Munuainen

Wikipedia
Ohjattu sivulta Munuaiset
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Munuainen. Lähde: Grayn anatomia (1918).

Munuaiset (lat. ren) ovat selkärankaisten virtsanerityselimistöön kuuluvia erityselimiä. Niiden tehtävänä on pitää yllä elimistön vesitasapainoa, happo-emästasapainoa, suolojen (elektrolyyttien) ja muiden kivennäisaineiden oikeita määriä sekä suodattaa pois verestä kiinteät vesiliukoiset kuona-aineet (esimerkiksi urea). Siksi niiden merkitys onkin homeostaasin kannalta tärkeä.[1]

Lääketieteen haara, joka tutkii munuaisia ja niiden sairauksia on nimeltään nefrologia.

Vanha suomenkielinen nimitys munuaisille on munaskut tai munaskuut. Usein sanaa on puhekielessä käytetty tarkoittamaan kiveksiä, mutta alkuperäinen merkitys on juuri munuaiset.[2]

Sijainti ja rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sijainti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ihmisen kaksi munuaista sijaitsevat molemmin puolin selkärankaa. Oikeanpuoleinen munuainen on ihmisellä ja sialla hieman vasemmanpuoleista alempana. Muilla nisäkkäillä oikea munuainen on yleensä vasemmanpuoleista ylempänä. Munuaiset sijaitsevat maksan ja pernan alapuolella, alimman rinta- ja kahden ylimmän lannenikaman tasolla. Koska munuaiset ovat arkoja elimiä, niiden yläpuoli on osittain alempien kylkiluiden suojaamana ja lisäksi niitä suojaavat selkälihakset, sidekudoksinen munuaiskotelo ja kaksinkertainen rasvakerros.[3]

Rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikuisen ihmisen munuaiset ovat pavunmuotoiset, noin 11 cm pitkät, 6 cm leveät, 3 cm paksut.[4] Niiden yhteispaino on noin 300 g.[3] Munuaisia ympäröivän sidekudoskotelon alla on kuorikerros, jonka sisäpuolella on ydinkerros.[3] Ydin jakautuu 10-15 lohkoon, munuaispyramidiin, joiden leveä tyviosa on kuorikerrosta vasten ja kapea kärki ulottuu munuaisaltaaseen. Munuaiset ovat koveria selkärankaan päin. Koverassa kohdassa on munuaisportti, joka liittää virtsajohtimen, munuaisvaltimon ja -laskimon munuaiseen.[5]

Munuaispyramidien sisällä on kussakin lähes 100 000 nefronia eli yhdessä munuaisessa niitä on yli miljoona. Ne ovat munuaisten toiminnallisia yksiköitä ja koostuvat munuaiskeräsestä ja munuaistiehyestä. Munuaiskeränen koostuu taas hiussuonikeräsestä (glomerulus) ja sitä ympäröivästä keräsenkotelosta, eli Bowmanin kapselista.[5]

Verisuonitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Munuaisportin kautta kulkeva munuaisvaltimo, joka alkaa vatsa-aortasta heti ylemmän suolilievevaltimon alta, tuo hapekasta verta munuaisille. Veri kulkee pois munuaisista munuaisportin kautta kulkevaa munuaislaskimoa pitkin, joka laskee alaonttolaskimoon.

Kummankin munuaisen yläpuolella on lisämunuainen.

Tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Munuaiset erottavat verestä kuona-aineet sekä elimistölle vieraat aineet ja poistavat ne elimistöstä virtsan mukana. Poistettavia kuona-aineta ovat mm. valkuaisaineiden hajoamistuote urea ja sappiväriaineet, joita syntyy hemoglobiinin pilkkoutuessa. Munuaiset huolehtivat kuona-aineiden poiston yhteydessä siitä, että elimistölle tärkeitä aineita ei pääse virtsan mukana elimistöstä pois. Näitä ovat esimerkiksi glukoosi ja aminohapot, joita terveen ihmisen virtsa ei tavallisesti sisällä.[5]

Munuaiset pitävät solunulkoisen nesteen (kudosneste, veriplasma ja imuneste) osmoottisen paineen vakaana. Ne säätelevät myös solunulkoisen nesteen määrää. Koska solunulkoisen nesteen osmolaliteetti on lähes vakio, nesteen määrää voidaan säädellä suolapitoisuutta muuttamalla. Säädeltäviä ioneja ovat muun muassa natrium-, kalium-, kalsium- ja magnesiumionit sekä kloridi, sulfaatti ja fosfaatti. Elimistön happo-emästasapainon ylläpitämiseen munuaiset osallistuvat säätelemällä vety- ja bikarbonaatti-ionien eritystä.[5]

Munuaiset tuottavat joitakin hormoneja. Erytropoietiini (EPO) edistää punasolujen muodostumista ja kypsymistä luuytimessä. Hormonin kaltainen reniinientsyymi säätelee angiotensiinihormonin muodostumista.[5] Reniinin käynnistämät mekanismit nostavat tarvittaessa verenpainetta, joka puolestaan lisää alkuvirtsan määrää ja sen myötä myös natriumklorodin määrää. RAA-järjestelmä eli reniini-angiotensiini-aldosteronijärjestelmä vaikuttaa natrium- ja kaliumionien liikkeisiin ja siten myös vesitasapainoon.[3]

Munuaiset osallistuvat myös D-vitamiiniaineenvaihduntaan muuttamalla inaktiivisen D-vitamiinin aktiiviseen muotoon eli kalsitrioliksi.[5]

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nefroni
1. Hiussuonikeränen eli glomerulus
2. Viejäsuoni
3. Keräsenkotelo eli Bowmanin kotelo
4. Proksimaalinen kiemuratiehyt
5.-6. Distaalinen kiemuratiehyt
7. Henlen linko
8. Kokoojaputki
9. Hiussuonia
10. Munuaislaskimo
11. Munuaisvaltimo
12. Tuojasuoni
13. Distaalinen kiemuratiehyt

Veri tulee munuaisporttiin paksuja munuaisvaltimoita pitkin. Suonikeräsestä suodattuu plasmaa kapillaarien seinämän läpi keräsenkoteloon ja näin syntyy alkuvirtsaa vuorokauden aikana noin 160 litraa. Valtaosa (n. 99 %) tästä imeytyy takaisin tubuluksissa ja kokoojaputkissa. [3]

Natrium- ja kaliumtasapaino[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natriumionit muodostavat noin 90 % kaikista solunulkoisen nesteen kationeista. Ne sitovat osmoottisesti vettä, ja pääasiassa tämä pitää solunulkoisen nesteen tilavuutta normaalina. Muuten neste poistuisi munuaisten kautta ja elimistö kuivuisi. Elimistön natriumpitoisuus säilyy samana, vaikka ravinnon mukana saatava natriummäärä vaihtelisi vuorokaudessa gramman murto-osasta kymmeniin grammoihin, sillä munuaisissa tapahtuva natriumineritys säätyy tehokkaasti tarpeen mukaan. Glomerulussuodokseen menee vuorokaudessa noin 500 g natriumia. Noin 75 % tästä imeytyy takaisin proksimaalisesta tubuluksesta. Elimistön natriumtilanne ratkaisee, paljonko natriumia reabsorboituu Henlen lingon nousevan osan ja distaalisen kiemuratiehyen alueella. Tavallisesti erittyy lopulliseen virtsaan vain 2–5 g natriumia. Kaliumioneja on solunulkoisessa nesteessä vain niukasti, mutta solunsisäisessä nesteessä ne muodostavat kationien pääosan. Virtsaan erittyy kaliumia tavallisesti 1–3 g vuorokaudessa.

Munuaissairaudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Munuaiskivet ovat suhteellisen yleinen ja kivulias sairaus.

Joillakin ihmisillä munuaiset saattavat kasvaa yhteen, jolloin syntyy hevosenkenkämunuaiseksi kutsuttu häiriö.

Ihminen tulee toimeen yhdellä munuaisella. Synnynnäisesti toinen munuainen puuttuu yhdellä ihmisellä noin 750:stä. Yksimunuaisisuus on yleisempää miehillä, ja puuttuva munuainen on useimmiten vasen munuainen. Joskus toinen munuainen joudutaan poistamaan leikkauksella esimerkiksi kasvaimen tai siihen kohdistuneen vakavan vamman vuoksi.[6] Munuaisen poistoa nimitetään nefrektomiaksi.

Perinnöllistä munuaisten monirakkulatautia, polykystistä munuaistautia, sairastaa maailmassa 12,5 miljoonaa ihmistä.[7]

Diabetes voi johtaa diabeettisena nefropatiana tunnettuun munuaissairauteen. Munuaistulehdusta nimitetään nefriitiksi ja munuaiskerästulehdusta glomerulonefriitiksi. Muita munuaissairauksia ovat nefroottinen oireyhtymä ja munuaissyövät. Vaikeita munuaisoireita kuuluu myös esimerkiksi Wegenerin granulomatoosiin.

Jos munuaiset eivät kykene hoitamaan tehtäviään, käytetään dialyysiä ja mahdollisesti voidaan tehdä munuaisensiirto. Ensimmäinen siirto tehtiin vuonna 1954.

Munuaiset ruokana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Karitsan munuaisia

Munuaisia käytetään ruokana esimerkiksi grillattuina. Niitä voidaan myös hauduttaa kastikkeessa niiden maun parantamiseksi. Tunnettuja ruokalajeja, joissa munuaisia käytetään, ovat brittiläinen pihvi- ja munuaispiiras, ruotsalainen hökarpanna, ranskalainen rognons de veau sauce moutarde (vasikanmunuaisia sinappikastikkeessa) ja espanjalainen riñones al Jerez (munuaisia sherrykastikkeessa haudutettuina).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Turunen, Seppo: Biologia - Ihminen, s. 51. Helsinki: Sanoma Pro Oy, 2012. ISBN 978-951-0-29701-8.
  2. Duodecim, Lääketieteen termit s. 468
  3. a b c d e Hiltunen, Holmberg, Jyväsjärvi, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt, Wähälä: Galenos - Johdanto lääketieteen opintoihin, s. 406-428. Helsinki: WSOYpro, 2010. ISBN 978-951-0-33085-2.
  4. Turunen, Seppo: Biologia: Ihminen, s. 51. 5.–7. painos. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-29701-8.
  5. a b c d e f Haug, Sand, Sjaastad: Ihmisen fysiologia, s. 424-468. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-19882-x.
  6. http://www.house.gov/mcdermott/kidneycaucus/onekidney.html
  7. http://www.pkdcure.org

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]