Alalaji

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kaksi variksen alalajia: varis (Corvus corone cornix) ja nokivaris (Corvus corone corone).

Alalaji (lat. subspecies) on tieteellisessä luokittelussa lajin jälkeen seuraava pienempi yksikkö (eli taksonominen taso). Tieteellisissä yhteyksissä alalaji osoitetaan usein lyhenteellä subsp. tai ssp. Alalajia käytetään joskus rodun synonyyminä, mutta biologiassa ne tarkoittavat hieman eri asioita.

Monotyyppisellä lajilla ei ole eri rotuja, tai lähemminkin lajiin kuuluu yksi rotu, joka muodostaa kyseisen lajin. Monotyyppiset lajit voivat esiintyä usealla tavalla:

  • Kaikki lajin jäsenet ovat hyvin samankaltaisia eikä niitä voi jakaa biologisesti järkevällä tavalla eri kategorioihin.
  • Vaihtelu yksilöiden välillä on suurta mutta käytännössä satunnaista ja merkityksetöntä näiden ominaisuuksien periytymisen suhteen (useat kasvit kuuluvat tähän kategoriaan).
  • Vaihtelu yksilöiden välillä on havaittavaa ja noudattaa tiettyä kaavaa, mutta ei ole löydettävissä selkeitä jakolinjoja ryhmien välille: ne sulautuvat toinen toisiinsa. Tällainen vaihtelu tarkoittaa aina merkittävää geenivirtaa populaation eri ryhmien välillä.

Polytyyppiseen lajiin kuuluu kaksi tai useampaa rotua (tai nykykielessä kaksi tai useampi "alatyyppi"). Nämä ovat erillisiä ryhmiä jotka eroavat selkeästi toisistaan eivätkä yleensä lisäänny keskenään, mutta jotka lisääntyisivät jos niillä olisi siihen mahdollisuus.[1]

Määritelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alalajilla ei ole yksiselitteistä biologista määritelmää, vaan sen rajaamistapa riippuu eliöryhmästä samaan tapaan kuin lajilla. Yleisesti alalajilla tarkoitetaan keskenään lisääntyvää perinnöllisesti yhtenäistä ryhmää saman lajin yksilöitä, jotka eroavat muista vastaavista ryhmistä omaisuuksiltaan ja perintötekijöiltään.[2] Alalajit pystyvät risteytymään keskenään, mutta risteymien hedelmällisyys on yleensä merkittävästi heikentynyt. Tämä määritelmä soveltuu vain suvullisesti lisääntyviin eliöihin.[3]

Alalajien erottelussa voidaan käyttää erilaisia ominaisuuksia, esimerkiksi eroja rakenteessa (lehtien muoto, siipisulkien määrä, luiden mitat) ekologiassa (erot pariutumisrituaaleissa) ja perintötekijöitä. Erilaisuuksien määrälle ei ole asetettu alarajaa, mutta hyvin pieniä eroavaisuuksia ei yleensä oteta huomioon.

Suvullisesti lisääntyvillä eläimillä alalaji voidaan määritellä ryhmäksi populaatioita, jotka asuttavat osaa lajin levinneisyysalueesta ja ovat taksonomisesti erilaisia muista saman lajin populaatioista.

Kasveilla alalaji voidaan määritellä populaatioksi, joka muodostaa tuntomerkeiltään yhtenäisen alueellisen ryhmän.[3]

Usein kaksi alalajia muodostaa ns. kliinin: katkeamattoman sarjan välimuotoja, jossa niiden perinnölliset ominaisuudet vaihettuvat vaihtuvat siirryttäessä maantieteelliseltä alueelta toiselle.[2]

Kaikilla lajeilla ei ole alalajeja. Laji voi olla perinnöllisesti yhtenäinen tai lajinsisäinen muuntelu voi olla liukuvaa, jolloin selkeitä ryhmiä ei ole olemassa. Tasapaino luonnonvalinnan voimakkuuden ja geenivirran välillä määrää tapahtuuko lajilla paikallista erikoistumista, joka voi johtaa alalajin syntyyn.[3]

Nimen kirjoittaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eläintieteessä alalaji on alin virallinen taksonominen taso. Alalajin nimi on kolmiosainen: kaksiosaisen lajinimen perään lisätään alalajia osoittava lisänimi, esimerkiksi Pusa hispida saimensis (saimaannorppa).[3]

Kasvitieteessä alalaji osoitetaan lyhenteellä subsp. tai ssp. Tason määrite kirjoitetaan tieteellisessä nimessä lajinimen jälkeen, esimerkiksi Angelica archangelica ssp. litoralis (meriputki).[3]

Alalajia pienemmät viralliset taksonomiset tasot ovat muunnos (latinaksi varietas, lyhenne var.) ja muoto (lat. forma, lyh. f.).[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. polytypism 1999. Dictionary of Zoology 1999, originally published by Oxford University Press 1999.. Viitattu 21.7. 2008. (englanniksi)
  2. a b Tirri, Rauno ym.: Biologian sanakirja. Otava, 2001. ISBN 951-1-17618-8.
  3. a b c d e f Winston, Judith E.: Describing Species - Practical Taxonomic Procedure for Biologists. Columbia University Press, 1999. ISBN 0-231-06825-5.