Shoshonit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Shoshonit
Shoshoni tipis.jpg
Shoshonien kylä.
Väkiluku 12 300[1]
Merkittävät asuinalueet
Flag of Wyoming.svg Wyoming
Flag of Nevada.svg Nevada
Flag of Idaho.svg Idaho
Kielet englanti, ute
Uskonnot kristinusko, intiaanikirkko, muita
Sukulaiskansat Comanchet, utet
Huomautukset
Kielisukulaisuus muinaisiin Meksikon asteekkeihin.

Shoshonit (Laakson ihmiset) ovat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita.[2] He kuuluivat alun perin Uto-asteekkien laajaan kieliperheeseen, ja olivat läheistä sukua muun muassa comancheille ja paiuteille. [3]

Shoshonit jakaantuvat pohjoisiin, läntisiin ja itäisiin shoshoneihin. Pohjoiset shoshonit asuivat Montanassa, itäisessä Idahossa, ja läntisessä Wyomingissa. Itäisimmät ryhmät kansoittivat Wyomingin lisäksi pohjoisen Coloradon. Läntinen kansanosa keskitti asumisensa luoteiseen Utahiin, Nevadaan ja Kaliforniaan. Maantieteellisen sijaintinsa laajuuden vuoksi shoshonit edustivat useita toisistaan poikkeavia elämäntyylejä. Tasankojen ratsastuskulttuurin 1700-luvun aikana omaksuneet ryhmät ajautuivat toistuviin konflikteihin muun muassa mustajalkojen, siouxien ja cheyennien kanssa, jotka painoivat heitä länteen ja etelään. [4]

Shoshonit allekirjoittivat vuonna 1851 Fort Laramien sopimuksen, jossa he monien muiden heimojen kanssa hyväksyivät Yhdysvaltain asettamat vaatimukset. Seuraavien vuosikymmenien aikana monet shoshonit palvelivat Yhdysvaltain armeijaa sodissa tasankointiaaneja vastaan. [5]

Sisällysluettelo

Varhaishistoriaa [muokkaa]

Joskus varhain 1000-luvulla suuret määrät ute-asteekkien kielisiä kansoja aloittivat laajan muuttoliikkeen sekä etelään että pohjoiseen. Heistä muotoutui yhtä lailla Meksikon asteekit kuin Kalliovuorten reunamaille asettuneet numicin-murretta puhuneet shoshonit. Myöhemmin 1200-luvulla eteläisiä tasankoja vaivannut pitkäaikainen kuivuus pakotti monet kansakunnat etsimään hedelmällisempiä maita ja vesistöjä, ja shoshonien ryhmät täyttivät valtaisat alueet Pohjois-Amerikan lounaisissa osissa. Kun kuivaa kautta seurannut pieni jääkausi päättyi runsaisiin sateisiin ja ilmaston pysyvään viilenemiseen, alkoivat shoshonit liikkua pienissä ryhmissä tasangoilla metsästäen biisoneita ja hanka-antilooppeja. Liikkuminen tapahtui jalkaisin tai koiravaljakon avulla. [6]

Pueblo-intiaanien järjestämä kapina Uuden-Espanjan siirtokuntaa vastaan 1680-luvulla vaikutti voimakkaasti tulevan ratsastuskulttuurin syntyyn. Kapinan yhteydessä irralleen päästetyt espanjalaisten hevoset kulkeutuivat New Mexicosta sitä ympäröiville tasangoille. Nopeasti lisääntyneet hevoset muodostivat suuria laumoja, joita apassit, navajot ja utet ottivat kiinni. Utahin ja Nevadan kuivan ja karun maaperän estäessä hevosten laiduntamisen utet kuljettivat eläimet Wyomingiin asti, jossa pohjoiset shoshonit ottivat ne haltuunsa. Ratsujen myötä heidän kansansa hajosi kahtia. Ratsastuskulttuurin täydellisesti omaksunut ryhmä kutsui itseään nimellä nermernuh {Uto-azteekinkielellä "inhimilliset olennot").[7] Myöhemmin heitä alettiin kutsua comancheiksi.[8]

Comanchien esimerkkiä noudattaen pohjoiset ja itäiset shoshonit alkoivat tehdä ratsain yhä laajempia matkoja pois vuoristosta yhä kauemmas tasangoille. Jo varhain 1700-luvulla pohjoisilla tasangoilla liikkuneet Kanadalaiset turkiskauppiaat ovat merkinneet ylös havaintojaan. Wyomingista lähtöisin olleet käärmeintiaanit (engl. snaket tai ransk.Gens du Serpent) herättivät pelkoa ja levittivät ympärilleen kuvaa hevosen erinomaisesta soveltuvuudesta pitkien matkojen kulkuvälineeksi.[9] [10]

Hevosten tuoma etuisuus paljastui tasangoilla metsästäville mustajalkoihin kuuluville pieganeille, kun he joutuivat ratsastavien käärmeintiaanien hyökkäyksen kohteeksi. Pieganeilla ei ollut paljonkaan mahdollisuuksia puolustautua ratsain liikkuvia shoshoneita vastaan. Kohtaaminen tasangolla oli hetkessä ohi pieganien joutuessa pakokauhun valtaan. Heidän mukanaan kulki eteenpäin tieto "suurista koirista", joiden selässä shoshonit olivat istuneet.[11] Seuraavien vuosien aikana pieganit suunnittelivat kostoretkeä shoshoneita vastaan pyytäen apua eteläisen Saskatchewanin creiltä ja assiniboineilta.

Noin vuonna 1740 tapahtunut taistelukohtaus Saskatchewanin tasangoilla oli tuona ajankohtana ainutlaatuinen. Toisensa kohtasi kaksi täysin erilaista taisteluryhmää. Hevosilla nopeasti liikkuva shoshonisoturien joukko ratsasti lännestä. Jalkaisin hitaasti etenevä, mutta tuliasein varustautunut assiniboinien, creiden ja pieganien muodostama armeija taas lähestyi idän suunnasta. Tuliaseiden voima osoittautui voitokkaaksi, sillä kun shoshoneilta ammuttiin hevoset alta, heidän sotaisa itsetuntonsa romahti ja he hävisivät yhteenoton.[11]

Hevosten saapuminen tasangoille toi mukanaan kokonaan uuden kulttuurin.

Snake-shoshonien hyökkäyksistä on useita mainintoja vuosilta 1740 - 1770. Heidän suuret sotapartionsa tuhosivat monia Black Hillsin ympäristössä olevia kyliä ja tekivät ryöstöretkiä ylä-Missourin Arikara-kyliin asti. Monet vangeiksi otetut kyläläiset päätyivät orjiksi New Mexicon espanjalaisille plantaaseille.[9]

1700-luvun puoliväliin mennessä pohjoiset tasangot alkoivat täyttyä varsin Wisconsinista ja Minnesotasta muuttaneista metsäalueitten intiaaneista. Uudet tulokkaat omaksuivat nopeasti ratsastuskulttuurin hankittuaan ensimmäiset hevosensa kaupankäynnillä läntisimpien heimojen kanssa.[12] Wyomingissä asuvat shoshonien ryhmät joutuivat saman vuosisadan jälkipuoliskolla vetäytymään siouxien ja cheyennien tieltä.[3] Kanadan puolella Saskatchewanissa asuvat mustajalat olivat hankkineet kiväärejä ranskalaisten kanssa käydyn kaupan myötävaikutuksella. Creet ja assiniboinet liittolaisinaan he tekivät sarjan tuhoisia iskuja Montanan shoshonien kimppuun, ja hävittivät monet Kalliovuorista itään eläneet ryhmät lähes kokonaan. Syynä shoshonien huonoon menestykseen oli puute tuli-aseista, joita heidän espanjalaiset kauppakumppaninsa eivät suostuneet myymään. [11]Shoshonien kärsimät tappiot olivat suuret, eivätkä he uskaltautuneet Yellowstonen pohjoisenpuoleisille tasangoille puoleen vuosisataan. [13]

Turkiskauppiaita, valtiomiehiä ja tutkimusmatkaajia [muokkaa]

Vuonna 1776 Kaksi espanjalaista Fransiskaanimunkkia tutustui tiettävästi ensimmäisinä eurooppalaisina läntisten shoshonien asuttamiin suuriin syvänteisiin Coloradossa ja Utahissa. Tämän jälkeen espanjalaiset, myöhemmin meksikolaiset, liikkuivat vain harvakseen seudulla. Vaikka he julistivat alueet itselleen kuuluviksi, ei heidän asutuksensa levinnyt paikallisten heimojen maille.[14]

Itärannikon intiaanien siirtyessä kohti sisämaata seurasivat heidän vanavedessään Anglo-amerikkalaiset turkismetsästäjät ja kauppiaat. Turkiskauppa oli monille pääelinkeino ja uusien metsästysalueitten löytäminen tärkeää. Vaikka kahakoita esiintyi, tulivat intiaanit ja valkoiset aluksi hyvin toimeen keskenään. Anglo-amerikkalaiset metsien ja vuoristojen miehet liikkuivat intiaanien hallitsemilla alueilla metsästellen ja kalastellen.

1800-luvun alussa Yhdysvaltain kongressi varusti 45-miehisen tutkimusretkikunnan, jonka tarkoituksena oli kartoittaa Amerikan länsirannikkoa. Tätä ennen oli presidentti Thomas Jefferson valtuuttanut Pariisiin lähettämänsä neuvotteluryhmän sopimaan maakaupoista ranskalaisten kanssa. Napoleon Bonaparte innostui myymään koko Ranskan Louisianan, joka käytännössä tarkoitti Mississipin länsipuolella olevaa suurta aluetta Tyynelle valtamerelle asti.[15] Näitä laajoja alueita asuttaneet intiaanit eivät tienneet maittensa myymisestä Yhdysvalloille. Retkikunta lähti 1804 St. Louista jokilaivalla ylös Missouria tavoitteenaan Tyyni valtameri. Matkaa johtavat Lewis ja Clark palkkasivat oppaakseen heimonsa parista lapsena siepatun shoshoni-naisen Sacagawean, jonka apu osoittautui korvaamattomaksi. Oppaansa ansiosta tutkimusmatkailijat saivat ostettua shoshoneilta ratsuja, joilla pystyivät liikkumaan nopeammin.[15]

Tämän tutkimusmatkan aikana kartoitettiin paljon ennestään tuntemattomia heimoja. Matkan jälkeen Sacagawea katosi julkisuudesta. Eräiden lähteiden mukaan hän kuoli vuonna 1812 saatuaan toisen lapsensa, mutta shoshonien legendan mukaan Sacagawea eli kymmeniä vuosia Idahossa avioituen uudelleen ja muuttaen nimensä. [16] Sacagawea pani alulle vahvan ystävyyssuhteen, joka tuli jatkumaan Yhdysvaltain hallituksen ja itäisten shoshonien välillä koko 1800-luvun ajan.

Intiaaneja ja yhdysvaltalaisia vastaan [muokkaa]

Idahon bannockeja.

Vuonna 1813 shoshoneihin kuuluvat bannockit surmasivat useita Kanadan rajan yli tulleita turkismetsästäjiä. Myös pohjoiset shoshonit alkoivat ahdistella valkoisia tunkeutujia. Paikallinen intiaaniprofeetta Pasheco saarnasi valkoisen miehen tuloa vastaan ja sai monet intiaanit uskomaan,että Yhdysvallat oli lyötävissä.[17] Itäiset shoshonit eivät antaneet kansankiihotuksen vaikuttaa rauhalliseen rinnakkaiseloon Yhdysvaltain kanssa, mutta useat muut shoshonien heimoista olivat kääntyneet valkoisten maanriistopolitiikkaa vastaan.

1800-luvun puolivälissä pohjoisten shoshonien päällikkö Pocatello teki sotureineen monia ryöstöretkiä Oregoniin ja Kaliforniaan matkaavien siirtolaisen karavaanien kimppuun.[18] Kultarynnäkön aiheuttama massahysteria 1849 lisäsi intiaanien levottomuutta, samoin valkoisen asutuksen leviäminen. Shoshonien hedelmälliset laaksot joutuivat siirtolaisten mukana kulkevan karjan ja lampaiden syötäviksi. Monet alueen shoshoniheimoista näkivät nälkää. Valkoiset kutsuivat heitä pilkallisesti diggereiksi (kaivajiksi), koska intiaanit kaivoivat ravintoa maasta keppien avulla.[18]

Washakie.

Shoshonien asema muuttui yhä huonommaksi mormonien levittäytyessä Suuren Suolajärven ympäristöön. Shoshonien ruokavarastot tuhottiin Kalifornian raja-alueilla liikkuvien kultaa etsivien siirtolaisten toimesta. Pohjoisten shoshonien päällikkö Bear Hunter ei hyväksynyt maittensa valtaamista, vaan johti joukkonsa sotaan bannockien avustamina. Vuonna 1862 alkanut sotatila jäi lyhyeksi, sillä seuraavan vuoden tammikuussa eversti Patrick Edward Connor johti 200 miehen vapaa-ehtoisista kootun armeijan Bear Hunterin talvileiriin. Yli 200 shoshonia surmattiin, joukossa useita naisia ja lapsia. Bear Hunter pistettiin kuoliaaksi kidutuksen päätteeksi aivoihin isketyllä kuumennetulla pistimellä. Tapahtuma tunnetaan historiassa Bear Riverin verilöylynä.[18] Se on samalla yksi julmimmista yhdysvaltain historian massamurhista, ja myös eräs vähiten puhutuista. [19] Eversti Connor ylennettiin ansiokkaasta työstään kenraaliksi.[19]

Pocatellon ja Bear Hunterin linjasta poiketen itäisten shoshonien päällikkö Washakie oli amerikkalais-mielinen. Hänestä tuli heimonsa ylin päällikkö vuonna 1840 ja hän kykeni säilyttämään koko uransa ajan hyvät välit amerikkalaisiin. 1863 kirjoitetussa Fort Bridgerin rauhansopimuksessa, joka tunnettiin myös viiden osavaltion sopimuksena, hän edusti shoshoneja.[8] Yhdysvaltain hallitus luovutti itäisille shoshoneille palan maata Montanasta, Idahosta, Wyomingista, Utahista ja Coloradosta. Joitakin vuosia myöhemmin sopimus meni uusiksi ja asuinalueet pienenivät. Keskelle Wyomingia perustettiin Wind riverin reservaatio, joka on samalla paikalla edelleen.

Vuonna 1868 pohjoiset shoshonit ja bannockit asettuivat reservaattiin Idahon kaakkoisosiin. Läntiset shoshonit saivat useita reservaatteja Nevadasta. Washakien johtamat itäiset shoshonit auttoivat viimeisissä sodissa 1876 Yhdysvaltain armeijaa siouxeja, cheyennejä ja arapahoja vastaan. Kiitokseksi saamastaan avusta Amerikan hallitus loukkasi shoshoneja ikävällä tavalla ja luovutti näiden hyvin viljeltyjä maita reservaatiksi arapahoille.[4]

1900-luvulta eteenpäin [muokkaa]

Washakie sai 1900-luvun alussa Yhdysvaltain armeijan järjestämän täydellisen sotilashautauksen niin amerikkalaisten kuin shoshonienkin kunnioitettuna joukkueenjohtajana. Camp Brownin linnake ristittiin uudelleen Fort Washakieksi.[8] 1930-luvun aikana shoshonit saivat arapahoille annetut maansa takaisin. Liittovaltio oli riistänyt maa-alueet rikkomalla jo aiemmin tehdyn sopimuksen. Yhdysvallat joutui lisäksi maksamaan shoshoneille suuren rahallisen korvauksen.[20]

Osa Wind Riverin reservaattia.

Shoshoneille on Kaliforniassa kolme yhteistä reservaattia paiutein kanssa. Nevadassa shoshonit asuttavat niinikään useita reservaatteja. Heidän ja paiutien yhteisessä käytössä oleva Duck Valley Colony eli Sorsalaakson siirtokunta ulottuu Idahoon asti. Pohjoiset shoshonit ja bannockit jakavat keskenään Idahon Fort Hallin reservaatin. Pääkaupungin puuttuminen ja karut elinolosuhteet vaikeuttavat shoshonien yleistä taloudellista kehitystä. Parhaiten menestyneet ryhmät ovat onnistuneet kehittämään maataloudesta ja karjankasvatuksesta tuottoisan elinkeinon. Wind Riverin shoshoneilla on oma kulttuurikeskuksensa,jossa nuorilla on mahdollisuus oppia kansansa vanhoja perinteitä ja kieltä.[21] Shoshonien pelitoiminnan kehittyessä Wyominmgiin on avattu myös Wind River Casino.[22] Kirjallisuudessa shoshonista (gosiuteista) kertoo mm. Mark Twain kirjassaan "koiran elämää".

Kulttuuri [muokkaa]

Kylät, heimot ja hajaantuminen [muokkaa]

Shoshonit kuuluivat esihistoriallisella aikakaudella suuren syvänteen intiaanikulttuurin piiriin, jossa ainoa sosiaalinen yksikkö oli suurperhe.[23] Joskus saatettiin suuremmalla joukolla kokoontua samaan paikkaan toimittamaan riittejä, mutta poliittinen yhteys heidän väliltään puuttui ja kokoontuminen perustui vain yhteiseen kieleen. Talvien ajaksi asetuttiin suojaisiin laaksoihin pienehköinä kyläkuntina. Myöhemmin shoshoneista kehittyi heimoja, jotka liikkuivat eri suuntiin ja levittäytyivät yhä laajemmille alueille. Hevosten hankkimisen myötä yhä useimmat shoshoneista siirtyivät Kalliovuorten rinteiltä alas tasangoille metsästämään biisoneita. Itäiset ja pohjoiset shoshonit omaksuivat aineelliseen kulttuuriinsa tasankointiaanien tiipiit läntisten heimojen asuessa alkeellisissa risumajoissa.[24]

Shoshonien tarkkaa lukumäärää ei ole kyetty kovin tarkasti arvioimaan, mutta ennen eurooppalaisten tuloa heitä on uskottu olleen kymmeniä tuhansia. Nevadan, Utahin ja läntisen Coloradon jokilaaksoissa metsästäviä intiaaneja kutsuttiin aluksi shoshonien yleisnimellä, vaikka nimen taa sisältyi monia eri ryhmiä kuten bannockit, paviotsot, paiutet, snaket, goshutet, panamintit ja chemehuevit. Jopa utet laskettiin joskus shoshoneihin.

Suhteet muihin kansoihin [muokkaa]

Shoshonit eivät alun perin olleet sotaisia, mutta sukujen kesken saattoi esiintyä verikostoa. Vaikka shoshonien eri heimojen suhteet toisiinsa eivät olleet kiinteät, suurin osa heistä oli valmis yhdistymään vihollisia vastaan. Pohjoiset shoshonit olivat hyvissä väleissä bannockien kanssa ja myös itäinen haara tuki heitä sodissa, kun kysymys oli yhteisestä vihollisesta, mustajaloista. bannockit olivat shoshoniheimoista eniten sotaisia, ja heillä oli poliittista määräysvaltaa.[17] Läntisistä vuoristoista tasangoille laskeutuvat flatheadit, nez percet ja pend d'oreillet tekivät pitkiä matkoja itään biisonien perässä. Pyyntimaiden pieneneminen aiheutti toistuvia sotaisia yhteenottoja shoshonien ja naapurikansojen välillä. Pohjoisten tasankojen biisonialueilta karkotetut ja Kanadassa käytävästä turkiskaupasta pois suljetut shoshonit avasivat uudelleen kauppakontaktinsa comancheihin.[25] 1800-luvun alkupuolella useimmat shoshonien ryhmät solmivat rauhan myös nez percein kanssa ja kehittivät keskinäisiä kauppasuhteitaan. Läntiset shoshonit kärsivät samaan aikaan utien toistuvista ryöstöretkistä ja menettivät näille orjiksi paljon naisia ja lapsiaan.[24]

Elinkeinot [muokkaa]

Rabbit-Tail, shoshoni-soturi ja tiedustelija.

Shoshonien joukossa esiintyi sekä äärettömän köyhiä, että rikkaita heimoja. Ensiksi mainittua ryhmää edustivat Suuren Suolajärven alueella asuvat goshutet. Heidän maansa oli karua ja hedelmätöntä ja he muistuttivat ryysyisiä kulkureita. Toista äärilaitaa edustivat Wyomingin seuduilla elävät itäiset shoshonit. He pukeutuivat näyttävästi ja asuinalueet olivat rehevää maaseutua kuten Wind river ja Grand Tetons.

Idahon ja Wyomingin shoshonit harjoittivat paljon kalastusta maillaan olevia vesistöjä hyödyntäen. Verkkojen ja koukkujen lisäksi he käyttivät harppuunoita ja keihäitä kalanpyyntiin.[4] Itäiset shoshonit saalistivat biisonien lisäksi myös vuoristojen paksusarvilampaita. Laaksojen ja kallioiden hanka-antiloopit ajettiin aitauksiin. Läntisimmille shoshoneille jänis oli eräs tärkeimmistä riistaeläimistä . Juuresten keräily oli naisten keskuudessa yleistä, samoin maanviljelyyn verrattava ruohikon kulotus ja erilaisten hyötykasvien hoito.[26]

Uskonto ja mytologia [muokkaa]

Yleisesti shoshonien uskonto muodostui varhaisesta animismista, mutta he uskoivat myös korkeampaan jumaluuteen, joka joskus samaistettiin aurinkoon. Shoshonien Mytologiassa esiintyi eläimiksi ruumiillistuneita olentoja, jotka määräsivät ihmisten ja luonnon lait. Sutta kunnioitettiin eniten. Pahoja henkiä pelättiin, eritoten vesien haltijoita, jotka houkuttelivat ihmisiä hukkumaan. Henkien lepyttämiseksi järjestettiin tansseja, joissa taustalla soivat puiset huilut ja luusta tehdyt pillit. Rumpuja ei shoshonien esihistoria tuntenut. Aurinkotanssi levisi pohjoisten ja itäisten shoshonien kulttuuriin 1800-luvun taitteessa tasankojen intiaaneilta Sairauksia ja erilaisia onnettomuuksia torjuvat tietäjät olivat usein naisia. Heidän työnsä oli tärkeää. Parannustöissä epäonnistuminen tiesi pahemmassa tapauksessa kuolemaa. Aikuisen vainajan ruumis poltettiin hänen asuntonsa mukana.[27]

Lähteet [muokkaa]

  • Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku "Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia)" Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
  • Binnema, Theodore: Common and contested ground: a human and environmental history of the Northwestern Plains, Univ of Oklahoma, 2001. ISBN 978-0806133614
  • Fehrenbach T.R, "Comanches, The History of The People", Vintage, 2007, ISBN 978-0-099-52055-9
  • Hebard, Grace Raymond, Sacajawea: Guide and Interpreter of Lewis and Clark, Dover Publications, 2002 ISBN 9780486421490
  • Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1885 ISBN 951-662-385-9
  • Hyde, George E. The Pawnee Indians, University of Oklahoma Press, 1974 ISBN 978-0-8061-2094-2
  • Hämäläinen, Pekka "Comanche Empire", Yale University Press, 2008, ISBN 978-0-300-12654-9
  • Jones, David E. "Native North American Armor, Shield and Fortifications", University of Texas Press, 2004, ISBN 0-292-70209-4
  • Kavanach W. "The Comanches: a history,1706-1785" University of Nebraska Press, 1999. ISBN 9780803277922
  • Mayor, Adrianne "Fossil legends of the first Americans", Princeton University Press, 2005. ISBN 0-691-11345-9
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Virrankoski, Pentti "Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit", Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7
  • Wallace, Ernest & Hoebel, Edward "Lords of The South Plains", University of Oklahoma Press, 1987. ISBN 9780806120409


Viitteet [muokkaa]

  1. ↑ American Indian, Alaska Native Tables from the Statistical Abstract of the United States: 2004-2005 (PDF) U.S. Census Bureau. Viitattu 8.2.2011. (englanniksi)
  2. ↑ The Shoshone Indians Shoshone.indian.com. Viitattu 27.2.2011. (englanniksi)
  3. ↑ a b Shoshone Viitattu 30.3.2008. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Virrankoski s. 279.
  5. ↑ Santoro s. 347.
  6. ↑ Hämäläinen s. 22.
  7. ↑ Fehrenbach s. 31.
  8. ↑ a b c Eastern Shoshone tribe
  9. ↑ a b Hyde s. 145.
  10. ↑ Virrankoski s. 281.
  11. ↑ a b c Taylor s. 66.
  12. ↑ Binnema s. 93 - 94.
  13. ↑ Taylor s. 111.
  14. ↑ Virrankoski s. 275.
  15. ↑ a b Henriksson s. 81.
  16. ↑ Hebard s. 155.
  17. ↑ a b Virrankoski s. 283.
  18. ↑ a b c Shoshoni indians
  19. ↑ a b Santoro s. 350.
  20. ↑ Virrankoski s. 280.
  21. ↑ Waldman s. 267.
  22. ↑ Andersson & Henriksson s. 372.
  23. ↑ Virrankoski s. 273.
  24. ↑ a b Virrankoski s. 284.
  25. ↑ Hämäläinen s. 162.
  26. ↑ Virrankoski s. 284.
  27. ↑ Virrankoski 274.
Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Shoshonit&oldid=12808725