalloräpylä poikkeaa niin ulkoasultaan kuin ominaisuuksiltaan baseballissa käytetystä räpylästä huomattavasti. Räpylä on valmistettu nahasta, tosin osa valmistajista käyttää erilaisia keinokuituja räpylän ulkopuolella. Kiinniottamista varten tehty räpylän sisäpinta on kuitenkin aina tehty paksusta nahasta. Suurimmat erot eri räpylöiden välillä ovat käden suojaukseen tarkoitettujen pehmikkeiden määrässä ja laadussa, nahan paksuudessa ja räpylän koossa sekä muotoilussa.

Pallo on tarkoitus ottaa kiinni räpylässä olevalla kupilla, joka sijoittuu peukalon ja etusormen väliin. Usein kuitenkin erityisesti nopeissa pelitilanteissa pallo osuu kämmenen alueelle. Tällöin räpylän hyvin suunniteltu ja toteutettu rakenne voi estää vammojen syntymisen. Räpylän kiinnityksessä käytetään ranteen ympäri tulevaa hihnaa. Aikuisille tarkoitetuissa räpylöissä on usein myös erilliset kiristyshihnat peukalolle ja nimetön-pikkusormi-yhdistelmälle. Tämä parantaa pelaajan tuntua räpylästä.

Muunlaisten apuvälineiden käyttö pallon kiinniotossa on kielletty. Välineenä ei siis saa käyttää lippalakkia tai mitään muuta vastaavaa.

Maila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pesäpallomailat valmistettiin aiemmin puusta. Nämä kuitenkin olivat hyvin heikkoja eivätkä kestäneet kauan painavaa ja kovaa palloa lyötäessä. 1980-luvulla Karhu julkisti lasikuituisen mailan, josta tuli välitön menestys. Nykyään puisia mailoja ei käytetä edes lasten peleissä, jo yli 10-vuotiaatkin käyttävät lasi- tai hiilikuituisia mailoja. Nykyiset pesäpallomailat ovat lasi- ja hiilikuidun yhdistelmästä valmistettuja. Tällä saavutetaan riittävä lujuus, jotta maila kestää käytössä pitkään. Pesäpalloliiton alaisissa peleissä täytyy käyttää virallisesti hyväksyttyä mailaa. Tällaisia mailoja valmistaa nykyään muun muassa Karhu. Aiemmin myös muun muassa Exel valmisti moderneja komposiittimailoja. Mailaa saa vahvistaa eristysnauhalla.

Suurimmat erot mailoissa ovat painossa, tasapainopisteessä, joustavuudessa ja pituudessa. G- ja F-ikäisten eli 7–10-vuotiaiden peleissä on mailan enimmäispituus 90 cm [8].

Pesäpallomailan painoa pidetään yleisesti tärkeimpänä ominaisuutena. Tyypillinen Superpesispelaajan maila painaa 560–620 grammaa. Mailoja valmistetaan yli 650 gramman painoisenakin, mutta ne soveltuvat vain vahvoille lyöjille, yleensä lyöjäjokereille. Myös kevyempiä mailoja on olemassa. Junioreille on myös alle 400 gramman painoisia mailoja. Mailojen yleisin lyöntikohdan halkaisija on 56 mm; aiemmin juuri Exel teki hieman paksumpia mailoja.

Piikkarit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piikkarit eivät ole välttämättömät tai pakolliset varusteet pesäpallossa. Ne auttavat huomattavasti pelaajaa nopeissa pelisuorituksissa, erityisesti nykyisillä hiekkatekonurmikentillä. Varsinaisia pesäpallopiikkareita valmistaa vain muutama valmistaja, joista Karhu on isoin. Monet pelaajat käyttävät tavallisia juoksupiikkareita. Osassa piikkareista on myös kantapiikit, mutta yleisesti ottaen vain kengän etuosassa on piikkejä. Yleensä piikkareissa on paikat seitsemälle piikille kenkää kohden, mutta tämä vaihtelee valmistajittain. Piikkareiden pito-ominaisuuksiin voi vaikuttaa valittujen piikkien pituudella. Piikkejä valmistetaan 3–18 mm:n pituisina. Hiekkatekonurmikentillä piikkien enimmäispituus on vain kuusi millimetriä, mutta ko. sääntöä eivät useimmat pelaajat noudata, eivätkä (useimmat) tuomarit sitä valvo. Piikkarien hintahaarukka on suunnilleen yhtä laaja, kuin muidenkin juoksukenkien. Kalleimmat voivat maksaa jopa 300 euroa, valmistajasta ja mallista riippuen, kun halvimmat taas jopa alle 20 euroa.

Pallo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pallo

Palloa lyödään, heitetään, pomputellaan ja otetaan kiinni. Pesäpalloa saa pelata vain pesäpalloliiton hyväksymällä pallolla. Pallonvalmistajia on vielä muutama, mutta Suomen pääsarjoissa pelataan kuitenkin lähes yksinomaan Karhun valmistamilla palloilla. Kaikkien pesäpallojen ympärysmitan on oltava 21,60–22,20 cm. Pallon paino vaihtelee sarjoittain:

Pesäpalloliiton määrittelemä mittataulukko[9]

Pallo on kangaspäällysteinen. Eri valmistajilla on eri värejä miesten, naisten ja tenavien palloiksi.[10] Viralliseksi pelipalloksi hyväksytyssä pallossa on pesäpalloliiton leima. Pallojen hankkimisesta pelitapahtumaan vastaa ottelun järjestävä kotijoukkue. Karhun miesten ja naisten pallot erottaa tosistaan naisten pallossa olevasta mustasta pisteestä Karhu-logon vastakkaisella puolella.

Kauden 2005 alussa tuli voimaan niin sanottu kimmoisuussääntö. Tämä tarkoittaa, että pesäpallon teknisten ominaisuuksien täytyy noudattaa annettuja määräyksiä. Arvot mitataan uutena ja käytettynä.

Vaaditut arvot

  • Miesten pallo
    • uuden pallon kimmoisuusprosentin (160 km/h) on oltava 44–45,5 %
    • käytetyn pallon (70 kertaa/160 km/h) kimmoisuusprosentin on oltava yli 40 %
  • Naisten pallo
    • uuden pallon kimmoisuusprosentin (130 km/h) on oltava 44,5–46 %
    • käytetyn pallon (100 kertaa/130 km/h) kimmoisuusprosentin on oltava yli 43 %.
  • Tenavapallon kimmoisuusprosentin (60 km/h) on uutena oltava 46–49 %.

Kilpailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen korkeimman tason pesäpallosarja on Superpesis. Seuraavat sarjatasot tästä alaspäin ovat Ykköspesis, Suomensarja, Maakuntasarja sekä aluesarjat.[11] Myös naisilla oli vastaavat sarjat kauteen 2007 asti, jonka jälkeen Ykköspesis ja Suomensarja yhdistyivät naisten Ykköspesikseksi, mutta kaudella 2012 Suomensarja palautettiin.

Pesäpalloleirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pesäpallossa järjestetään vuosittain neljä noin viikon mittaista leiriä eri puolilla Suomea, tämän lisäksi järjestetään alueleirejä. Nämä leirit järjestetään ikäluokittain G-, F-, E-, D- ja C-junioreissa, jotka käsittävät ikäryhmät 5–6-vuotiaista aina 16-vuotiaisiin. Leirit ovat tiettävästi ainutlaatuinen järjestelmä maailmassa. Vuosittain leireille osallistuu keskimäärin vajaa sata joukkuetta F- ja G-ikäisten leiriä lukuun ottamatta, jossa osallistumismäärä on huomattavasti vähäisempi, noin kuudenkymmenen joukkueen pinnassa. Naperoleirin osallistujamäärä on ollut viime vuosina nousussa. E-, D- ja C-ikäisten leireille osallistuvien ihmisten lukumäärä on yleisesti yli tuhat, jonka lisäksi järjestelyorganisaatiossa toimii usein yli parisataa vapaaehtoista. G- ja F-ikäisten leiri on nimeltään Naperoleiri, E-ikäisten Tenavaleiri, D-ikäisten Suurleiri ja vanhimpien eli C-ikäisten Nuorisoleiri. Vanhin leireistä on Suurleiri, joka on järjestetty jo vuodesta 1971 alkaen. Seuraavana mukaan tuli vuonna 1973 Tenavaleiri.[12]

Myös ainutlaatuinen tapahtuma on leirien yhteydessä järjestettävä tuomarileiri, jonka tarkoituksena on antaa nuorten tuomita nuorten pelit. Leireillä vanhimmat tuomarit ovatkin 18-vuotiaita ja nuorimmat noin 12-vuotiaita. Järjestelmä on tuonut lukuisia uusia tuomareita lajiin.

Sukulaispelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen pesäpallon läheisimmät sukulaiset ovat Ruotsin långboll, Saksassa pelattu Schlagball ja Venäjällä pelattu lapta. Pesäpallolla on yhtäläisyyksiä myös romanialaisen Oină-pelin kanssa[13]. Ennen pesäpallon kehittämistä on Suomessakin pelattu pikipalloa eli ”piksua” sekä polttopalloa, jolla useampiakin muotoja sekä nelimaalia eli ”feraa”, jossa pelaajien ei tarvitse osata lyödä kunnolla ja sopii siten eritasoisille ja -ikäisille pelaajille.

Eri maissa on pesäpallon tapaisia pelejä. Näistä pelatuimmat ovat englantilainen kriketti ja amerikkalainen baseball.

Välineiden valmistajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pesäpallovälineitä valmistavat suomalaiset yritykset, joista suurimpana nykyään Karhu Berner. Karhua käyttävät nykyään lähes kaikki lajia jollain sarjatasolla pelaavat seurat, ja se onkin nykyään ainoa valmistaja joka tekee välineitä kilpakäyttöön. Toinen suurimmista valmistajista kilpakäytössä oli Exel, mutta se on lopettanut nykyään pesäpallotuotteiden valmistamisen. Muita entisiä valmistajia ovat muun muassa Pyhis, jonka Exel osti vuonna 1997[14]. Nykyään pesäpallotuotteita valmistaa Karhun lisäksi J-Pesis.

Ennätykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joensuun Mailassa pelannut Juha Niemi löi pesäpallon pituuslyönnin maailmanennätyksen 130 metriä Liperin Viinijärven pesäpallokentällä 2014. [15] Pesäpallon korkein laskettu yleisöennätys tehtiin 13. heinäkuuta 1952, kun Helsingin kesäolympialaisten näytösottelua oli seuraamassa 19 309 henkeä. Pesäpallon pelaamisen yhtäjaksoisen maailmanennätystä pitää hallussaan Kupittaan TYYkerit, kun joukkue pelasi 26. heinäkuuta 1998 yhteensä 30 tuntia, ottelu päättyi lopulta 248-187. [16]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomi toi kultaa pesäpallon MM-kisoista 2012. YLE. Viitattu 23.9.2013.
  2. Murskaavaa ylivoimaa pesäpallon maailmancupin finaalissa Yle Elävä Arkisto. Viitattu 23.9.2013.
  3. Seinäjoen Maila-Jussit 75-vuotta juhlakirja s. 37 "Tolpaa Egyptissä" – Erkki Valtamäki, Ilkka Heiskari, 2007
  4. Seinäjoen Maila-Jussit 75-vuotta juhlakirja s. 37 "Topelius Pelimies" – Erkki Valtamäki, Ilkka Heiskari, 2007
  5. Seinäjoen Maila-Jussit 75-vuotta juhlakirja s. 38 "Juoksu syntyi 1914" – Erkki Valtamäki, Ilkka Heiskari, 2007
  6. Pesäpallolla kohotettiin suojeluskuntien sotataitoja (YLEn Elävä arkisto)
  7. Käräjäoikeuden tuomio sopupelioikeudenkäynnissä 2001. Suomen Pesäpalloliitto. Viitattu 23.9.2013.
  8. Pesäpallon pelisäännöt, sivu 4, PPL, 2006
  9. http://www.karhupesis.net/index.php?id=26
  10. Suomen pesäpalloliitto: Luettelo Suomen Pesäpalloliiton hyväksymistä pesäpallovälineistä 1993. Viitattu 23.9.2013.
  11. Sarjaohjelmat Pesäpalloliitto. Viitattu 23.9.2013.
  12. Tilastoja – Leirijoukkueiden määrät kautta aikain Viitattu 23.9.2013.
  13. IBAF – THE ORIGINS OF BASEBALL Viitattu 28.12.2013.
  14. http://www.pesis.fi/koulutustoiminta/verkkolehti/artikkeli/?ARTIKKELI_NUM=43321
  15. Anu Rummukainen: Maailman pisin pesäpallolyönti tärähti Liperissä 18.6.2014. Yle Uutiset. Viitattu 19.6.2014.
  16. http://www.pesis.fi/pesapalloliitto/artikkeliarkisto/?x2172098=125009 Pesäpalloliitto: Pesiksen yhtäjaksoisen pelaamisen ME on nyt 30 tuntia! (27.7.1998) (suomeksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pesäpallo.

Pesäpallo ulkomailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]