Yellowstonen kansallispuisto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Yellowstonen kansallispuisto
Red pog.svg
US Locator Blank.svg
Sijainti Idahon, Montanan, ja Wyomingin alueella Yhdysvalloissa
Koordinaatit 44°40′0″N, 110°28′0″W
Pinta-ala 8 983 km²
Perustettu 1. maaliskuuta 1872
Kävijämäärä 3 640 184 (vuonna 2011)
Hallinto National Park Service
Yellowstonen kansallispuiston kartta, johon on merkitty suurimmat turistikohteet.
Yellowstonen kansallispuiston kartta, johon on merkitty suurimmat turistikohteet.

Yellowstonen kansallispuisto (engl. Yellowstone National Park) on Yhdysvalloissa sijaitseva, maailman ensimmäinen ja täten myös vanhin kansallispuisto. Se sijaitsee suurimmaksi osaksi Wyomingin, mutta myös osittain Idahon ja Montanan alueella. Pinta-alaltaan se on 8 983 neliökilometriä. Yellowstone on pääasiassa vuoristoseutua, ja sen alueella on esimerkiksi puistolle nimen antaneen Yellowstonejoen ja Snake Riverin lähdevedet.

Yellowstone sijaitsee geologisesti aktiivisella alueella, ja se sijaitsee Yellowstonen kalderana tunnetun supertulivuoren päällä. Alueella on lisäksi monia geysireitä ja kuumia lähteitä, muun muassa maailman ehkä kuuluisin geysir, Old Faithful eli Vanha Uskollinen. Alue on tunnettu monipuolisesta luonnostaan kuten kanjoneistaan ja vesiputouksistaan. Sen kasvillisuus on tyypillistä Kalliovuorten kasvillisuutta, ja 80 prosenttia puiston pinta-alasta peittää metsä. Yellowstonessa on lisäksi rikas eläimistö, johon kuuluu muun muassa karhuja, biisoneita ja puumia.

Ensimmäinen valkoihoinen, joka kävi Yellowstonessa, oli todennäköisesti John Colter, joka vieraili siellä 1800-luvun alussa. Alueen tutkimus käynnistyi kunnolla vasta 1860-luvulla, ja pian alettiin miettiä sen julistamista suojelukohteeksi. Presidentti Ulysses S. Grant perusti kansallispuiston 1872, mutta sen suojelulle ei alkuun ollut varoja ja vasta kun armeija saapui sinne 1886 puiston suojelua pystyttiin valvomaan. National Park Service otti puiston omistukseensa 1918. Suojelutoimissa päästiin nykyiselle tasolle vasta 1960-luvulla, jolloin lopetettiin ekosysteemiin puuttuminen ja tiettyjen lajien suosiminen.

Yellowstonesta on tullut myös erittäin suosittu turistikohde. Se on Yhdysvaltain suosituimpia kansallispuistoja, ja siellä vierailee vuosittain yli 3,5 miljoonaa ihmistä. Puistossa on yli 1 500 kilometriä vaellusreittejä, siellä voi patikoinnin lisäksi harrastaa polkupyöräilyä, telttailua, kalastamista ja vuorikiipeilyä.

Maantiede[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yellowstonen kansallispuisto on 8 987 neliökilometrin laajuinen. Sen etelärajalta pohjoisrajalle on 102 kilometriä ja itärajalta länsirajalle 87 kilometriä. Pääosa (96 %) sijaitsee Wyomingin osavaltiossa. Montanassa on kolme prosenttia ja Idahossa prosentti pinta-alasta.[1] Yellowstone on muodostunut pääasiassa vulkaanisesta ylätasangosta, jonka keskikorkeus on noin 2 400 metriä. Puiston korkein kohta on 3 462 metriä korkea Eagle Peak, joka sijaitsee lähellä puiston kaakkoista kulmaa. Matalin kohta sen sijaan on lähellä pohjoista sisäänkäyntiä, ja se on 1 610 metriä.[2]

Yellowstonessa on monien jokien latvavesiä. Puistosta saa alkuunsa muun muassa kaksi kolmesta Missourin haarasta, Columbiajoen sivujoki Snake River ja Yellowstonejoki, joka on Yhdysvaltain pisin patoamaton joki. Pohjois-Amerikan suuri vedenjakaja kiemurtelee halki Yellowstonen kaakkoisosien ja jakaa vedet Tyynenmeren ja Atlantin valuma-alueisiin. Puiston tärkeimmät joet esimerkiksi valuvat eri suuntiin, sillä Snake Riverin vedet päätyvät Columbiajoen kautta Tyynenmereen ja Yellowstonen Missourin kautta Meksikonlahteen.[2] Yellowstone on kahdesta joesta lyhyempi; se on noin 1 114 kilometriä pitkä.[3] Snakejoki (suom. Käärme) puolestaan on 1 670 kilometriä pitkä, ja se on Columbiajoen suurin sivujoki. Snakejoen varren vesivoimalat ovat alueen tärkeitä sähköntuottajia.[4] Molemmat joet ovat perhokalastajien suosiossa..[5][6]

Yellowstonejärvi on kansallispuiston suurin vesialue, ja se on yksi Pohjois-Amerikan korkeimmalla sijaitsevista järvistä; se on 2 376 metriä merenpinnan yläpuolella. Järvi on 136 neliökilometrin laajuinen, ja sen syvin kohta on noin 130 metriä.[7] Koska järvi sijaitsee tuliperäisellä alueella ja osittain Yellowstonen kalderan päällä, sen rannoilla on geysireitä ja kuumia lähteitä. Niitä on myös löydetty itse järvestäkin. Viime aikoina järven pohja on alkanut nousta huomattavasti ja täten kohottanut myös vedenpintaa korkeammalle. Joitakin puiston osia on tästä syystä jouduttu sulkemaan yleisöltä. Nouseminen ilmeisesti johtuu lisääntyneestä vulkaanisesta toiminnasta.[8]

Vulkaaninen toiminta on myös synnyttänyt Yellowstonen Grand Canyonin, suuren kanjonin, jonka pohjalla Yellowstonejoki osittain virtaa. Kanjonin syvyys vaihtelee 275 metristä 800 metriin.[9] Se syntyi luultavasti Yellowstonen kalderan räjähtäessä noin 600 000 vuotta sitten, kun purkautunut laava peitti maan. Eroosio on osaltaan ollut mukana kanjonin synnyssä. Myös lohkoliikunnoilla on saattanut olla osuutta asiaan. Grand Canyonissa on Yellowstonejärven tavoin vulkaanista toimintaa. Sen pohjalla on muun muassa geysireitä ja kuumia lähteitä. Osa niistä on jo lakannut toimimasta, mutta osa on yhä aktiivisia.[10] Puiston nimen uskotaan usein olevan peräisin kanjonin keltaisista seinistä, mutta todellisuudessa nimi tulee Yellowstonejoen keltaisista rantatörmistä.[11]

Geologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Yellowstonen kaldera
Kuplivaa mutaa
Castle-nimisen geysirin purkautuminen Yellowstonen kansallispuistossa.

Yellowstone sijaitsee Snake River Plain -nimellä kutsutun muodostuman koillisena jatkeena. Yellowstonen runsas tulivuoritoiminta aiheutuu siitä, että se on kuuman kohdan päällä.[12] Yhdysvaltojen suurin vulkaaninen alue onkin kansallispuiston alueella sijaitseva Yellowstonen kaldera, romahtanut kraatteri eli supertulivuori, joka on läpimitaltaan noin 55×72 kilometriä. Ensimmäisen kerran se purkautui yli kaksi miljoonaa vuotta sitten ja synnytti läpimitaltaan 50×80 kilometrin mittaisen kraatterin, joka oli satoja metrejä syvä. Kraatteri on sittemmin täyttynyt, ja syntynyttä muodostumaa kutsutaan nimellä Huckleberry Ridge Tuff. Yellowstonen kalderan useat purkaukset vapauttivat kaasuja ja tuhkaa maan ilmakehään ja aiheuttivat luultavasti säähäiriöitä. Siten purkaukset ehkä edistivät joidenkin lajien sukupuuttoa Pohjois-Amerikan mantereella. Viimeksi Yellowstonen kaldera purkautui noin 13 000 vuotta sitten, jolloin se synnytti viiden kilometrin mittaisen kraatterin.[13]

Yellowstonen kalderan suuri purkaus olisi todennäköisesti katastrofaalinen elämälle Pohjois-Amerikassa. Purkausta edeltäisivät voimakkaat maanjäristykset ja laavaa nousisi maan pinnalle. Lopulta supertulivuori purkautuisi ja nostattaisi maan ilmakehään suuren määrän kaasuja ja tuhkaa, jotka yhdessä muodostaisivat ilmakehään peiton. Auringosta tuleva säteily ei kykenisi läpäisemään tätä peittoa, jolloin Maapallon lämpötilat laskisivat äkillisesti. Seurauksena olisi ydintalvi, joka johtaisi uuteen jääkauteen. Jo itse purkaus luultavasti tuhoaisi paljon maata ja eliöitä, mutta ydintalven kylmyydellä ja siitä seurauksena olevalla nälänhädällä olisi katastrofaalisemmat seuraukset. Ensin purkaus vaikuttaisi vain Pohjois-Amerikkaan, mutta leviäisi nopeasti koskemaan muutakin maailmaa.[14]

Old Faithfulin eli Vanhan Uskollisen purkautuminen.

Yellowstonen alueella on noin 10 000 vulkaanista kohdetta, joista vain kolme prosenttia on geysireitä. Siitä huolimatta suurin osa maailman geysireistä sijaitsee Yellowstonessa. Useimmat alueen geysirit ovat pieniä ja purkautuvat vain muutaman metrin korkuisina, mutta tunnetaan kuusi geysiriä, jotka purkautuvat säännöllisesti yli 30 metrin korkeuteen.[15] Yellowstonen kuuluisin geysir lienee Old Faithful eli Vanha Uskollinen, josta purkautuu jopa 14 000–32 000 litraa kiehuvaa vettä noin 30–55 metrin korkeuteen. Old Faithful houkuttelee paikalle paljon turisteja, vaikka se ei ole edes puiston suurin geysir. Geysirin suosio ei perustukaan sen kokoon vaan purkauksien säännöllisyyteen: Old Faithful purkautuu 65–92 minuutin välein noin viiden minuutin ajan.[16] Maailman suurin toimiva geysir on samaten puistossa sijaitseva Steamboat (suom. Höyrylaiva).[17] Yellowstonessa on myös fumaroleja, travertiiniterasseja, kuplivia muta-altaita ja kuumia lähteitä, jotka ovat puiston yleisimpiä vulkaanisia kohteita.[18]

Koska Pohjois-Amerikan laatta liikkuu vuodessa noin 25 millimetriä lounaaseen, Yellowstone siirtyy ajan kuluessa pois kuuman pisteen ja sen aiheuttaman vulkaanisen alueen päältä. Kuuma piste olikin 16 miljoonaa vuotta sitten Nevadan ja Oregonin rajalla, mutta se on sieltä siirtynyt koilliseen Snake River Plainin halki Yellowstoneen. Sen jäljiltä on jäänyt matkan varrelle useita laavakenttiä ja kalderoita.[19]

Kaikki Yellowstonen kiviaines eivät ole tuoretta vulkaanista syntyperää. Vanhimmat ja hyvin kovat kivet puiston koillisosissa ovat 2,7 miljardia vuotta vanhoja prekambrikaudelta. Merissä kasautuneet sedimenttiset hiekkakivet ja savikivet ovat syntyneet paleotsooisella ja mesotsooisella maailmankaudella 570–66 miljoonaa vuotta sitten. Näitä kiviä on erityisesti Gallatinvuoristossa ja Evertsvuorella.[20]

Ilmasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yellowstone talvella.

Yellowstonen kansallispuistossa voi erottaa neljä vuodenaikaa. Kesäisin päivälämpötila on usein 25 asteessa, mutta öisin ilma on viileää ja voi tippua nollan alapuolelle alueen korkeimmilla kohdilla. Ukkosmyrskyt ovat yleisiä iltapäivisin. Talvisin lämpötila on yleensä reilusti pakkasen puolella, ja lämpötila vaihtelee nollasta 20 pakkasasteeseen. Puiston kylmyysennätys on –54 °C. Keväisin ja syksyisin päivälämpötila on nollan ja 20 lämpöasteen välillä, mutta öisin on usein pakkasta, jopa 20 astetta.[21]

Kalliovuoret estää suurinta osaa Tyynenmeren kosteudesta pääsemästä Yellowstoneen saakka, miksi puistossa on kuiva ilmasto. Vuotuinen sademäärä on noin 380–510 millimetriä. Eniten sataa touko-kesäkuussa, vaikkakin sadannan vaihtelu kuukausittain on melko pientä. Lumisateet alkavat yleensä lokakuun lopulla, ja lumipeite kestää huhtikuulle.[22] Lunta tulee vuodessa keskimäärin 3,8 metriä, mutta korkeimilla seuduilla sitä voi hyvinkin tulla tuplaten.[21]

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Yellowstonen ekosysteemi

Kasvisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Abronia ammophila on Yellowstonen kotoperäinen laji.
Kontortamänty on Yellowstonen yleisin puulaji.

Yellowstonen kasvillisuus on tyypillistä Kalliovuorten kasvillisuutta. Paikoin siihen on sekoittunut Suurten tasankojen ja Great Basinin kasvillisuutta. Kaikkiaan puiston alueella kasvaa noin 1 150 koppisiemenistä kasvilajia. Puiston alueella kasvaa myös kaksi kotoperäistä lajia, ihmekukkakasveihin kuuluva Abronia ammophila ja rölleihin kuuluva Agrostis rossiae. Lisäksi yksi tatarkasveihin kuuluvan Eriogonum umbellatumin muunnoksista kasvaa vain Yellowstonessa.[23]

Metsät peittävät noin 80 prosenttia Yellowstonen pinta-alasta, ja päälaji kontortamänty muodostaa 80 prosenttia metsistä. Lännenpihta ja engelmanninkuusi ovat myös yleisiä, varsinkin Absarokavuoristossa, jonka maaperässä on andesiittia. Paikoin lännenpihtaa ja englemanninkuusia kasvaa alukerroksissa, kun kontortamänty on valloittanut lehväkatoksen. Ylempänä vuoristoissa mäntypuihin kuuluva valkorunkosembra on myös merkittävä laji. Aivan puurajan alapuolella kasvaa alppiniittyjen keskellä lännenpihtoja, engelmanninkuusia ja valkorunkosembroja. Alavimmilla alueilla, erityisesti puiston pohjoisosissa on myös douglaskuusia.[23] Metsien aluskasvillisyys on kontortamäntymetsissä usein varsin niukkaa, ja sen päälajeja ovat sarakasvi Carex geyeri ja puolukansukuinen Vaccinium scoparium. Kastikkoihin kuuluva Calamagrostis rubescens on puolestaan yleinen douglaskuusimetsissä, mutta sitä kasvaa myös muissa metsissä, joissa maaperä on kehittynyttä ja kosteaa.[24]

Männyt, kuuset ja pihdat ovat puiston maaperällisesti köyhiin oloihin hyvin sopeutuvia havupuita, jotka sietävät kylmyyttä eivätkä vaadi paljon kosteutta. Nämä puulajit ovat sopeutuneet hyvin myös alueella sattuneisiin tulipaloihin.[25] Joillakin lajeilla, kuten pihdoilla, on suojanaan paksu puunkuori, mutta esimerkiksi kontortamännyn kuori on ohut. Kuoren sijaan kontortamänty on rakentanut toisenlaisen puolustusmekanismin: osa sen kävyistä on serotiinisia, ja ne aukeavat vasta korkeassa lämpötilassa. Metsäpalo saa kävyt aukeamaan, jolloin siemenet vapautuvat ja leviävät niitä ravitsevaan tuhkaan.[26]

Kaksi vapitia ruokailee Yellowstonen vuoristoniityllä.

Puiston pohjoisosissa on pensasaroa, jonka vallitsevia lajeja ovat monet marunat. Lisäksi siellä kasvaa useita ruoholajeja. Kosteikkokasvit käsittävät 38 prosenttia Yellowstonen lajistosta, ja niihin kuuluu puolet harvinaisista kasvilajeista. Jotkut kasvilajit ovat sopeutuneet lisäksi puiston kuumiin lähteisiin.[24] Puiden tapaan muutkin kasvit ovat joutuneet sopeutumaan Yellowstonen suuresti vaihteleviin ja erikoisiin olosuhteisiin, kuten kuiviin ja kylmiin mutta tuliperäisiin kasvualustoihin. Puistossa kasvaa erilaisia kukkia sekä metsän aluskasvistossa että niityillä. Puiston alin keskilämpötila on –1 °C, ja talvisin sataa useita metrejä lunta. Kasvien kasvukausi onkin vain 60 päivää, mikä on jopa alle puolet Suomen kasvien kasvukaudesta. Lyhyellä kasvukaudella on ollut seurauksensa myös alueen puiden osalta. Lehtipuut, kuten vaahterat ja amerikanplataani, ovat hävinneet alueelta, ja niiden tilalle ovat tulleet aiemmin mainitut paremmin sopeutuvat havupuut kuten kuuset, männyt ja pihdat.[27]

Puiston lajistoon kuuluu nykyään myös noin 210 vieraslajia, ja niistä esimerkiksi voikukka on levittäytynyt koko puiston alueelle. Kaikkien vieraslajien kontrollointi ei ole realistista, ja puistossa pyritäänkin hallitsemaan erityisesti kaikista haitallisimpien lajien leviämistä. Vieraslajeihin lukeutuvat pelto-ohdake, koirankieli ja kenttätyräkki, jotka voivat paikoin syrjäyttää täysin puiston alkuperäisen lajiston. Lisäksi esimerkiksi päivänkakkara, jota eläimet eivät pysty käyttämään ravinnokseen, voi syrjäyttää alkuperäiset lajit niityillä. Päivänkakkaran leviämistä on pystytty onnistuneesti hillitsemään.[28]

Kasvifossiileja tutkimalla on saatu selville, että Yellowstonen alueella kasvoi metsiä jo eoseenikaudella noin 58 miljoonaa vuotta sitten. Ilmasto pysyi 25 miljoonan vuoden ajan kosteana ja lämpimänä; vuotuinen sademäärä oli 130–150 senttimetriä. Kivettyneiden puiden perusteella puiston Lamar Valley -laaksosta on tunnistettu 27 päällekkäistä kerrosta metsää. Myöhemmin jääkauden aikana Lamar Valleyn vuoret saattoivat olla yksittäisiä alueita, joilla kasvillisuus pysyi hengissä jään peitettyä alavammat maat.[27]

Eläimistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Yellowstonen eläimistö

Yellowstonen alueella elää kaikkiaan 67 erilaista nisäkäslajia, ja siellä onkin manner-Yhdysvaltojen tihein nisäkäskeskittymä. Lajistoon kuuluu muun muassa mustakarhu, harmaakarhu, susi ja seitsemän alkuperäistä sorkkaeläintä.[29]

Biisoneita kuuman lähteen ympärillä.

Pohjois-Amerikassa saattoi olla 1800-luvun alussa jopa 30–60 miljoonaa biisonia. Länteen levittäytyvät uudisasukkaat tappoivat lajin vuosisadassa lähes sukupuutton. Yellowstone oli biisoneiden ainoita turvapaikkoja, ja 1800-luvun lopulla armeija turvasi lajin säilymisen vartioimalla Yellowstonea. Puistossakin laji kuitenkin hiipui, ja 1902 niitä oli enää jäljellä parikymmentä. Armeija toi 1906–1907 Buffalo Ranchille 21 eläintä hoidettavaksi ja kasvattavaksi. Tästä ryhmästä kasvoi yli tuhannen yksilön lauma.[30] Biisoneiden määrä on vuosien varrella melko tasaisesti lisääntynyt muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, ja nykyään puistossa on noin 4 000 yksilöä.[31]

Mustakarhu Yellowstonessa

Karhuja Yellowstonen alueella elää tuhatkunta, josta noin puolet on mustakarhuja ja puolet harmaakarhuja. Joskus karhut ovat hyökänneet ihmisten kimppuun ja haavoittaneet näitä, mutta tätä tapahtuu hyvin harvoin. Vuosina 1980–2002 yli 62 miljoonaa vierailijaa kävi puistossa. Saman ajan kuluessa vain 32 ihmistä joutui karhun hyökkäyksen kohteeksi.[32] Vaikka karhuja ei puiston sääntöjen mukaan saa syöttää, monet vierailijat eivät noudata sääntöä, jolloin he houkuttelevat karhuja lähemmäksi ihmisten käyttämiä alueita ja lisäävät riskiä joutua karhun hyökkäyksen kohteeksi.[33]

Vapiti Yellowstonessa

Alueella elää myös hirviä ja vapiteja eli kanadanhirviä. Hirviä ei ole alueella paljoa, ja se ei ole alueen alkuperäislaji, sillä sen arvioidaan levinneen sinne 1870-luvulla.[34] 1980-luvulla arvioitiin olevan alle tuhat hirveä.[35] Vapiteja on puistossa kesäisin 10 000–20 000 kappaletta ja talvisin alle 5 000.[36] Se onkin puiston yleisin iso nisäkäs.[34] Puiston muita sorkkaeläimiä ovat muulipeura, valkohäntäpeura, paksusarvilammas, lumivuohi ja hanka-antilooppi.[37] Lumivuohi ei ole puiston alkuperäislaji, vaan se on levinnyt puiston pohjoisosiin lähialueille metsästystä varten istutetuista yksilöistä.[38]

Ilveksiä puistossa on vain muutamia, ja näköhavainnot niistä ovat harvinaisia.[39] Myös puumia vain muutamia. Niiden kokonaislukumäärän arvioidaan olevan 18-24, mutta niiden määrän on arvoitu olevan kasvussa.[40] Vuonna 1995 puistoon tuotiin susia Kanadasta. Puiston alkuperäiset sudet oli pitkälti tapettu 1900-luvun alkuvaiheissa. Vuosien 1914–1926 puistossa tapettiin ainakin 136 sutta, sillä lajia pidettiin mielivaltaisena tappajana ja sen saaliita turhina kuolemina. Susihavaintoja oli 1940-luvulla enää harvassa.[41] Susia on nykyään Yellowstonessa noin 120 kappaletta.[42] Lisäksi puistossa elää kojootteja ja kettuja.[43]

Yellowstonen yleisiin pienempiin nisäkkäisiin kuuluu muun muassa viisi näätäeläinlajia, neljä lepakkolajia, neljä jänislajia, amerikanpiiskujänis, kolme päästäislajia, seitsemän oravalajia ja kanadanpuupiikkisika.[44]

Trumpettijoutsen Yellowstonessa.

Yellowstonessa on havaittu 330 lintulajia, joista noin 148 pesii alueella.[45] Liintulajeista muuttohaukka, valkopäämerikotka ja trumpettikurki ovat luokiteltu vaarantuneiksi. Muuttohaukka asuu Yellowstonessa huhtikuusta lokakuuhun ja talvehtii Meksikossa. Vuotta 1970 edeltänyt torjunta-aineiden liikakäyttö vahingoitti merkittävästi muuttohaukkakantaa, mutta viime vuosien suojelutoimet ovat johtaneet kannan kasvuun. Myös myrkytyksistä kärsinyt Yhdysvaltain kansallislintu valkopäämerikotka elää puistossa koko vuoden, eikä muuta ulkomaille talvehtimaan. Yellowstonessa on parhaillaan käynnissä suojeluohjelma, jonka tavoitteena on saada puistoon 62 kotkaparia, jotka tuottaisivat yhteensä 53 poikasta vuosittain. Trumpettikurki on yksi Pohjois-Amerikan uhanalaisimmista lajeista. Laji kärsi ihmisen levittäytyessä yhä laajemmalle Yhdysvaltoihin 1700- ja 1800-luvuilla. Yellowstonessa ne viipyvät kesät. Vuonna 1999 Yellowstonessa oli vain kaksi aikuista trumpettikurkea, joista toinen kuoli vuotta myöhemmin.[46] Tavallisimpia lintulajeja Yellowstonessa sen sijaan ovat muun muassa vuoritiainen, kanadanhanhi, preerialokki ja korppi.[47]

Yellowstonen sammakkoeläin- ja matelijakannat ovat pienenlaiset. Tämä johtuu ilmeisesti kansallispuiston kylmistä ja kuivista olosuhteista, jotka eivät ole sopivaa elinympäristöä useimmille sammakkoeläimille ja matelijoille. Puistossa elää kuusi matelija- ja neljä sammakkoeläinlajia, esimerkiksi preeriakalkkarokäärme. Vuonna 1991 Yellowstonen henkilökunta asetti yhteistyössä Idahon osavaltionyliopiston kanssa puistoon tarkkailuasemia, joiden tarkoituksena oli tutkia syitä sammakkoeläinten ja matelijoiden kannan etenevään pienenemiseen Pohjois-Amerikassa. Syiksi on arveltu jo mainittuja kuivuutta ja kylmyyttä, mutta myös muun muassa saasteita, sairauksia ja saalistusta.[48][49]

Yellowstonenpunakurkkulohi (Oncorhynchus clarkii bouvieri)

Puistossa elää 11 alkuperäistä kalalajia, ja niistä kolme on urheilukalastuksessa pyydettäviä (punakurkkulohi, pohjanharjus ja vuoripyörösiika). Lisäksi puistossa elää viisi istutettua lajia.[50] Puiston suurimmassa järvessä, Yellowstonessa, elää maailman suurin punakurkkulohikanta, joka kuuluu alueen mukaan nimettyyn alalajiin, yellowstonenpunakurkkuloheen (Oncorhynchus clarkii bouvieri). Sen kanta vähentyi huomattavasti 1900-luvulla kalastajien saavuttua Yellowstoneen ja puiston henkilökunnan laskiessa vesistöihin uusia, Yellowstonen lajistoon kuulumattomia vierasperäisiä kaloja, jolloin Yellowstonen punakurkkulohi joutui entistä tiukempaan kilpailuun elintilastaan. Alkuperäslajien kanta saatiin kasvamaan 1970-luvulla kalastusta koskevan ”pyydä ja päästä” -säännön avulla, mutta lajien välistä kilpailua ei ole pystytty rajoittamaan.[51] Erityisesti aggressiviinen petokala harmaanieriä uhkaa punakurkkulohta.[52] Myöskään sairauksilta ei ole vältytty: vuonna 1998 Yellowstonejärvestä löydettiin lohikalojen kierretautia aiheuttavaa Myxobolus cerebralis -itiöeläintä.[53]

Bakteerit ja levät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yellowstonen vulkaanisten kohteiden kuumissa vesissä elää erilaisia bakteereja ja leviä, jotka saavat aikaan vesialtaiden kirkkaat värit. Monet kuumissa vesissä viihtyvistä bakteerikannoista saavat ravintonsa vulkaanisten lähteiden sisältämästä rikistä ja vedystä. Yellowstonen vesissä on monia yhteyttäviä bakteereja, kuten syanobakteereja, vihreitä rikkibakteereja (Chlorobi) ja vihreitä ei-rikkibakteereja (Chloroflexi). Vesistöjen lähellä elää Ephydridae-heimon kärpäsiä, jotka saavat ravintonsa bakteereista ja levistä. Kärpäset munivat munansa mikrobimattojen päälle, ja niiden toukat kestävät jopa 47 celsiusasteen lämpötiloja.[15]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yellowstonen alueen asuttaminen alkoi todennäköisesti jo melko pian jäätikön vetäydyttyä sieltä, 14 000–12 000 vuotta sitten. Ensimmäiset asukkaat olivat metsästäjä-keräilijöitä.[54] Puistosta ei ole löytynyt aineistoa, jonka avulla alueen varhaiset asukkaat voitaisiin yhdistää tiettyyn intiaaniheimoon. Intiaanien suullisesta perinteestä on löytynyt kuitenkin yhteyksiä puistoon. Flatheadit väittävät esi-isiensä asuneen siellä, ja shoshonit ovat omien sanojensa mukaan peräisin alueelta. Yellowstonen alueen käyttö lisääntyi 3 000 vuotta sitten.[55]

Lewisin ja Clarkin retkikunta kulki Yhdysvaltain poikki vuonna 1805, mutta he ohittivat Yellowstonen pohjoisesta nykyisen Montanan puolelta eivätkä pysähtyneet tutkimaan sitä.[56] Todennäköisesti ensimmäinen valkoihoinen, joka kävi puiston alueella olu John Colter, joka oli kuulunut Lewisin ja Clarkin retkikuntaan. Hän kävi alueella joko syksyllä 1807 tai talvella 1808. Hänen reitistään ei kuitenkaan ole varmuutta, ja mahdollisesti hänen näkemänsä kuumat lähteet olivatkin Codyn alueella eikä nykyisen puiston rajojen sisäpuolella.[57] Kun hän kertoi löydöksestään, hänen puheitaan pidettiin hourailuna ja aluetta pelkkänä mielikuvituksen tuotteena. Aluetta alettiinkin pilkkaavasti kutsua nimellä Colter's Hell, Colterin helvetti.[58][59]

Ferdinand Vandeveer Hayden piirtämä Yellowstonen kartta vuodelta 1871.

Seuraavan 40 vuoden ajan alueella metsästäneet ihmiset kertoivat lukuisia tarinoita alueen kiehuvasta mudasta, höyryävistä joista ja kivettyneistä puista ja eläimistä, mutta puheita pidettiin pelkkinä tarinoina.[60] Yhdysvaltain voitettua Meksikon–Yhdysvaltain sodan maassa heräsi kiinnostus sen syrjäseutuja kohtan. Sisällissota kuitenkin viivytti monia suunnitelmia.[61]

David E. Folsomin kolmimiehinen retkikunta tutki Yellowstonen aluetta 1869. He olivat siviilejä, vaikkakin Folsomilla oli jonkun verran työkokemusta maanmittaajana. Retkikunta muun muassa mittasi ensimmäisenä Yellowstonen putousten korkeuden. He parantivat myös alueen karttoja, julkaisivat artikkelin retkestä Western Monthly Magazinessa 1870 ja näin innostivat seuraavia tutkimusmatkailijoita alueelle. Samana vuonna Henry D. Washburnin johtama 19-henkinen retkikunta lähti alueelle. Retkikuntaan kuului myös asianajaja ja kirjailija Cornelius Hedges, joka ensimmäisten joukossa ehdotti alueen julistamista kansallispuistoksi.[57]

Washburnin retkikuntaan kuulunut Nathaniel P. Langford luennoitsi heidän löydöksistään, ja yhtä luentoa oli ollut kuulemassa geologi Ferdinand Vandeveer Hayden, joka oli yksi hiljan perustetun Yhdysvaltain geologian tutkimuskeskuksen johtajista. Hayden onnistui saamaan Yhdysvaltain kongressilta 40 000 dollarin tuen retkikunnalle, joka lähti tutkimaan aluetta 1871.[62] Mukana retkellä oli muun muassa kasvi- ja eläintieteilijöitä sekä geologeja ja myös taiteilijat William Henry Jackson ja Thomas Moran, jotka ottivat valokuvia ja maalasivat Yellowstonen maisemia. Ne liitettiin mukaan raporttiin, joka annettiin kongressille. Kongressi päätti raportin perusteella vetää maa-alueen pois julkisesta huutokaupasta, ja presidentti Ulysses S. Grant julisti alueen valtion omaisuudeksi.[57]

Historia kansallispuistona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Ulysses S. Grant, Yellowstonen perustaja

Yellowstone on maailman ensimmäinen ja vanhin kansallispuisto. Yhdysvaltain 18. presidentti Ulysses S. Grant perusti sen 1. maaliskuuta vuonna 1872. Hän määräsi puiston intendentin virkaan Yellowstonen tutkimusretkikuntiin kuuluneen Nathaniel P. Langfordin.[63] Langford oli virassaan viiden vuoden ajan. Hän ei saanut työstään palkkaa, eikä puisto saanut juurikaan tukea. Langford vieraili Yellowstonessa vain kahdesti viiden vuoden aikana.[64] Hänellä ei ollut myöskään minkäänlaista oikeudellista mahdollisuutta suojella puiston luontoa ja geologisia muodostelmia. Hän joutui eroamaan poliittisen painostuksen takia 1877, kun häntä syytettiin puiston laiminlyönnistä.[65]

Langfordin eron jälkeen Philetus Norris, joka oli omin silmin nähnyt puiston kärsimän vandalismin, tarjoutui intendentin paikalle. Hän sai paikan, ja kongressi alkoi jopa myöntää hänelle sekä palkkaa että pieniä varoja puiston hoitamiseen. Norris käytti rahoja muun muassa teiden rakentamiseen, jotta puistoa pystyttäisiin tutkimaan entistä paremmin ja tehokkaammin. Teiden oli myös tarkoitus helpottaa pääsyä puistoon. Varojen avulla Norris palkkasi lisäksi metsänvartijoita estämään metsästystä ja pitämään silmällä vandaaleja. Varoja ja henkilökuntaa oli kuitenkin yhä liian vähän puiston täydelliseen, tai edes toimivaan, suojelemiseen.[66]

Philetus Norris

1880-luvulla Yhdysvaltojen poikki rakennettu rautatie valmistui, ja Northern Pacific -rautatieyhtiö rakensi aseman aivan puiston pohjoisen sisäänkäynnin luokse. Rautatie lisäsi ihmisten liikkumista, ja puiston kävijämäärä nousikin yli 5 000 kävijällä vuoteen 1883. Salametsästys ja puiston tuhoaminen kuitenkin jatkuivat kenenkään estämättä, ja kongressi päätti 1886 olla tukematta puiston vartijoita. Sisäministeriö pyysi armeijaa auttamaan puiston vartioimisessa, armeija otti tilanteen haltuunsa, kun se saapui Yellowstoneen vielä samana vuonna. He rakensivat itselleen majapaikaksi Camp Sheridanin, jonka lähelle aloitettiin 1891 nykyisen Fort Yellowstonen rakentaminen. Nyt rahoitus ja työvoima olivat kunnossa, ja puiston tarkka valvonta kyettiin aloittamaan. Armeija määräsi tarkat säännöt, joita oli noudatettava, jos puistossa halusi vierailla.[67] Armeija johti puistoa aina vuoteen 1918, jolloin kaksi vuotta aiemmin perustettu Yhdysvaltain National Park Service (NPS) otti puiston hoitoonsa.[64] Samana vuonna Yellowstoneen saapui ensimmäiset metsänvartijat, joista osa oli entisiä armeijan sotilaita. Ensimmäinen uuden hallinnon intendentti oli Horace M. Albright.[68]

Puiston rajoja siirrettiin ensimmäisen kerran 1929, kun siihen liitettiin kivettyneen metsän alueen luoteisnurkasta ja Lamarjoen latvan idästä. Kolme vuotta myöhemmin pohjoisrajaa laajennettiin vapitien tärkeälle talvialueelle.[69]

1900-luvulla autoliikenne lisääntyi, mikä lisäsi jälleen ihmisten liikkuvuutta. Vuosina 1933–1941 Yellowstoneen rakennettiin majataloja, retkeilyalueita ja ennen kaikkea pysäköintialueita niille tuhansille autoille, joita matkailijat mukanaan toivat. Toisen maailmansodan aikana kävijämäärät laskivat. Samalla valtion rahavarat ohjattiin sotatoimiin, joten Yellowstonen kunnossapitoon ei riittänyt rahoja ja jotkut aloitetut työt jouduttiin keskeyttämään sodan ajaksi.[70] Sodan jälkeen Yhdysvaltain kansallispuistojen kävijämäärät lähtivät kasvuun, ja Yellowstonessa saavutettiin miljoonan vuosittaisen kävijän raja 1948. Laman ja sodan takia puiston infrastruktuuri oli rappeutunut, ja NPS aloitti 1956 Mission 66 -projektin, jonka päämääränä oli kunnostaa kansallispuistoja.[71]

Vuonna 1988 puiston historian suurimmat metsäpalot piinasivat Yellowstonea. Huhti-toukokuussa puisto sai vielä normaalisti sateita, mutta kesäkuussa alkoi kova kuivuus. Heinäkuussa puistossa oli useita paloja, ja kuun lopulla kuivuus ja kova tuuli olivat tehneet osista paloista ja hallitsemattomia. Elokuun 20. päivänä voimakkaat tuulenpuuskat levittivät tulen hetkessä 607 neliökilometrin kokoiselle alueelle. Palot kestivät monta kuukautta, ja vasta talven lumisateet sammuttivat liekit. Lähes 36 prosenttia puistosta kärsi tulipalojen seurauksena vahinkoja.[72]

Roosevelt-kaari Montanassa

Monet Yhdysvaltain presidentit ovat vierailleet hallintokaudellaan Yellowstonessa. Muun muassa presidentit Chester A. Arthur ja Bill Clinton kävivät aikanaan puistossa. Puiston kannalta merkittävin arvovaltaisista vierailijoista oli kuitenkin presidentti Theodore Roosevelt, joka vieraili puistossa huhtikuussa vuonna 1903. Vierailullaan hän asetti kulmakiven silloin vielä rakenteilla olleeseen puiston pohjoiseen sisäänkäyntiin, jolle valmistuessaan annettiin nimeksi Roosevelt-kaari (engl. Roosevelt Arch). Kaaren suunnitteli Robert C. Reamer, ja sitä rakennettiin helmikuusta elokuuhun vuonna 1903. Kaaren yläosaan on kaiverrettu sanat ”For the Benefit and Enjoyment of the People”, mikä vapaasti suomennettuna tarkoittaa suunnilleen "kansan hyödyksi ja nautinnoksi".[73]

Yellowstonen kansallispuisto on kuulunut vuodesta 1978 lähtien Unescon maailmanperintöluetteloon.[74]

Metsäpalot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsäpalo Yellowstonessa

Yellowstonessa syttyy joka vuosi metsäpaloja, ja esimerkiksi salamat aiheuttavat keskimäärin noin 22 paloa vuodessa. Joitakin paloja sytyttävät esimerkiksi puistossa vierailevat retkeilijät. Noin 80 prosenttia paloista annetaan sammua itsekseen. Vain 20 prosenttia niistä sammutetaan, ja yleensä vasta silloin, kun palo uhkaa ihmisiä tai rakennuksia. Suuria tuhoja Yellowstonen metsissä aiheuttavia metsäpaloja arvellaan tapahtuvan noin 250–400 vuoden välein, kun taas kansallispuiston ruohomaita tuhoavia noin 25–60 vuoden välein.[75]

Vuoden 1988 kesällä sarja suuria metsäpaloja tuhosi kansallispuistoa. Heinäkuun lopun kuumuus ja kuivuus muodostivat täydelliset olosuhteet tulipaloille. Elokuun lopulla ensimmäinen metsäpalo jo syttyikin, ja se valtasi hetkessä 607 neliökilometrin laajuisen alueen. Palokunta kutsuttiin hätiin sammuttamaan syttyneitä rakennuksia. Itse palavaa luontoa ei kuitenkaan ryhdytty sammuttamaan. Vasta syksyn vesisateet ja viimeistään talven lumentulo sammuttivat monta kuukautta palaneet metsät. Monet pitivät tapahtumaa katastrofina. Biologit ja metsänhoitajat kuitenkin vakuuttivat tulipalojen olevan osa normaalia ekosysteemiä ja auttavan kasveja ja puita uusiutumaan. Karkeasti arvioiden noin 36 prosenttia puiston maa-alueesta kärsi vahinkoja kesän 1988 tulipalojen seurauksena.[72] Nykyään, lähes 20 vuotta palon jälkeen, palaneet alueet ovat alkaneet jälleen viheriöidä, ja monet uusista kasveista ovatkin todella terveempiä, kasvavat tiheämmin ja vastustavat paremmin sairauksia. Tästä rohkaistuneena puistoa hallinnoiva National Park Service käyttääkin nykyään kulotusta yhtenä metsänuudistuskeinona.[75]

Suojelutoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palanutta maastoa

Yellowstonen kansallispuisto perustettiin alun perin suojelemaan sen vulkaanisia alueita ja piirteitä kuten geysireitä ja kuumia lähteitä. Alkujaan puiston villieläimiä ei osattu arvostaa, ja ihmiset metsästivät niitä laajasti jopa kansallispuiston alueilla Yellowstonen henkilökunnan toistuvista kielloista huolimatta. Puiston pienestä henkilökunnasta ja varoista ei kuitenkaan ollut vastusta salametsästäjille, jotka saattoivat vapaasti vandalisoida aluetta. Vasta vuonna 1886 armeija sai salametsästäjät kuriin ja aloitti puiston tehokkaan valvonnan ja suojelun. Vuonna 1918 Yhdysvaltain National Park Service astui armeijan tilalle ja otti puiston suojelun harteilleen.[76]

Ennen 1960-lukua puiston suojelu kuitenkin tarkoitti lähinnä sitä, että metsää ”vahingoittavat” tulipalot sammutettiin ja tiettyjä eläinlajeja suosittiin ylitse muiden. Esimerkiksi alueen sudet hävitettiin 1910- ja 1920-luvuilla, jotta ne eivät vahingoittaisi puiston vapitikantaa. Puiston luontoa alistettiin ihmisten tarkoitusperiä varten. Eläimiä tuotiin näytteille, jotta vierailijat saisivat ihailla niitä. Vaarallisimmat eläimet, esimerkiksi karhut, kahlehdittiin näytöksen ajaksi puihin, jotta ne eivät vahingoittaisi katselijoita. Turisteilla oli myös lupa ruokkia eläimiä ja siten opettaa ne riippuvaisiksi ihmisistä. Osia luonnosta tuhottiin, jotta kyettiin rakentamaan palveluja ja teitä puistoon saapuville matkailijoille. Myös salametsästystä esiintyi edelleen, vaikka vain murto-osan entisestä.[76]

Vulkaanisen toiminnan seurauksena kuolleita ja kivettyneitä puita

Kokemus kuitenkin osoitti, että ”suojelutoimet” ennemminkin vahingoittivat luontoa kuin suojasivat sitä, ja 1960-luvulta alkaen Yellowstonea alettiinkin hitaasti muuttaa kohti nykyistä toimintamallia. Nykyään ihminen puuttuu mahdollisimman vähän puiston luonnon elämään. Esimerkiksi normaaliin ekosysteemiin kuuluvia tulipaloja ei enää sammuteta. Yksittäisen lajin tilaan ei puututa eikä yhtäkään lajia suosita, vaan sen sijaan seurataan, että Yellowstonen koko ekosysteemi pysyy tasapainossa. Jo 1970-luvulla kiellettiin eläinten ruokkiminen ja niiden vangitseminen ja esitteleminen yleisölle lopetettiin. Puistoon rakennettiin myös valmiita kulkureittejä, jotta mahdollisimman suuri ala luontoa ei kärsisi vierailevista ihmismassoista. Kansallispuiston luonto ja sen säilyminen palautettiin jälleen etusijalle.

Vaikka nykyään pidetään parhaana olla puuttumatta puiston luonnon toimintaan, silti on olemassa joitakin poikkeustilanteita, joissa sääntöä kierretään. Tällaisia tilanteita ovat muun muassa puiston lukuiset suojeluohjelmat, kuten susien palautus alueelle vuonna 1995. Ihmiset myös asetetaan luonnon edelle tilanteissa, joissa ihmishenki on vaarassa. On myös tilanteita, joissa tulipaloja saatetaan sammuttaa. Lisäksi joitakin vierasperäisiä kasvi- ja eläinlajeja pyritään kontrolloimaan, jotta ne eivät olisi haitaksi puiston alkuperäisille eliöille. Puiston linjan mukaan nämä sekaantumiset sen elämään yritetään pitää mahdollisimman vähäisinä.[77]

Matkailu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi puiston sisäänkäynneistä
Sekatavarakauppa Yellowstonessa

Yellowstone on yksi Yhdysvaltain suosituimmista kansallispuistoista. Vuonna 2010 puistossa vieraili ennätykselliset 3 640 184 ihmistä.[78] Puisto houkuttaa ihmisiä, sillä siellä on mahdollisuus nähdä samalla kertaa useita luonnonihmeitä kuten geysireitä, vesiputouksia, kuumia lähteitä, kanjoneita, järviä ja villieläimiä.[79] Puistossa on myös mahdollista harrastaa muun muassa vaeltamista, kalastamista, pyöräilyä, melomista ja vuorikiipeilyä.[80] Yellowstone työllistää vuoden aikana lähes 3 500 henkilöä palvelemaan matkailijoita.[81] Nähtävyyksistä suosituin on ollut geysir Old Faithful. Myös Mammoth Hot Springsin kuumat lähteet ja Morning Glory Pool -allas ovat vetäneet yleisöä. Muita suosittuja nähtävyyksiä puistossa ovat Grand Prismatic Spring, Yellowstonen suurin kuuma lähde, ja puiston Grand Canyon -kanjoni.[76]

Puistoon on viisi sisäänkäyntiä. Pohjoinen sisäänkäynti, joka sijaitsee Montanan Gardinerin lähellä, on ainoa sisäänkäynneistä, joka on ympäri vuoden auki pyörillä kulkeville ajoneuvoille. Muut sisäänkäynnit ovat läntinen, eteläinen, itäinen ja koillinen sisäänkäynti. Läntisen sisäänkäynnin lähellä on West Yellowstonen ja koillisen sisäänkäynnin lähellä Cooke City-Silver Gaten asutuskeskus.[82]

Matkailijat syöttivät aiemmin karhuja.

Yellowstonessa on noin 1770 kilometriä vaellusreittejä.[83] Vierailijoita kehotetaan pysymään valmiilla reiteillä tutustuessaan puistoon. Näin he pysyvät turvallisen välimatkan päässä villieläimistä. Matkailijoilla ei myöskään ole lupaa ruokkia eläimiä, vaikka ennen vuotta 1970 se oli vielä sallittua.[33] Kiellosta huolimatta jotkut ovat kuitenkin ruokkineet eläimiä. Merkityillä reiteillä ei ole myöskään vaaraa hengittää vulkaanisia kaasuja, jotka tappoivat muun muassa vuonna 2004 viisi biisonia.[84][85] Kalastuksessa huomionarvoista on, että joidenkin kalalajien, esimerkiksi Yellowstonen punakurkkulohen, kohdalla on sovellettu ”pyydystä ja päästä vapaaksi” -sääntöä. Sen mukaan kalastaminen on sallittua, mutta pyydystetyt kalat tulee heti päästää vapaaksi. Metsästys on puiston alueella luonnollisesti kielletty.

Alueelle on 1930-luvulta lähtien rakennettu majoitustiloja hotelleista retkimökkeihin ja leiriytymisalueisiin. Puistoon on myös pystytetty retkeilyalueita, kauppoja, matkamuistomyymälöitä ja ravintoloita. Toisen maailmansodan aikaan puiston rakennukset rappeutuivat pahasti, mutta 1950-luvulla ne jälleen korjattiin suuria vierailijamääriä varten. Samalla ne uudenaikaistettiin, mutta jo 1980-luvulla uudistukset purettiin ja palattiin vanhaan sotaa edeltäneeseen tyyliin. Fort Yellowstonesta käsin puistoa on hallinnoitu vuodesta 1918, ja sitä ennen se toimi puistoa valvoneen armeijan päämajana.[86]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Augustin, Byron & Kubena, Jake: Yellowstone National Park. Tarrytown: Marshall Cavendish, 2010. ISBN 978-0-7614-3936-3. Google-kirjat (viitattu 31.1.2012). (englanniksi)
  • Mayhew, Bradley & McCarthy, Carolyn: Yellowstone & Grand Teton National Parks. Footscray: Lonely Planet Publishing, 2008. ISBN 9781741045604. Google-kirjat (viitattu 18.1.2012). (englanniksi)
  • Nystrom, Andrew Dean: Top Trails: Yellowstone and Grand Teton. Berkeley, Kalifornia: Wilderness Press, 2009. ISBN 978-0-89997-500-9. Google-kirjat (viitattu 5.2.2012). (englanniksi)
  • Whittlesey, Lee H. & Valtry, Elizabeth A.: Yellowstone National Park. Chicago: Arcadia Publishing, 2009. ISBN 978-0-7385-4849-4. Google-kirjat (viitattu 16.1.2012). (englanniksi)
  • Yellowstone Resources & Issues 2011. Mammoth, Wyoming: Division of Interpretation, 2011. National Park Service (viitattu 29.1.2012). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 7.
  2. a b Nystrom, s. 2.
  3. United States Census Bureau: 386. Flows of Largest U.S. Rivers -- Length, Discharge, and Drainage Area allcountries.org. Viitattu 30.1.2012. (englanniksi)
  4. The Columbia Encyclopedia, 6th ed: Snake 2007. Encyclopedia.com. Viitattu 18.1.2012. (englanniksi)
  5. Snake River Sporting Snake River Sporting Club. Viitattu 06. maaliskuuta 2007. (englanniksi)
  6. Yellowstone River Fly Fishing Troutsource. Viitattu 18.1.2012. (englanniksi)
  7. Yellowstone and Other Lakes Park Vision. Viitattu 18.1.2012. (englanniksi)
  8. Brantley, Steven R. et al.: Tracking Changes in Yellowstone's Restless Volcanic System 16.1.2006. USGS. Viitattu 18.1.2012. (englanniksi)
  9. Grand Canyon AllTrips. Viitattu 18.1.2012. (englanniksi)
  10. Grand Canyon of the Yellowstone Park Vision. Viitattu 18.1.2012. (englanniksi)
  11. Yellowstone National Park History Page The Total Yellowstone Page. Viitattu 8.2.2012. (englanniksi)
  12. The Snake River Plain and the Yellowstone Hot Spot volcano.und.edu. Viitattu 02. maaliskuuta 2007. (englanniksi)
  13. Is the Super Volcano Beneath Yellowstone Ready to Blow? The UnMuseum. Viitattu 21.1.2012. (englanniksi)
  14. Supervolcanoes BBC. Viitattu 21.1.2012. (englanniksi)
  15. a b Schreier, Carl: Geysers Yellowstone Media. Viitattu 21.1.2012. (englanniksi)
  16. Upper Geyser Basin Yellowstone Media. Viitattu 21.1.2012. (englanniksi)
  17. Mayhew & McCarthy, s. 118.
  18. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 61.
  19. Tracking the Hot Spot National Park Service. Viitattu 1.2.2012. (englanniksi)
  20. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 66.
  21. a b Weather National Park Service. Viitattu 31.1.2012. (englanniksi)
  22. Augustin & Kubena, s. 25.
  23. a b Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 81.
  24. a b Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 82.
  25. Swan, Jim: Fire Adapted Forests and Fire Ecology Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  26. Yellowstone Reston, Virginia: National Wildlife Federation. Viitattu 1.2.2012. (englanniksi)
  27. a b Plant Life Frommers.com. John Wiley & Sons, Inc. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  28. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 87.
  29. Mammals National Park Service. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  30. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 119.
  31. Bison AllTrips. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  32. Bears and Menstruating Women Bearman's. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  33. a b Malloy, betsy: Yellowstone - Animal Viewing Guide About.com. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  34. a b Wildlife Park Vision. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  35. Moose AllTrips. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  36. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 125.
  37. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 104.
  38. Mountain Goats AllTrips. Viitattu 4.2.2012. (englanniksi)
  39. Lynx National Park Service. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  40. Mountain Lions National Park Service. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  41. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 134.
  42. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 133.
  43. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 103.
  44. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 103–105.
  45. Birds of Yellowstone National Park Service. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  46. Threatened & Endangered Birds Yellowstone Media. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  47. Yellowstone Bird Information Page The Total Yellowstone Page. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  48. Yellowstone's Reptiles National Park Service. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  49. Yellowstone's Amphibians National Park Service. Viitattu 22.1.2012. (englanniksi)
  50. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 143.
  51. Fishing Regulations Yellowstone Net. Viitattu 4.2.2012. (englanniksi)
  52. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 138.
  53. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 139.
  54. Mayhew & McCarthy, s. 81.
  55. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 32.
  56. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 34.
  57. a b c Yellowstone National Park Park Vision. Viitattu 17.1.2012. (englanniksi)
  58. John Colter virginia.edu. Viitattu 17.1.2012. (englanniksi)
  59. Historic Yellowstone Photos Wyoming Tales and Trails. Viitattu 17.1.2012. (englanniksi)
  60. The Fur Trade Era (1818-42) ParkNet. 4.7.2000. National Park Service. Viitattu 26.1.2012. (englanniksi)
  61. Mayhew & McCarthy, s. 84.
  62. Mayhew & McCarthy, s. 85.
  63. The Early Years, 1872-1915 Yellowstone Net. Viitattu 17.1.2012. (englanniksi)
  64. a b Mayhew & McCarthy, s. 86
  65. Yellowstone National Park's First 130 Years The Yellowstone Park Foundation. Viitattu 26.1.2012. (englanniksi)
  66. Whittlesey & Vatry, s. 9.
  67. Mayhew & McCarthy, s. 87
  68. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 38.
  69. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 39.
  70. Yellowstone National Park History National Park Travel, Inc. Viitattu 12.2.2012. (englanniksi)
  71. Whittlesey & Valtry, s. 119.
  72. a b Shaped by fire pbs.org. Viitattu 17.1.2012. (englanniksi)
  73. Hayes, Lynn O’Rourke: Parks and Presidents familytravel.com. Viitattu 26.1.2012. (englanniksi)
  74. Yellowstone National Park UNESCO World Heritage Centre. Viitattu 26.1.2012. (englanniksi)
  75. a b Fire As a Natural Force The Total Yellowstone Page. Viitattu 24.1.2012. (englanniksi)
  76. a b c Preserving the Park OhRanger.com. APN Media. Viitattu 26.2.2012. (englanniksi)
  77. Landscape Yellowstone Media. Viitattu 26.1.2012. (englanniksi)
  78. Yellowstone Resources and Issues 2011, s. 8.
  79. Mayhew & McCarthy, s. 91.
  80. Things To Do National Park Service. Viitattu 31.1.2012. (englanniksi)
  81. Yellowstone Employment Opportunities National Park Service. Viitattu 31.1.2012. (englanniksi)
  82. Directions National Park Service. Viitattu 5.2.2012. (englanniksi)
  83. Hiking in the Park National Park Service. Viitattu 31.1.2012. (englanniksi)
  84. Yellowstone National Park - Page 2 Legends of America.com. Viitattu 5.2.2012. (englanniksi)
  85. McMillion, Scott: Poison gas kills five bison in Yellowstone 23.3.2004. The Bozeman Daily Chronicle. Viitattu 5.2.2012. (englanniksi)
  86. Fort Yellowstone National Historic Landmark /wyoshpo.state.wy.us. Viitattu 06. maaliskuuta 2007. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yellowstonen kansallispuisto.