Shoshonit

Shoshonit
Väkiluku	12 300
Merkittävät asuinalueet Wyoming Nevada Idaho
Kielet	englanti, ute
Uskonnot	kristinusko, intiaanikirkko, muita
Sukulaiskansat	Comanchet, utet
Huomautukset Kielisukulaisuus muinaisiin Meksikon asteekkeihin.

Shoshonit (Laakson ihmiset) ovat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. He kuuluivat alun perin Uto-asteekkien laajaan kieliperheeseen, ja olivat läheistä sukua muun muassa comancheille ja paiuteille.

Shoshonit jakaantuvat kolmeen suureen ryhmään: pohjoisiin, läntisiin ja itäisiin shoshoneihin. Pohjoisen shoshonit asuivat lähinnä Montanassa, itäisessä Idahossa, ja läntisessä Wyomingissa. Itäisimmät ryhmät kansoittivat Wyomingin lisäksi pohjoisen Coloradon. Läntinen kansanosa keskitti asumisensa luoteiseen Utahiin, Nevadaan ja Kaliforniaan. Maantieteellisen sijaintinsa laajuuden vuoksi shoshonit edustivat useita toisistaan poikkeavia elämäntyylejä. Tasankojen Ratsastuskulttuurin 1600- ja 1700-lukujen taitteessa omaksuneet ryhmät ajautuivat toistuviin konflikteihin mustajalkojen, siouxien, varis-intiaanien ja cheyennejen kanssa, jotka painoivat heitä länteen ja etelään.

Shoshonit allekirjoittivat vuonna 1851 Fort Laramien sopimuksen, jossa he monien muiden heimojen kanssa hyväksyivät Yhdysvaltain asettamat vaatimukset. Seuraavien vuosikymmenien aikana moni shoshoni palveli Yhdysvaltain armeijan palveluksessa ja antoi tukea tasankointiaaneja vastaan käydyissä sodissa.

Varhaishistoriaa

Joskus varhain 1000-luvulla suuret määrät ute-asteekkien kielisiä kansoja aloittivat laajan muuttoliikkeen sekä etelään että pohjoiseen. Heistä muotoutui yhtä lailla Meksikon asteekit kuin Kalliovuorten reunamaille asettuneet numicin-murretta puhuneet shoshonit. Myöhemmin 1200-luvulla eteläisiä tasankoja vaivannut pitkäaikainen kuivuus pakotti monet kansakunnat etsimään hedelmällisempiä maita ja vesistöjä, ja shoshonien ryhmät täyttivät valtaisat alueet Pohjois-Amerikan lounaisissa osissa. Kun kuivaa kautta seurannut pieni jääkausi päättyi runsaisiin sateisiin ja ilmaston pysyvään viilenemiseen, alkoivat shoshonit liikkua pienissä ryhmissä tasangoilla metsästäen biisoneita ja hanka-antilooppeja. Liikkuminen tapahtui jalkaisin tai koiravaljakon avulla.

Pueblo-intiaanien järjestämä kapina Uuden-Espanjan siirtokuntaa vastaan 1680-luvulla vaikutti voimakkaasti tulevan ratsastuskulttuurin syntyyn. Kapinan yhteydessä irralleen päästetyt espanjalaisten hevoset kulkeutuivat New Mexicosta sitä ympäröiville tasangoille. Nopeasti lisääntyneet hevoset muodostivat suuria laumoja, joita apassit, navajot ja utet ottivat kiinni. Utahin ja Nevadan kuivan ja karun maaperän estäessä hevosten laiduntamisen utet kuljettivat eläimet Wyomingiin asti, jossa pohjoiset shoshonit ottivat ne haltuunsa. Ratsujen myötä heidän kansansa hajosi kahtia. Ratsastuskulttuurin täydellisesti omaksunut ryhmä kutsui itseään nimellä nermernuh {Uto-azteekinkielellä inhimilliset olennot). Myöhemmin heitä alettiin kutsua comancheiksi.

Comanchien esimerkkiä noudattaen pohjoiset ja itäiset shoshonit alkoivat tehdä ratsain yhä laajempia matkoja pois vuoristosta läpi tasankojen. Jo varhain pohjoisilla tasangoilla liikkuneet Kanadalaiset turkiskauppiaat ovat merkinneet ylös havaintojaan. Wyomingista lähtöisin olleet käärmeintiaanit (engl. snaket tai ransk.Gens du Serpent) herättivät pelkoa ja levittivät ympärilleen kuvaa hevosen erinomaisesta soveltuvuudesta pitkien matkojen kulkuvälineeksi.

Hevosten tuoma etuisuus paljastui tasangoilla metsästäville mustajalkoihin kuuluville pieganeille, kun he joutuivat ratsastavien käärmeintiaanien hyökkäyksen kohteeksi. Pieganeilla ei ollut paljonkaan mahdollisuuksia puolustautua ratsain liikkuvia shoshoneita vastaan. Kohtaaminen tasangolla oli hetkessä ohi pieganien joutuessa pakokauhun valtaan. Heidän mukanaan kulki eteenpäin tieto "suurista koirista", joiden selässä shoshonit olivat istuneet. Seuraavien vuosien aikana pieganit suunnittelivat kostoretkeä shoshoneita vastaan pyytäen apua eteläisen Saskatchewanin creiltä ja assiniboineilta.

Noin vuonna 1740 tapahtunut taistelukohtaus Saskatchewanin tasangoilla oli tuona ajankohtana ainutlaatuinen. Toisensa kohtasi kaksi täysin erilaista taisteluryhmää. Hevosilla nopeasti liikkuva shoshonisoturien joukko ratsasti lännestä. Jalkaisin hitaasti etenevä, mutta tuliasein varustautunut assiniboinien, creitten ja pieganien muodostama armeija taas lähestyi idän suunnasta. Tuliaseiden voima osoittautui voitokkaaksi, sillä kun shoshoneilta ammuttiin hevoset alta, heidän sotaisa itsetuntonsa romahti ja he hävisivät yhteenoton.

Hevosten saapuminen tasangoille toi mukanaan kokonaan uuden kulttuurin.

1700-luvun puoliväliin mennessä niin pohjoiset kuin eteläisetkin tasangot alkoivat täyttyä uusista tulokkaista. Alkuperäisiltä mailtaan karkotettuja heimoja alkoi ilmestyä varsinkin idästä, kun siellä hallitsevat ojibwat ajoivat Wisconsinista ja Minnesotasta metsäalueitten intiaaneja kohti länttä. Uudet tulokkaat omaksuivat nopeasti ratsastuskulttuurin hankittuaan ensimmäiset hevosensa kaupankäynnillä läntisimpien heimojen kanssa.

Wyomingissä asuvat shoshonien ryhmät joutuivat 1700-luvun jälkipuoliskolla vetäytymään siouxien, cheyennien ja crow-intiaanien tieltä. Syynä shoshonien huonoon menestykseen oli puute tuli-aseista, joita heidän espanjalaiset kauppakumppaninsa eivät suostuneet myymään. Tämä asetti shoshonit epäsuotuisaan asemaan. Mustajalat, jotka olivat saaneet kiväärejä ranskalaisten kanssa käydyn kaupan myötävaikutuksella, käyttivät tilanteen tarjoaman edun hyödykseen. 1700-luvun loppupuolella he tekivät sarjan tuhoisia iskuja Montanan shoshonien kimppuun, ja hävittivät monet Kalliovuorista itään eläneet ryhmät lähes kokonaan. Shoshonien kärsimät tappiot olivat suuret, eivätkä he uskaltautuneet Yellowstonen pohjoisenpuoleisille tasangoille puoleen vuosisataan

Turkiskauppiaita, valtiomiehiä ja tutkimusmatkaajia

1700-luvun loppupuolella tunkeutui valkoinen mies tiettävästi ensimmäisen kerran suuren syvänteen alueille Nevadaan ja Utahiin. Kaksi espanjalaista Fransiskaanimunkkia tutustui läntisten shoshonien kotimaahan vuoden 1776 aikana. Tämän jälkeen espanjalaiset, myöhemmin meksikolaiset, liikkuivat vain harvakseen seudulla. He olivat julistaneet alueet itselleen kuuluviksi, mutta seudun intiaanit saivat elää rauhassa ilman pelkoa meksikolaisten asutuksen leviämisestä.

Itärannikon intiaanien siirtyessä kohti sisämaata seurasivat heidän vanavedessään Anglo-amerikkalaiset turkismetsästäjät ja kauppiaat. Turkiskauppa oli monille pääelinkeino ja uusien metsästysalueitten löytäminen tärkeää. Vaikka kahakoita esiintyi, tulivat intiaanit ja valkoiset aluksi hyvin toimeen keskenään. Anglo-amerikkalaiset metsien ja vuoristojen miehet liikkuivat vaaroja kaihtamatta intiaanien hallitsemilla alueilla metsästellen ja kalastellen.

1800-luvun alussa Yhdysvaltain kongressi varusti 45-miehisen tutkimusretkikunnan, jonka tarkoituksena oli kartoittaa Amerikan länsirannikkoa. Tätä ennen oli presidentti Thomas Jefferson valtuuttanut Pariisiin lähettämänsä neuvotteluryhmän sopimaan maakaupoista ranskalaisten kanssa. Napoleon Bonaparte innostui myymään koko Ranskan Louisianan, joka käytännössä tarkoitti Mississipin länsipuolella olevaa suurta aluetta Tyynelle valtamerelle asti. Näitä laajoja alueita asuttaneet intiaanit eivät tienneet maittensa myymisestä Yhdysvalloille. Retkikunta läksi 1804 St. Louista jokilaivalla ylös Missouria tavoitteenaan Tyyni valtameri. Matkaa johtavat Lewis ja Clark palkkasivat oppaakseen heimonsa parista lapsena siepatun shoshoni-naisen nimeltään Sacagawea, jonka apu osoittautui korvaamattomaksi. Hänen johdollaan tutkimusmatkailijat tulivat shoshonikylään, josta ostamillaan ratsuilla he pystyivät liikkumaan nopeammin.

Tämän tutkimusmatkan aikana kartoitettiin paljon ennestään tuntemattomia heimoja. Matkan jälkeen Sacagawea katosi julkisuudesta. Eräiden lähteiden mukaan hän kuoli vuonna 1812 saatuaan toisen lapsensa, mutta shoshonien legendan mukaan Sacagawea eli kymmeniä vuosia Idahossa avioituen uudelleen ja muuttaen nimensä.

Sacagawean ansiolistaan on luettava se, että retkikunta selvisi hengissä niistä monista koettelemuksista mitä matkan aikana tuli eteen. Samoin hän pani alulle vahvan ystävyyssuhteen, joka tuli jatkumaan Yhdysvaltain hallituksen ja itäisten shoshonien välillä koko 1800-luvun ajan.

Intiaaneja ja yhdysvaltalaisia vastaan

Idahon bannockeja.

Vuonna 1813 shoshoneihin kuuluvat bannockit surmasivat useita Kanadan rajan yli tulleita turkismetsästäjiä. Myös pohjoiset shoshonit alkoivat ahdistella valkoisia tunkeutujia. Paikallinen intiaaniprofeetta Pasheco saarnasi valkoisen miehen tuloa vastaan ja sai monet intiaanit uskomaan,että Yhdysvallat oli lyötävissä. Itäiset shoshonit eivät antaneet kansankiihotuksen vaikuttaa rauhalliseen rinnakkaiseloon Yhdysvaltain kanssa, mutta useat muut shoshonien heimoista olivat kääntyneet valkoisten maanriistopolitiikkaa vastaan.

Pohjoisten shoshonien suureksi päälliköksi nousi Pocatello. Hänestä ja hänen ratsastavista sotureistaan tehtiin useita havaintoja Wyomingin biisonialueilla, mutta hän jahtasi myös valkoista riistaa. Kohteena olivat Oregoniin ja Kaliforniaan matkaavat siirtolaiset. Pocatello johti monia ryöstöretkiä tunkeilijoita vastaan ja joutui amerikkalaisten silmissä huonoon maineeseen. Kultarynnäkön aiheuttama massahysteria 1849 lisäsi intiaanien levottomuutta ja valkoisen asutuksen leviäminen shoshonien maille sai aikaan yhä kasvavaa vihaa maiden alkuperäisissä omistajissa. Shoshoneille elintärkeä ravinto, joka tuli hedelmällisten laaksojen maaperästä, joutui valkoisen miehen karjan ja lampaiden syötäviksi. Monet alueen shoshoniheimoista näkivät huutavaa nälkää jä kärsivät nöyryyttävää häpeää. Valkoiset kutsuivat heitä pilkallisesti diggereiksi (kaivajiksi), koska nälänhätä pakotti intiaanit kaivamaan ravintoa maasta.

Vaikka tilanne oli shoshonien kannalta jo ennestään huono, muuttui se vielä ankeampaan suuntaan mormonien levittäytyessä Suuren Suolajärven ympäristöön. Lisäksi shoshonien ruokavarastot oli tuhottu Kalifornian raja-alueilla liikkuvien kultaa etsivien siirtolaisten toimesta. Pohjoisten shoshonien päällikkö Bear Hunter ei hyväksynyt maittensa valtaamista, vaan johti joukkonsa sotaan bannockien avustamina. Vuonna 1862 alkanut sotatila jäi lyhyeksi, kun seuraavan vuoden tammikuussa eversti Patrick Edward Connor johti 200 miestä käsittävän vapaa-ehtoisista kootun armeijan Bear Hunterin talvileiriin. Yli 200 shoshonia surmattiin, joukossa useita naisia ja lapsia. Bear Hunter pistettiin kuoliaaksi kidutuksen päätteeksi aivoihin isketyllä kuumennetulla pistimellä. Tapahtuma tunnetaan historiassa Bear-joen massamurhana. Se on samalla yksi julmimmista yhdysvaltain historian massamurhista, ja myös eräs vähiten puhutuista. Eversti Connor ylennettiin ansiokkaasta työstään kenraaliksi.

Jos Pocatello ja Bear Hunter olivat pitäneet Yhdysvaltojaan vihollisenaan, niin itäisten shoshonien maineikas johtaja Washakie oli päinvastaisella linjalla. Hänestä tuli heimonsa ylin päällikkö vuonna 1840 ja hän kykeni säilyttämään koko uransa ajan hyvät välit amerikkalaisiin. 1863 kirjoitetussa Fort Bridgerin rauhansopimuksessa, joka tunnettiin myös viiden osavaltion sopimuksena, hän edusti shoshoneja. Yhdysvaltain hallitus luovutti itäisille shoshoneille palan maata Montanasta, Idahosta, Wyomingista, Utahista ja Coloradosta. Joitakin vuosia myöhemmin sopimus meni uusiksi ja asuinalueet pienenivät. Keskelle Wyomingia perustettiin Wind riverin reservaatio, joka on samalla paikalla edelleen.

Washakie.

Vuonna 1868 pohjoiset shoshonit asettuivat reservaattiin Idahon kaakkoisosiin. Myöhemmin myös bannockit siirtyivät samaan paikkaan. Läntiset shoshonit saivat useita reservaatteja Nevadasta. Sodat eivät kuitenkaan vielä lopullisesti olleet ohi. Päällikkönsä Washakien johtamina itäiset shoshonit auttoivat vuonna 1876 Yhdysvaltain armeijaa sodissa siouxeja, cheyennejä ja arapahoja vastaan. Kiitokseksi saamastaan avusta Amerikan hallitus loukkasi shoshoneja ikävällä tavalla luovuttaen näiden hyvin viljeltyjä maita reservaatiksi arapahoille. 60 vuotta myöhemmin shoshonit saivat maansa takaisin, sillä liittovaltio oli riistänyt maa-alueet aikoinaan rikkomalla jo tehdyn sopimuksen. Yhdysvallat joutui myös maksamaan shoshoneille suuren rahallisen korvauksen.

Washakie sai 1900-luvun alussa Yhdysvaltain Armeijan järjestämän täydellisen sotilashautauksen niin amerikkalaisten kuin shoshonienkin kunnioitettuna joukkueenjohtajana. Jo aiemmin hänen mukaansa oli ristitty entinen Camp Brownin linnake, josta tuli Fort Washakie.

Useissa reservaateissaan ovat shoshonit onnistuneet vaalimaan kieltään ja perinteitään. Pelkästään Nevadassa on 7 reservaattia, Utahissa myös useita, samoin Kaliforniassa, josta Duck Valley Colony eli Sorsalaakson siirtokunta ulottuu Idahoon asti. Vuoden 1970 tapahtuneen suuren väestönlaskennan mukaan Yhdysvalloissa asui sinä vuonna vajaat 15 000 shoshonia. Nyt 2000-luvulla todennäköisesti paljon enemmän. Kirjallisuudessa shoshonista (gosiuteista) kertoo mm. Mark Twain kirjassaan "koiran elämää".

Kulttuuri

Shoshonien joukossa esiintyi sekä äärettömän köyhiä, että rikkaita heimoja. Ensiksi mainittua ryhmää edustivat Suuren Suolajärven alueella asuvat goshutet. Heidän maansa oli karua ja hedelmätöntä ja he muistuttivat ryysyisiä kulkureita. Toista äärilaitaa edustivat Wyomingin seuduilla elävät itäiset shoshonit. He pukeutuivat näyttävästi ja asuinalueet olivat rehevää maaseutua kuten Wind river ja Grand Tetons. Oregonissa ja myöhemmin Idahossa asustelevat bannockit olivat shoshoniheimoista sotaisimpia, ja heillä oli poliittista määräysvaltaa.

Vaikka shoshonien eri heimojen suhteet toisiinsa eivät olleet kiinteät, suurin osa heistä oli valmis yhdistymään vihollisia vastaan. Pohjoiset shoshonit olivat hyvissä väleissä bannockien kanssa ja myös itäinen haara yhtyi heidän sotiinsa, kun kysymys oli yhteisestä vihollisesta, mustajaloista. Sotien suurin syy oli pyyntimaiden pieneneminen. Jakajia oli useita. Lännestä tulivat biisoninpyyntiin flatheadit ja pend d'oreillet, jotka tekivät pitkiä matkoja kalliovuorten idänpuoleisille tasangoille. Hieman pohjoisempaa saapui ratsain nez perces-sotureita, jotka säännöllisesti tekivät metsästysmatkoja tasangoille. Kaikki edellä mainitut unohtivat kuitenkin keskinäiset sotansa, kun oli kysymys mustajaloista. Silloin liityttiin yhteen torjumaan yhteistä vihollista. Shoshonit kuuluivat esihistoriallisella aikakaudella suuren syvänteen intiaanikulttuurin piiriin, jossa ainoa sosiaalinen yksikkö oli suurperhe. Joskus saatettiin suuremmalla joukolla kokoontua samaan paikkaan toimittamaan riittejä ja laulamaan, mutta poliittinen yhteys puuttui heidän väliltään ja kokoontuminen perustui vain yhteiseen kieleen. Talvien ajaksi asetuttiin suojaisiin laaksoihin pienehköinä kyläkuntina ja toisinaan saatettiin metsästää pienriistaa suuremmalla joukolla. Sotaisia eivät shoshonit alun perin olleet, mutta sukujen kesken saattoi esiintyä verikostoa. Myöhemmin heista kehittyi heimoja, jotka liikkuivat eri suuntiin ja levittäytyivät yhä laajemmille alueille. Hevosten hankkimisen myötä yhä useimmat shoshoneista siirtyivät Kalliovuorten rinteiltä alas tasangoille metsästämään biisoneita.

Rabbit-Tail, shoshoni-soturi ja tiedustelija.

Idahon ja Wyomingin shoshonit harrastivat paljon kalastusta, sillä heidän maillaan riitti vesistöjä. Verkkojen ja koukkujen lisäksi he käyttivät harppuunoita ja keihäitä kalanpyyntiin. Laaksojen ja kallioiden antiloopit ajettiin aitauksiin ja suurriistaa ammuttiin nuolilla. Juuresten keräily oli naisten keskuudessa yleistä ja läntisimmät shoshonit harrastivat maanviljelyyn verrattavaa ruohikon kulotusta ja erilaisten hyötykasvien hoitoa.

Sairauksia ja erilaisia onnettomuuksia torjuvat tietäjät olivat usein naisia. Heidän työnsä oli tärkeää. Parannustöissä epäonnistuminen tiesi pahemmassa tapauksessa kuolemaa. Aikuisen vainajan ruumis poltettiin hänen asuntonsa mukana.

Shoshonien Mytologiassa esiintyi eläimiksi ruumiillistuneita olentoja, jotka määräsivät ihmisten ja luonnon lait. Sutta kunnioitettiin eniten. Pahoja henkiä pelättiin, eritoten vesien haltijoita, jotka houkuttelivat ihmisiä hukkumaan. Henkien lepyttämiseksi järjestettiin tansseja, joissa taustalla soivat puiset huilut ja luusta tehdyt pillit. Rumpuja ei shoshonien esihistoria tuntenut. Aurinkotanssi levisi pohjoisten ja itäisten shoshonien kulttuuriin 1800-luvun taitteessa tasankojen intiaaneilta, samoin tiipiit, koristetut nahkavaatteet ja päällikköjen näyttävät sulkapäähineet.

Shoshonien tarkkaa lukumäärää ei ole kyetty kovin tarkasti arvioimaan, mutta ennen eurooppalaisten tuloa on oletettu heitä olleen kymmeniä tuhansia. Nevadan, Utahin ja läntisen Coloradon jokilaaksoissa metsästäviä intiaaneja kutsuttiin aluksi shoshonien yleisnimellä, vaikka nimen taa sisältyi monia eri ryhmiä kuten bannockit, paviotsot, paiutet, snaket, goshutet, panamintit ja chemehuevit. Jopa utet laskettiin joskus shoshoneihin.

Lähteet

• Fehrenbach T.R, "Comanches, The History of The People", Vintage, 2007, ISBN 978-0-099-52055-9
• Hebard, Grace Raymond, Sacajawea: Guide and Interpreter of Lewis and Clark, Dover Publications, 2002 ISBN 9780486421490
• Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1885 ISBN 951-662-385-9
• Hyde, George E. The Pawnee Indians, University of Oklahoma Press, 1974 ISBN 978-0-8061-2094-2
• Hämäläinen, Pekka "Comanche Empire", Yale University Press, 2008, ISBN 978-0-300-12654-9
• Jones, David E. "Native North American Armor, Shield and Fortifications", University of Texas Press, 2004, ISBN 0-292-70209-4
• Kavanach W. "The Comanches: a history,1706-1785" University of Nebraska Press, 1999. ISBN 9780803277922
• Mayor, Adrianne "Fossil legends of the first Americans", Princeton University Press, 2005. ISBN 0-691-11345-9
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
• Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
• Virrankoski, Pentti "Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit", Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7
• Wallace, Ernest & Hoebel, Edward "Lords of The South Plains", University of Oklahoma Press, 1987. ISBN 9780806120409