Virtsa

Wikipedia

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Tekstin järjestely ja yhtenäistäminen, erityisesti kohdissa muodostus ja koostumus

Virtsanäyte purkissa.

Virtsa on eläinkuntaan kuuluvan eliön muodostamaa elimistön kuona-ainetta. Virtsa syntyy munuaisissa, jotka suodattavat veren, ja kulkeutuu sitten virtsajohtimia pitkin virtsarakkoon, jonka tarpeeksi täytyttyä eliö, myös ihminen, tuntee virtsaamisen tarvetta. Virtsa poistuu rakosta virtsaputkea pitkin ulos elimistöstä.

Elimistössä kiertää jatkuvasti monia litroja nestettä, josta munuaiset suodattavat vuorokauden aikana 160 litraa alkuvirtsaa. Suurin osa nesteestä ja ainesosista imeytyy kuitenkin takaisin, sillä lopullinen virtsamäärä on vain noin 0,5–2,5 litraa vuorokaudessa. Virtsa on vaaleampaa, jos kehon nestemäärä on suuri ja tummempaa, jos se on pieni. Kuivuuteen sopeutuneilla eläinlajeilla virtsa voi olla erittäin väkevää.

Ihminen tuottaa keskimäärin 500 litraa virtsaa vuodessa eli vuorokautta kohti 1–2 litraa. Virtsasta on 95 prosenttia vettä ja 2,5 prosenttia virtsa-ainetta eli ureaa, joka on suurina määrinä myrkyllistä. Loput 2,5 prosenttia virtsasta on erilaisia mineraaleja kuten magnesiumia ja kalsiumia. Virtsa sisältää myös virtsahappoa, hippuurihappoa, urobiliiniä sekä fosfori- ja rikkihappoa. Virtsa ei ole myrkyllistä, kuten monissa kulttuureissa uskotaan, mutta nautittuna se saattaa suurina annoksina olla haitallista. Virtsan pH-arvo vaihtelee 4,5:n ja 8:n välillä; normaalisti se on neutraali. Voimakkaasti hapan tai emäksinen virtsa on merkki sairaudesta.

Virtsa saattaa muuttua tahmeaksi sokeriliemeksi, jos henkilö sairastaa hoitamatonta diabetesta, jolloin sokeria pääsee virtsaan.

[muokkaa] Virtsanmuodostus

Virtsa muodostuu hiussuonikeräsessä, joka on kahden valtimon välissä ja jossa on lähes sama paine kuin suurissa valtimoissa. Paine puristaa ja suodattaa kapillaarien seinämien läpi keräsen koteloon plasmasuodosta eli primaarivirtsaa. Aineosien suhde on siinä plasman suurimolekyylisiä valkuaisaineita lukuun ottamatta suunnilleen sama kuin plasmassa. Verisolut ja suurin osa plasman proteiineista jäävät verisuoniin. Vuorokauden aikana proteiiniakin silti siirtyy suodokseen yhteensä kolmisenkymmentä grammaa. Glomerulussuodoksen määrä on vuorokaudessa noin 160 litraa, mutta siitä imeytyy takaisin niin paljon, että vain 0,5–2 litraa erittyy lopullisesti virtsana. Glomerulusten suodatustoiminta on verenpaineesta riippuvaista. Jos suurien valtimoiden paine sokissa laskee noin 60 mmHg:iin, lakkaa virtsaneritys glomerulusten filtraatiotoiminnan loppumisen takia. Glomerulussuodos siirtyy keräsestä proksimaaliseen tubulukseen. Tubuluksen verisuonituksesta huolehtii munuaiskeräsestä lähtevä vas efferens. Sen sisältämä veri on luovuttanut glomerulussuodokseen vettä ja tähän liuenneita pienimolekyylisiä aineita ja väkevöitynyt siksi erittäin suuresti. Nyt siihen imeytyy takaisin eli reabsorboituu hyvin suuri osa samoista aineista, jotka poistuivat verestä glomeruluksessa. Esimerkiksi vedestä imeytyy proksimaalisen tubuluksen alueella takaisin 75-85%. Samoin imeytyy takaisin natrium-, kalium-, kloridi- ja fosfaatti-ioneja. Osittain aktiivisen, osittain passiivisen imeytymisen johdosta suodoksesta siirtyy vereen myös glukoosia, aminohappoja ja useita muita orgaanisia aineita. Proteiinimolekyylit poistuvat suodoksesta tubulussolujen pinosytoimina. Munuaisten kyky säädellä virtsan väkevyyttä perustuu Henlen lingon ja kokoojaputken toimintaan. Henlen lingon nousevan osan seinämäsolut siirtävät natriumioneja aktiivisesti tubuluksesta kudosnesteeseen. Kloridi-ioni seuraa passiivisesti natriumia. Vettä sen sijaan nousevan osan seinämä läpäisee huonosti. Kudosnesteeseen näin tuleva natriumkloridi siirtyy suureksi osaksi takaisin tubulukseen Henlen lingon laskevan osan seinämien läpi. Se saattaa kiertää useita kertoja tubuluksen laskevasta osasta nousevaan ja kudosnesteen kautta takaisin. Munuaisten ydinkerroksessa, jossa Henlen lingon mutka sijaitsee, natriumkloridipitoisuus ja siten myös osmoottinen paine on sekä tubuluksen sisällä että sen ulkopuolella moninkertainen kuorikerrokseen verrattuna. Henlen lingon nousevan osan sisällä osmoottinen paine pienenee lähestyttäessä munuaisen kuorikerrosta, koska natriumkloridia poistuu ja vesi jää jäljelle. Distaalisen kiemuratiehyen alussa virtsa onkin hyvin laimeaa. Se väkevöityy uudestaan distaalisessa kiemuratiehyessä ja kokoojaputkessa, jossa vettä poistuu seinämien läpi kudosten korkeamman osmoottisen paineen imemänä. Edellytyksenä on aivolisäkkeen takalohkon antidiureettisen hormonin eli ADH:n vaikutus, sillä vain ADH:n läsnä ollessa distaalisen kiemuratiehyen ja kokoojaputken seinämät läpäisevät mainittavasti vettä. ADH:n puutteessa vesi ei pääse seinämien läpi, joten virtsa pysyy runsaana ja laimeana. Diabetes insipidus -taudissa, joka johtuu ADH:n vajauksesta, voi vuorokaudessa erittyä jopa 20 litraa hyvin laimeaa virtsaa. Distaalinen tubulus osallistuu natrium-kalium-tasapainon ja happo-emäs-tasapainon ylläpitoon. Sen solut voivat vaihtaa suodoksen natriumioneja solunsisäisiin kaliumioneihin tai vetyioneihin. Distaalinen tubulussolukko kykenee lisäksi muodostamaan ammoniakkia glutamiinista ja eräistä muista aminohapoista. Ammoniakista muodostuneet ammoniumionit neutraloivat happoja ja säästävät näin elimistöön natrium- ja kaliumioneja, joita muuten kuluisi virtsan happojen neutraloimiseen. Munuaistubuluksen solut kykenevät erittämään aktiivisesti muitakin yhdisteitä. Niinpä jotkin elimistölle vieraat aineet poistuvat sekä glomerulusten että tubulusten kautta (penisilliini, virtsateiden kuvauksessa käytettävät röntgenvarjoaineet).

[muokkaa] Virtsan koostumus

Virtsan määrä vaihtelee suuresti henkilön koon ja iän, nautitun ruuan ja juoman laadun ja määrän, hikoilun sekä vuorokaudenajan mukaan. Yleensä virtsaa erittyy täysikasvuisella ihmisellä 0,5–2 litraa vuorokaudessa. Eritys on voimakkainta iltapäivällä ja vähäisintä aamuyöllä. Virtsan vuorokautisen määrän väheneminen alle 500 millilitraan paastoavalla henkilöllä tai alle 700 millilitraan normaalisti syövällä henkilöllä merkitsee kuona-aineiden kasautumista ruumiiseen; kuona-aineet voivat näet erittyä vain kohtalaisen suuriin nestemääriin liuenneina. Virtsan ominaispaino vaihtelee ääritapauksissa 1,001:stä 1,050:aan. Yleensä se kuitenkin on 1,010–1,025. Tilasta, jossa munuaiset eivät kykene laimentamaan ja väkevöimään virtsaa, käytetään nimitystä isostenuria. Sen vallitessa virtsan ominaispaino pysyy 1,010:na nautitusta nestemäärästä riippumatta. Isostenuria on merkki munuaisten reservien loppumisesta. Virtsan pH on riippuvainen siitä, miten runsaasti nautitusta ravinnosta muodostuu poistettavia happamia tai emäksisiä aineenvaihduntatuotteita. Normaalia sekaravintoa nautittaessa muodostuu happamia aineenvaihduntatuotteita enemmän kuin emäksisiä. Virtsa onkin tavallisesti hieman hapanta (pH noin 6). Tarpeen vaatiessa virtsan pH voi kuitenkin vaihdella 4,6:sta 8,2:een. Koska yhden pH-asteen lasku tarkoittaa vetyionikonsentraation kasvamista kymmenkertaiseksi, tämä merkitsee sitä, että virtsan vetyionien määrä voi vaihdella monituhatkertaisesti. Virtsan keltainen väri johtuu pääsiassa eräistä urobiliiniyhdisteistä (urokromeista). Värisävy voi joskus olla osviittana tautia diagnosoitaessa (verenvuoto), mutta yleensä sillä ei ole paljoakaan käytännön merkitystä. Virtsan väri muuttuu jo lyhyessäkin säilytysajassa. Virtsa myös helposti samenee sitä säilytettäessä joko siksi, että bakteerit lisääntyvät siinä tai siksi, että jotkin aineet saostuvat. Virtsasta on yleensä noin 95 prosenttia vettä. Jäljelle jäävistä kiinteistä aineista on yli puolet (15–30 g/vrk) virtsa-ainetta eli ureaa. Jonkin verran erittyy myös muita typpipitoisia kuona-aineita (kreatiinia 1–3 g, virtsahappoa 0,5–1 g ja ammoniumioneja 0,5–1 g vuorokaudessa. Natriumioneja erittyy keskimäärin 2–5 g, kalium-ioneja 1–3 g, kalsiumia 0,1–0,3 g, kloridi-ioneja 4–9 g sekä fosforia, lähinnä epäorgaanisina fosfaatteina, gramman verran vuorokaudessa.

[muokkaa] Virtsaamisen ongelmat

Virtsan eritykseen saattaa liittyä erilaisia ongelmia. Virtsaamishäiriöt ovat erittäin tavallisia varsinkin ikäihmisillä: Valtaosa yli 60-vuotiaista miehistä kärsii jonkintyyppisestä virtsanerityksen ongelmasta.^[1]

Mahdollisia ongelmia ovat muiden muassa virtsankarkailu (inkontinenssi), virtsattaessa koettava kipu, heikentynyt virtsasuihku, tihentynyt virtsaamisen tarve ja virtsan jälkitiputtelu. Virtsankarkailu on yleinen vaiva: Se koskettaa noin viittä prosenttia suomalaisista. 25–69-vuotiaista naisista siitä kärsii jopa 19 prosenttia. Heillä sen aiheuttajia ovat esimerkiksi synnytys, raskaus, vaihdevuodet ja jatkuvat virtsatietulehdukset.^[2]

Virtsaamishäiriöiden muita taustatekijöitä saattavat olla esimerkiksi virtsarakon toimintahäiriö, virtsaputkitulehdus, virtsarakkotulehdus, diabetes, Parkinsonin tauti, dementia, ongelmat sydämessä ja verisuonissa, kasvain sekä miehillä eturauhasvaivat.

[muokkaa] Virtsan käyttö maataloudessa

Virtsa on erittäin käyttökelpoinen typen lähde kasveja lannoitettaessa. Maataloudessa kotieläinten virtsa pyritään keräämään virtsakaivoon, mistä se kuljetetaan säiliöperävaunulla pellolle ravinteeksi. Nykyaikaisessa lietelantalassa uloste ja virtsa sekoittuvat, ja saadaan entistä monipuolisempaa ravintoa pellolle.

[muokkaa] Virtsa luonnossa

Useat eläimet merkitsevät reviirinsä tai kulkureittinsä virtsaamalla. Haisunäätä puolustautuu virtsaamalla tunkeilijan päälle. Räkättirastas puolustaa pesäänsä ja poikasiaan esimerkiksi ihmisen tunkeiluja vastaan virtsasta ja ulosteesta muodostuvilla "pommeilla".

[muokkaa] Tiesitkö, että..

Tämä osio sisältää luettelon nippelitietoa.
Voit auttaa Wikipediaa yhdistämällä oleelliset tiedot artikkelin muihin osioihin ja poistamalla merkityksettömät tiedot.

Virtsaa tarkoittava, nykyisin alatyylisenä pidettävä kusi on yksi suomen kielen vanhimmista sanoista, jota menneinä aikoina on käytetty asiatyylisissä yhteyksissä muun muassa lääketieteessä.^lähde?

Roomalaiset tekivät hammastahnaa virtsassa olevasta ammoniumista.^lähde? Raaka-ainetta kerättiin kadunkulmille asetetuista säiliöistä, joihin kansalaiset tekivät tarpeensa.^lähde?