Susi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo eläimestä. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Susi
Canis lupus laying.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Koirat Canis
Laji: lupus
Kaksiosainen nimi
Canis lupus
Linnaeus, 1758
Levinneisyyskartta
Suden levinneisyys alalajeittain
Suden levinneisyys alalajeittain
Alalajit[2]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Susi Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Susi Commonsissa

Susi eli harmaasusi[3] (Canis lupus) on koiraeläimiin kuuluva nisäkäs, joka on biologisesti määriteltynä samaa lajia kuin kesy koira. Susi on peto- ja laumaeläin.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susi on suurikokoisin nykyisin elävä koiraeläinlaji.[3] Urokset ovat tyypillisesti kookkaampia kuin naaraat.[3] Suomessa naarassuden keskipaino on 32 kg ja uroksen 40 kg (yleensä 30–70 kg). Suurimmat Suomessa kaadetut sudet ovat painaneet hieman yli 65 kg.[5] Suden ruumiin pituus on yleensä 100–150 cm.[3] Hännän pituus ilman kärkikarvoja on 35–50 cm ja kärkikarvojen kanssa 10–12 cm enemmän. Korvien pituus on 10,5–12 cm. Hartia- eli säkäkorkeus on 66–81 cm.[3] Kuono on pitkä. Väri vaihtelee harmaasta ruskean- ja kellanharmaaseen, mutta voi olla myös valkoinen, punertava, ruskea tai musta. Valkoiset sudet ovat paljon yleisempiä alueilla, joilla maa on lumen peittämä. Susi muistuttaa saksanpaimenkoiraa, alaskanmalamuuttia ja siperianhuskyä mutta sillä on pidemmät jalat, pienemmät korvat, luisu otsa ja vinot silmät.[6]

Maailmanlaajuisesti sudet ovat yleensä hieman suurempia kuin Suomessa esiintyvät. Keskimääräinen hartiakorkeus koko maailmassa on 60–95 cm ja paino 32–60 kg.[7] Suurimmat sudet elävät Kanadassa ja Alaskassa, ja siellä on tavattu muutamia yli 77 kg:n painoisia yksilöitä. Suurin tavattu susi on Alaskassa 1939 tapettu 80 kg painanut harmaasusi.[8]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suden aiempi (punaisella) ja nykyinen (vihreällä) levinneisyys maapallolla. Karttaan eivät sisälly dingon ja kesykoiran levinneisyydet.

Susia esiintyy nykyään Pohjois-Amerikassa ja Euraasiassa. Aiemmin niitä oli myös Pohjois-Afrikassa. Susien elinalueisiin kuuluvat metsät, tundrat, tasangot ja vuoret. Susien, kuten muidenkin villieläinten, kannat ovat pienentyneet ihmisen vaikutuksesta elinympäristöihin.

Harmaasusi on elänyt koko manner-Euroopassa ja lisäksi Aasiassa Taimyrin niemimaalta, etelästä Intiaan ja lounaassa Arabian niemimaalle saakka. Se oli aikoinaan maailman laajimmalle levinnyt nisäkäslaji[1]. Keski- ja Pohjois-Amerikassa susi elää arktisilta saarilta Meksikoon. Se on näin ollen sopeutunut hyvin erilaisiin ilmasto- ja maasto-oloihin.

Venäjällä on Euroopan suurin susikanta, jopa 30 000 yksilöä. Vuoden 1999 tilaston mukaan Romaniassa oli susia noin 2 500, Valko-Venäjällä noin 2 000, Espanjassa noin 2 000, Puolassa noin 1 000, Bulgariassa noin 1 000 sekä Baltian maissa yhteensä noin 2 000.[9]

Suden levinneisyys Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa susi on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi ja se on rauhoitettu laji. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (RKTL) arvioiden mukaan susia oli Suomessa vuonna 2006 250 yksilöä ja vuonna 2010 enää 150–160 yksilöä. Vuonna 2012 Suomen susikanta oli RKTL:n arvion mukaan laskenut 120–135 yksilöön. Mikäli mukaan otetaan Venäjän rajalla liikkuvat sudet, niin määrä on 140-150 yksilöä.[10] RKTL:n arvio on niinsanottu vähimmäiskanta-arvio, eli arvio vähimmäissusikannasta (minimikanta). Todennäköisesti todellinen kanta on jonkin verran tätä suurempi. Kanta-arvio ilmoitetaan tammi-helmikuussa ja se arvioi lumijälkilaskentoihin perustuen talven susikantaa. Metsästyksen ja luontaisen kuolleisuuden vuoksi talvikanta on syyskantaa pienempi, vuoden 2012 syyskannaksi RKTL arvioi 180-200 yksilöä.

Kannan vuodesta 2006 alkaneen laskun syynä pidetään salametsästystä.[11][12][13].

Alalajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sudesta on kuvattu lähteestä riippuen 32[3]–37[2] eri alalajia, joista suurin osa elää Pohjois- ja Keski-Amerikassa. Aiemmin erillisenä lajina pidettyä dingoa (Canis lupus dingo) tavataan lisäksi Australiassa ja osissa Kaakkois-Aasiaa[14][3]. Yhdysvaltojen itärannikolla elävä punasusi (Canis lupus rufus) luetaan nykyisin suden alalajiksi, vaikka sitä on aiemmin pidetty omana lajinaan.[2] Pohjois-Afrikassa elävä, aiemmin kultasakaalin alalajiksi määritelty Canis aureus lupaster polveutuukin vuonna 2011 julkaistujen dna-analyysien perusteella eteläaasialaisesta harmaasudesta (Canis lupus) eikä kultasakaalista. Tämän C. a. lupaster-koiraeläimen sukulaisuussuhteista on kiistelty 1800-luvulta lähtien.[15][16] Luonnonvaraisten populaatioiden lisäksi suden alalajeihin kuuluu myös kesykoira (Canis lupus familiaris), joka elää kotieläimenä lähes koko maapallolla.

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sudet elävät luonnossa keskimäärin 6–10-vuotiaiksi. Susi on sopeutunut elämään hyvin erilaisissa ympäristöissä, kuten arolla, tundralla, metsissä ja jopa kaupunkien lähistöillä, jossa se käyttää ravinnokseen ihmisen toiminnasta syntyvää jätettä esimerkiksi kaatopaikoilla.

Susi liikkuu kaikkina vuorokauden aikoina, pääasiassa kuitenkin hämärissä ja yöllä. Se elää pareittain tai perhekunnittain laumoissa, joissa voi olla kolmisenkymmentäkin jäsentä. Suurin raportoitu lauma havaittiin 1960-luvulla Alaskassa, ja siinä oli 36 yksilöä.[17] Suomen oloissa laumat ovat pieniä, keskimäärin seitsemän yksilön suuruisia.

Susien saalistusreviiri on laaja, ja eläinten kulkiessa samaa jälkijotosta näyttää niiden jälkijono usein vain yhden suden jättämältä. Metsästäessään sudet käyttävät myös laumataktiikkaa, mutta yksinäinenkin susi pystyy kaatamaan varsin suuria saaliseläimiä, kuten hirviä.

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naaras tulee sukukypsäksi yksi- ja koiras kaksivuotiaana. Susilaumassa yleensä vain johtava pari saa paritella. Kiima-aika on keväällä (helmikuun ja toukokuun välissä), ja kantoaika on 61–64 päivää. Emo synnyttää pennut maahan kaivettuun pesäluolaan, ja pennut ovat syntyessään täysin emostaan riippuvaisia. Pentueissa on keskimäärin neljä pentua. Lauma hoitaa pentuja yhdessä. Pennut ovat syntyessään sokeita ja avuttomia kuin koiranpennut. Emo imettää niitä ja pitää niistä hyvää huolta. Susilla, kuten muillakin koiraeläimillä, esiintyy valeraskautta. Valeraskaudessa naaraalle, joka ei ole tiine, tulee raskauden tunnusmerkkejä ja naaras pystyy myös imettämään toisen emän poikasia. Tämä on susilaumassa tärkeä selviytymiskeino. Mikäli varsinainen emä on estynyt hoitamasta poikasia, voivat muut naaraat hoitaa niitä.

Muut laumassa elävät auttavat pentujen ruokinnassa ja hoitamisessa. Kun emosusi lähtee metsälle, joku laumasta tulee hoitamaan siksi ajaksi pentuja. Laumalaiset tuovat myös ruokaa pennuille ja myös emolle.

Kommunikointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piirros ulvovista susista

Susien äänellinen kommunikaatio on monimuotoista. Susien tunnetuin kommunikaatiomuoto on ulvominen, mutta ne myös murisevat, vikisevät ja haukkuvat, tosin hieman eri tavalla kuin koirat.

Ne ulvovat usein kutsuakseen lauman muita jäseniä paikalle, ilmoittaakseen lauman sijainnin muille susilaumoille tai vahvistaakseen omaa reviiriään. Sudet ulvovat useammin silloin, kun niillä on jotain suojattavaa, esimerkiksi vasta pyydystetty saalis, ja harvemmin välttääkseen riitoja muiden susilaumojen kanssa. Toisin kuin usein kuvitellaan, sudet eivät ulvo mitenkään tavallista enemmän täysikuulla, joskin ne ulvovat usein juuri iltahämärän ja yön aikaan metsästyksen takia.

Sudet käyttävät hajumerkintää (virtsaa) ilmoittaakseen oman reviirinsä rajat. Susilaumat välttelevät toisia laumoja yhteenottojen takia.

Sudet näyttävät kiinnostuksensa toisiinsa nuolemalla huulia.

Sudet, kuten muutkin koiraeläimet, käyttävät erittäin runsaasti ruumiinkieltä. Ne ilmaisevat alistuvuuden toista laumanjäsentä kohtaan painamalla niskansa alas ja jopa selinmakuulle käyden. Häntää käytetään myös sosiaalisen aseman viestimiseen: Lauman johtajat pitävät usein häntäänsä pystyssä, alempiarvoiset sudet pitävät häntäänsä matalalla, alistumista osoittaessaan jopa jalkojensa välissä.

Sudet välttävät katsomasta ylempiarvoistaan silmiin. Silmiin tuijottaminen koetaan uhkaavaksi eleeksi.

Saalistaminen ja ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sudet saalistamassa vapitia.

Susien ruokavalio riippuu pitkälti asuinalueesta. Ne syövät lähes mitä hyvänsä kasvinsyöjiä, pieniä eläimiä, kuten jäniksiä ja hiiriä, ja isompia eläimiä, kuten poroja, peuroja ja hirviä. Usein sudet kohdistavat hyökkäyksensä saaliseläimen kylkiin tai takapäähän ja pyrkivät heikentämään saaliseläintä puremilla. Useimmilla suden suurilla saaliseläimillä on sarvet, minkä vuoksi sudet pyrkivät välttämään saaliin päänalueen puremista etteivät vahingoittuisi itse. Kun saaliseläin on heikentynyt, se tapetaan puremalla kaulaan tai pään alueelle. Saaliseläin kuolee yleensä suureen verenvuotoon, shokkiin tai molempiin. Mikäli saaliseläin on pieni, kaulapurema saattaa katkaista myös selkärangan, mikä aiheuttaa nopean kuoleman.

Susilauma metsästää hyvin koordinoidusti ja sudet voivat jahdata saaliseläimiä pitkiäkin matkoja väsymättä.

Metsästäessä sudet sopeutuvat tilanteisiin ja ne pyrkivät saamaan helpoimman mahdollisen saaliin, joka voi olla esimerkiksi peuralauman heikoin yksilö tai metsästyksessä käytetty koira.

Susi pyrkii aktiivisesti tappamaan reviirillään eläviä pienempiä petoeläimiä, kuten kettuja ja supikoiria, vähentääkseen näin kilpailua ravinnosta.[18] Susi saattaa odottaa kettua sen pesäkolon suulla tai polun varrella, eikä paikalle sattuvalla pienpedolla ole juuri mahdollisuuksia päästä sudelta karkuun.[18] Esimerkiksi Keski-Suomessa on havaittu uusien susireviirien muodostumisen johtaneen kettujen ja supikoirien vähenemiseen ja sen seurauksena metsäkanalintujen runsastumiseen.[18] Tällainen käyttäytyminen toisaalta altistaa sudet pienpedoista tarttuville sairauksille, varsinkin kapille.[18]

Susien haitat kotieläimille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Susi tanskalaisessa eläinpuistossa.

Sudet aiheuttavat ihmisille vahinkoa lähinnä saalistamalla koti- ja karjaeläimiä. Erityisesti lampaat, mutta myös vasikat, voivat olla vaarassa. Lampaiden suojaksi on kehitelty susiaitoja, eräänlaisia sähköpaimenaitoja, joiden useat päällekkäiset langat pitävät sudet loitolla. Toisinaan karjan suojaamisessa käytetään apuna myös suurikokoisia vartiokoiria, yleisimmin kaukasianpaimenkoiraa, pyreneittenkoiraa ja muita vuoristokoiria.

Suomessa susista on ehkä eniten haittaa poronomistajille, mutta joskus metsästystilanteissa ja ulkona pidettäviä koiriakin joutuu susien saaliiksi.[19] Myös metsästäjien mukana metsällä tai kokeissa liikkuvat metsästyskoirat voivat olla vaarassa, sillä susi tappaa itseään heikomman kilpailijan reviirillään ja toisaalta koira on suden kannalta helppo ravintokohde. Koirien suojaksi susia vastaan on kehitetty niin kutsuttu hukkaliivi, joka antaa koiran kimppuun pyrkivälle pedolle voimakkaan sähköiskun.

Susien vaarallisuus ihmiselle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suden jälkiä hiekassa.

Susi karttaa tavallisesti ihmistä ja käy hyvin harvoin ihmisen kimppuun. Tohtori John Linnellin raportin (2002) mukaan susi on todistettavasti surmannut vuosina 1950-2000 Euroopassa ja Venäjällä yhteensä 17 ihmistä ja Pohjois-Amerikassa ei yhtään.[20] Suurin osa tapauksista on johtunut rabieksesta eli vesikauhusta: rabieksen vähentyessä ovat susihyökkäyksetkin vähentyneet selvästi. Linnellin mukaan vertailu muiden petojen vastaaviin lukuihin osoittaa, että susi kuuluu vaarattomimpiin eläimiin kokoluokassaan.[21][22] Nykyajanselvennä vakavimmat dokumentoidut susihyökkäykset tapahtuivat Intiassa, Uttar Pradeshissa vuosina 1996–1997. Niissä kuoli tai vammautui 74 ihmistä, enimmäkseen alle 10-vuotiaita lapsia. Viranomaiset selittävät niitä saaliin vähyydellä, tuotantoeläinten tarkalla suojauksella ja leikkivien lasten läheisyydellä.[23]

Susipelko on Suomessa vanhaa perua. Turun hovioikeus tuomitsi vuonna 1652 Iisalmen pitäjästä kotoisin olleen Lauri Kapaisen teloitettavaksi ja poltettavaksi susien noitumisen vuoksi. Tuomion mukaan Kapainen oli tunnustanut "noituneensa" ne sudet, jotka edellisenä talvena raatelivat ja söivät Jääsken pitäjässä 18 lasta. Samankaltaisia lasten sarjatappoja on Suomen kirkonkirjojen haudattujen luetteloihin merkitty yhteensä kuusi. Niistä ajoittuivat 1700-luvulle Ristiinan ja Ilomantsin lastensurmat. Eniten susien tappotekoja tunnetaan 1800-luvulta, jolloin kirjattiin Kaukolan, Kivennavan, Hämeen ja Varsinais-Suomen lastensurmat. Yhteensä susien tappamiksi tiedetään merkityn 110 suomalaista lasta. Viimeinen mainittu suomalainen susiuhri oli 7.11.1881 kuollut viisivuotias Kalle Oskari Grönroos Vahdosta.[24]

1800-luvulla susista maksettiin ns. tapporahaa. Parhaan hinnan sai aikuisten yksilöiden nahoista.selvennä

Susien väitetään myös hoitaneen hylättyjä ihmislapsia. Näistä niin kutsuttuista susilapsista kerrottujen tarinoiden totuudellisuus on kuitenkin kyseenalainen.

Susi kansanperinteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punahilkka ja susi Gustave Dorén satukuvituksessa.

Suden pelko ja viha sitä kohtaan kuvastuu myös kansanperinteestä. Susi kuvataan saduissa usein pahaksi eläimeksi. Tunnettuja susisatuja ovat muun muassa Aisopoksen muistiin kirjaama tarina sudesta lampaantaljaan pukeutuneena ja monina eri versioina, viimeisimpänä Grimmin veljesten tarina pienestä Punahilkasta. Kristillisissä vertauksissa sudet ovat myös olleet pahassa roolissa. Kuuluisa tarina kertoo, että Franciscus Assisilainen puhutteli Gubbion kaupunkia riivannutta sutta, joka jätti sen seurauksena kaupungin rauhaan.

Ihmissusi on tarujen hirviö, joka on päivisin tavallinen ihminen, mutta muuttuu täydenkuun aikaan sudeksi. Alun perin ihmissusi kuului germaaniseen kansanperinteeseen, jossa ihmissusi oli metsiin paennut soturi, joka tuli hädän hetkellä suojelemaan heimoa vainoojilta. Myöhempi ja yleinen käsitys ihmissuden verenhimosta on Hollywoodin elokuvateollisuuden tarpeisiinsa luoma käsitys.

Skandinaavisen mytologian Fenris on jättiläismäinen susi, joka Ragnarökin koittaessa tappaa Odinin mutta kuolee myöhemmin itse.

Susi Sipoon vaakunassa.
Susi Valtimon vaakunassa.

Susi suomalaisessa perinteessä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sutta ei ole Suomessa perinteisesti, ainakaan kristillisenä aikana, arvostettu juuri lainkaan, vaan siihen on suhtauduttu lähes aina vihamielisesti. Tämä voi johtua osittain tai pitkälti Raamatusta ja muista kristillisistä kertomuksista, joissa susi on yksinomaan paha, ja ainoita Suomessa esiintyviä petoeläimiä, jotka mainitaan. Susi on myös voitu samaistaa kristillisten tarinoiden lohikäärmeeseen, jota ei sillä nimellä suomalaisessa kansantarustossa ilmeisesti alun perin tunnettu (katso Suden ja koiran synty). Kuitenkin esihistoriallisena, pakanallisena aikana on laajalti, aivan lähistölläkin arvostettu sutta, ja niin lienee ollut suomalaistenkin keskuudessa.

Siinä missä sutta vain vihattiin ja pelättiin, muihin petoihin ja inhottuihin eläimiin suhtauduttiin yleensä kahtalaisesti – niitä myös arvostettiin. Karhua suorastaan palvottiin, ja kaadetun karhun kunniaksi pidettiin peijaiset.

Kielteinen suhtautuminen susiin on jättänyt merkkejä suomen kieleen. Kadonneen tai tuhlatun asian sanotaan menneen hukkaan (hukka on suden toinen nimitys) tai "joutuneen suden suuhun". Kelvoton tai huono tavara on susi. Luvatonta, yleensä avioitumatonta pariskuntaa kutsuttiin susipariksi. Pahaa ihmistä, joka teeskentelee hyvää, sanotaan sudeksi lampaiden vaatteissa. Suden on arveltu saalistavan suden hetkellä. Muita sanontoja, joissa susi esiintyy: "Ken on illalla iloinen, sen aamulla hukka syö." "Kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan."

Mielikuvista ja asenteista kertoo myös suomalainen termi "yksinäinen susi", vaikka todellisuudessa susi on laumaeläin.

Sutta on myös kuvattu entisaikojen demoniksi.

Myönteisempää perinnettä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sudet esiintyvät usein myös myönteisemmässä yhteydessä. Monissa kielissä on sutta tarkoittavia etu- ja sukunimiä, esimerkiksi germaanisten kielten Ulf ja Wolf. Heraldiikassa susiaiheita on muiden petoeläinten tavoin käytetty usein. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Sipoon kunnan 1950-luvulla käyttöön ottama kunnanvaakuna. Sipoolaisen urheiluseuran nimikin on Sibbo-Vargarna – Sipoon Sudet. Käsite Sipoon sudet tunnetaan jo 1700-luvulta, jolloin alkuna on saattanut olla lampaiden katoaminen naapurikunnasta.[25]

Antiikin Roomassa susi nautti kunnioitusta kaupungin perustajien Romuluksen ja Remuksen kasvattiemona. Roomassa oli muun muassa useita susipatsaita ja kaupungissa vietettiin vuosittain susimaiselle Faunus-jumalalle omistettua Lupercalia-juhlaa. Susi toimi myös Rooman valtiollisena symbolina ja on edelleen Rooman kaupungin tunnuseläin.

Joissakin intiaanikulttuureissa sutta pidetään tiennäyttäjänä ja opettajana.

Suomen koripallomaajoukkue on lempinimeltään Susijengi.

Nykyasenteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radiopannalla varustettu susi Yellowstonen kansallispuistossa.

Susiin suhtautuminen on hyvin ristiriitaista, toisaalta jyrkkää vastustusta, toisaalta kiihkeää puolustamista. Tutkimusten mukaan suteen suhtaudutaan Suomessa suurpedoista kielteisimmin. Suomalaiset suhtautuivat susiin vuoden 1997 tutkimuksen mukaan selvästi kielteisemmin haja-asutusalueilla kuin kaupungeissa. Tutkimuksen mukaan yksi keskeinen piirre ihmisten petoasenteissa oli, että Suomessa tulee olla elinvoimaiset petokannat, mutta ei omalla lähiseudulla. Toisaalta vuoden 2000 tutkimuksen mukaan niillä alueilla, joissa susikanta pääosin elää, suhtautuminen ei ollut sen kielteisempää kuin alueilla, joissa susia tavataan vain satunnaisesti.[26]

Metsästys ja Kalastus -lehden haastatteleman tutkija Ilpo Kojolan mukaan paras lääke susien aiheuttamien tuhojen kurissa pitämiseksi on hillitä raivotaudin leviämistä ja estää susien kesyyntyminen sopivalla metsästyksellä eli ihmispelon olisi säilyttävä susipopulaatiossa. Esimerkiksi Vancouverissa Kanadassa retkeilijät saivat susilauman kesyyntymään ruokkimalla, ja sudet alkoivat hyökkäillä ihmisten kimppuun, jos herkkupaloja ei tipahtanutkaan.[27]

Näkemysero susien vastustajien ja puolustajien välillä on vaikeimpia esteitä susikannan kasvattamisen ja tulevaisuuden suunnittelussa, koska samalla väistämättä vaikutetaan myös ihmisen asemaan omaksi koetussa, tutussa elinympäristössä. Välittömänä seurauksena on todennäköinen salametsästyksen kasvu sekä toisaalta susien aiheuttamat vahingot. Ongelmiin on yritetty esittää useita ratkaisuja, kuten susiaitojen rakentaminen vahinkojen vähentämiseksi ja susikannan levittäminen Länsi-Suomeen, jotta tilanne helpottaisi itärajan tuntumassa. Tavalla tai toisella asiassa syntyy ristiriitoja eri osapuolten välille.[28]

Susien salakaatojen määrä on kasvanut mm. Kainuussa. 90 % yli puolivuotiaiden susien kuolleisuudesta on ihmisen aiheuttamaa. Susia on hävinnyt enemmän kuin metsästyslupia niiden kaatamiseksi on annettu. Esimerkiksi Kuhmossa on susia hävinnyt lähes kaksinkertainen määrä lupiin verrattuna viime vuonna. Susien elinalueen painopiste onkin siirtynyt Kainuun itäosista lännemmäksi. Vaikka 2002 Pyhäjoella ensimmäistä pesintäänsä yrittäneet sudet löydettiin ammuttuina ja mereen upotettuina, susikanta on levinnyt laajemmalle länteen viime vuosina. Seuduilla, joilla susien luonnollisia saaliseläimiä on vähän, ovat sudet joutuneet tulemaan ruuanhakumatkoillaan lähelle ihmisasutusta, vaikkakin susi muuten välttelee ihmistä ja viihtyy niin kutsutusti takamailla. Susi on Suomen vihatuin ja pelätyin suurpeto.[29][30]

Elokuvia sudesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Mech, L.D. & Boitani, L. (IUCN SSC Wolf Specialist Group): Canis lupus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2012.2. 2010. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 3.12.2013. (englanniksi)
  2. a b c Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Canis lupus Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 12.3.2011. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 1, s. 50. Helsinki: Tammi, 1986. ISBN 951-30-6530-8.
  4. Nummi, Petri & Blomqvist, Leif: Maailman luonto: Nisäkkäät 2, s. 83. Espoo: Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6503-3.
  5. Suomen metsästäjäliitto, katsottu 21.10.2007, Susi
  6. Tunturisusi, katsottu 21.10.2007, Susi Canis lupus
  7. Yellowstone-bearman.com, katsottu 21.10.2007, Yellowstone Parks Wolf Reintroduction
  8. California Wold Center, katsottu 21.10.2007, Wolf Facts
  9. http://www.wolf.org/wolves/learn/basic/populations/fall99insert.asp
  10. Missä ovat Suomen sudet? Erä. 2013. Riista-. Viitattu 9.6.2013.
  11. Susi Wwf. Viitattu 23.3.2010.
  12. RKTL - Susi, 04.11.2009, Susi - Lukumäärä altis vaihtelulle
  13. Raimo Viirret: Susikato selittyy salatapoilla 20.3.2010. Yle. Viitattu 23.3.2010.
  14. Corbett, L.K.: Canis lupus dingo IUCN Red List of Threatened Species. Version 2012.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 27.6.2013. (englanniksi)
  15. Lyhyesti, Helsingin Sanomat, 1.2.2011 sivu B 4
  16. The Cryptic African Wolf: Canis aureus lupaster Is Not a Golden Jackal and Is Not Endemic to Egypt, Plosone.org, viitattu 1.2.2011
  17. Rausch R.A. (1967): Some aspects of the population ecology of wolves, Alaska. American Zoologist 7:253–265
    How Did The Druid Peak Pack Get To Be So
  18. a b c d Malinen, Jere: Susi kettumetsällä. Metsästys ja kalastus, 2007, nro toukokuu, s. 32. Yhtyneet Kuvalehdet.
  19. Susivahingot
  20. http://www.nina.no/archive/nina/PppBasePdf/oppdragsmelding/731.pdf
  21. http://www.wolftrust.org.uk/aboutwolves.html
  22. http://www.utahwolf.net/utwolforum/SciencePg.html
  23. http://www.sinauer.com/groom/article.php?id=24 (Mech 1998)
  24. Antti Lappalainen, Suden jäljet. Metsäkustannus Oy. http://www.metsalehti.fi
  25. Sipoon kunta, pdf-tiedosto
  26. http://ruralia.sjoki.uta.fi/hymakes/Julkaisut/Julkaisuja3.pdf, sivut 23–25
  27. Erikoistutkija Ilpo Kojola, Metsästys ja Kalastus-lehti/toukokuu 2002
  28. http://ruralia.sjoki.uta.fi/hymakes/Julkaisut/Julkaisuja3.pdf
  29. http://www.suomenluonto.fi/arkisto/susien-maara-yllattaen-vahentynyt
  30. http://www.metsastys.com/Metsastysuutinen/160/Hirven-pyyntiin-taas-ennatysmaara-lupia-Kainuussa
  31. Hietaneva, Panu: Seppo ja Suomen sudet HS.fi. 25.11.2013. Viitattu 26.11.2013.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kauhala, Kaarina: Koiran villit sukulaiset. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23728-0.
  • Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Helsinki: Metsäkustannus, 2005. ISBN 952-5118-79-7.
  • Branderburger, Jim: Veljemme susi
  • Jansson, Eeva: Past and present genetic diversity and structure of the Finnish wolf population. Acta Universitatis Ouluensis. Series A, Scientiae rerum naturalium 608. Väitöskirja. Oulun yliopisto, 2013. ISBN 978-952-62-0116-0 (englanniksi). jultika.oulu.fi Viitattu 26.5.2013.
  • Mervi Laaksonen: Susi. Helsinki: Maahenki Oy, 2013. ISBN 978-952-5870-79-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]