Shoshonit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Shoshonit
Shoshonien kylä.
Shoshonien kylä.
Väkiluku 12 300[1]
Merkittävät asuinalueet
Wyoming
Nevada
Idaho
Kielet englanti, ute
Uskonnot kristinusko, intiaanikirkko, muita
Sukulaiskansat comanchet, utet
Huomautukset
Kielisukulaisuus muinaisiin Meksikon asteekkeihin.

Shoshonit (Laakson ihmiset) ovat Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita.[2] He kuuluivat alun perin Uto-asteekkien laajaan kieliperheeseen, ja olivat läheistä sukua muun muassa comancheille ja paiuteille.[3]

Shoshonit jakaantuvat pohjoisiin, läntisiin ja itäisiin shoshoneihin. Pohjoiset shoshonit asuivat Montanassa, itäisessä Idahossa, ja läntisessä Wyomingissa. Itäisimmät ryhmät kansoittivat Wyomingin lisäksi pohjoisen Coloradon. Läntisen kansanosan keskeiset asuinalueet olivat luoteinen Utah, Nevada ja Kalifornia. Maantieteellisen sijaintinsa laajuuden vuoksi shoshonit edustivat useita toisistaan poikkeavia elämäntyylejä. Tasankojen ratsastuskulttuurin 1700-luvun aikana omaksuneet ryhmät ajautuivat toistuviin konflikteihin muun muassa mustajalkojen, siouxien ja cheyennien kanssa, jotka pakottivat heitä länteen ja etelään.[4]

Shoshonit allekirjoittivat vuonna 1851 Fort Laramien sopimuksen, jossa he monien muiden heimojen kanssa hyväksyivät Yhdysvaltain vaatimukset. Seuraavien vuosikymmenien aikana monet shoshonit palvelivat Yhdysvaltain armeijaa sodissa tasankointiaaneja vastaan.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhain 1000-luvulla suuret määrät ute-asteekkien kielisiä kansoja aloitti laajan muuttoliikkeen Pohjois-Amerikassa. Heistä muotoutui yhtä lailla Meksikon asteekit kuin Kalliovuorille asettuneet numicin-murretta puhuneet shoshonit. Oman uskomuksensa mukaan shoshonit muuttivat Etelä-Amerikasta noin vuonna 900 jaa., sen jälkeen kun mayojen kulttuuri oli romahtanut.[6] Rio Granden alueelta New Mexicosta ja eteläisestä Montanasta on löydetty 1100-luvulle ajoitettuja kalliopiirroksia, jotka on jäljitetty shoshoneihin ja kertovat heidän laajasta levinneisyydestään.[7] Myöhempien vuosisatojen ilmastonmuutosten seurauksena shoshonit alkoivat liikkua pienissä ryhmissä Montanan tasangoilla, jossa he metsästivät biisoneita ja hanka-antilooppeja. Shoshonit liikkuivat jalkaisin tai koiravaljakoilla.[8]

Uuden ratsastuskulttuurin synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pueblo-intiaanien kapina Uuden-Espanjan siirtokuntaa vastaan 1680-luvulla vaikutti voimakkaasti tulevan ratsastuskulttuurin syntyyn. Kapinan yhteydessä irralleen päässeet espanjalaisten hevoset kulkeutuivat New Mexicosta sitä ympäröiville tasangoille, josta apassit, navajot ja utet vangitsivat niitä. Utahin ja Nevadan kuivan maaperän estäessä hevosten laiduntamisen utet kuljettivat eläimet Wyomingiin asti, jossa pohjoiset shoshonit ottivat ne haltuunsa. Ratsujen myötä heidän kansansa hajosi kahtia. Ratsastuskulttuurin täydellisesti omaksunut ryhmä kutsui itseään nimellä nermernuh (Uto-azteekinkielellä "inhimilliset olennot").[9] Myöhemmin heitä alettiin kutsua comancheiksi.[10]

Comanchien esimerkkiä noudattaen pohjoiset ja itäiset shoshonit alkoivat tehdä ratsain yhä laajempia matkoja kauemmas tasangoille. Jo varhain 1700-luvulla pohjoisilla tasangoilla liikkuneet kanadalaiset turkiskauppiaat tekivät huomioita Wyomingista tulleista käärmeintiaaneista (engl. snaket tai ransk.Gens du Serpent), jotka herättivät pelkoa muissa tasankojen intiaaneissa ja levittivät ympärilleen kuvaa hevosen erinomaisesta soveltuvuudesta pitkien matkojen kulkuvälineeksi.[11] [12]

Hevosten tuoma etu paljastui tasangoilla metsästäville mustajalkoihin kuuluville pieganeille, kun he joutuivat ratsastavien käärmeintiaanien hyökkäyksen kohteeksi. Pieganeilla ei ollut paljonkaan mahdollisuuksia puolustautua ratsain liikkuvia shoshoneita vastaan. Kohtaaminen tasangolla oli hetkessä ohi pieganien joutuessa pakokauhun valtaan. Heidän mukanaan kulki eteenpäin tieto "suurista koirista", joilla shoshonit ratsastivat.[13]

Seuraavien vuosien aikana pieganit suunnittelivat kostoretken shoshoneita vastaan ja pyysivät apua eteläisen Saskatchewanin creiltä ja assiniboineilta. Noin vuonna 1740 tapahtunut taistelu Saskatchewanin tasangoilla oli tuona ajankohtana ainutlaatuinen. Toisensa kohtasi kaksi täysin erilaista ryhmää. Hevosilla nopeasti liikkuva shoshonisoturien joukko ratsasti lännestä. Jalkaisin etenevä tuliasein varustautunut assiniboinien, creiden ja pieganien muodostama armeija tuli idästä. Itäisen sotajoukon tuliaseet osoittautuivat voitokkaiksi, sillä kun shoshoneilta ammuttiin hevoset alta heidän taistelutahto romahti ja he hävisivät yhteenoton.[13]

Hevosten saapuminen tasangoille toi mukanaan kokonaan uuden kulttuurin.

Snake-shoshonien hyökkäyksistä on useita mainintoja vuosilta 1740–1770. He tuhosivat monia Black Hillsin ympäristössä olevia kyliä ja tekivät ryöstöretkiä ylä-Missourin Arikara-kyliin asti. Monet vangeiksi otetut intiaanit päätyivät orjiksi New Mexicon espanjalaisille plantaaseille.[11]

Pohjoiset tasangot alkoivat täyttyä Wisconsinista ja Minnesotasta muuttaneista metsäalueitten intiaaneista 1700-luvun puoliväliin mennessä. Uudet tulokkaat omaksuivat nopeasti ratsastuskulttuurin hankittuaan ensimmäiset hevosensa kaupankäynnillä läntisimpien heimojen kanssa.[14] Wyomingissä asuneet shoshonien ryhmät joutuivat saman vuosisadan jälkipuoliskolla vetäytymään siouxien ja cheyennien tieltä.[3] Kanadan Saskatchewanissa asuneet mustajalat puolestaan yhdistivät voimansa creiden ja assiniboinien kanssa ja hävittivät lähes kokonaan monet Kalliovuorista itään eläneet shoshonien ryhmät. Syynä shoshonien huonoon menestykseen oli puute tuliaseista, joita heidän espanjalaiset kauppakumppaninsa eivät suostuneet myymään.[13] Shoshonien kärsimät tappiot olivat suuret, eivätkä he uskaltautuneet Yellowstonen pohjoispuolisille tasangoille puoleen vuosisataan.[15]

Eurooppalaisten saapuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksi espanjalaista fransiskaanimunkkia tutustui vuonna 1776 ensimmäisinä eurooppalaisina läntisten shoshonien asuttamiin suuriin syvänteisiin Coloradossa ja Utahissa. Tämän jälkeen espanjalaiset, myöhemmin meksikolaiset, liikkuivat vain harvoin tällä alueella. Vaikka Espanja julisti alueet itselleen kuuluviksi, ei heidän asutuksensa levinnyt paikallisten heimojen maille.[16]

Itärannikon intiaanien siirtyessä kohti sisämaata seurasivat heidän vanavedessään anglo-amerikkalaiset turkismetsästäjät ja kauppiaat. Turkiskauppa oli monille pääelinkeino ja uusien metsästysalueitten löytäminen tärkeää. Vaikka kahakoita esiintyi, intiaanit ja valkoiset tulivat aluksi hyvin toimeen keskenään. Anglo-amerikkalaiset vuoristojen miehet liikkuivat intiaanien hallitsemilla alueilla elättämällä itsensä metsästyksellä ja kalastuksella.

Yhdysvallat osti Ranskalta koko Ranskan Louisianan, joka käytännössä tarkoitti Mississipin länsipuolella olevaa suurta aluetta Tyynelle valtamerelle asti.[17] Yhdysvaltain kongressi varusti retkikunnan tutkimaan uusia alueita. Retkikunta lähti 1804 Saint Louisista jokilaivalla ylös Missouria tavoitteenaan Tyyni valtameri. Matkaa johtavat Lewis ja Clark palkkasivat oppaakseen heimonsa parista lapsena siepatun shoshoni-naisen Sacagawean, jonka apu osoittautui korvaamattomaksi. Oppaansa ansiosta tutkimusmatkailijat saivat ostettua shoshoneilta ratsuja, joilla pystyivät liikkumaan nopeammin. Tämän vierailun aikana Sacagawea pani alulle vahvan ystävyyssuhteen, joka tuli jatkumaan Yhdysvaltain hallituksen ja itäisten shoshonien välillä koko 1800-luvun ajan.[17]

Intiaaneja ja yhdysvaltalaisia vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idahon bannockeja

Shoshoneihin kuuluvat bannockit surmasivat useita Kanadan rajan yli tulleita turkismetsästäjiä vuonna 1813. Myös pohjoiset shoshonit alkoivat ahdistella valkoisia tunkeutujia. Paikallinen intiaaniprofeetta Pasheco saarnasi valkoisen miehen tuloa vastaan ja sai monet intiaanit uskomaan, että Yhdysvallat oli lyötävissä.[18] Itäiset shoshonit eivät antaneet kansankiihotuksen vaikuttaa hyviin suhteisiinsa Yhdysvaltain kanssa, mutta monet shoshonien heimoista kääntyivät valkoisia vastaan.

1800-luvun puolivälissä pohjoisten shoshonien päällikkö Pocatello teki sotureineen monia ryöstöretkiä Oregoniin ja Kaliforniaan matkaavien siirtolaisen karavaanien kimppuun.[19] Kultarynnäkön aiheuttama massahysteria 1849 lisäsi intiaanien levottomuutta, samoin valkoisen asutuksen leviäminen. Shoshonien hedelmälliset laaksot joutuivat siirtolaisten mukana kulkevan karjan syötäväksi. Monet alueen shoshoniheimoista näkivät nälkää. Valkoiset kutsuivat heitä pilkallisesti diggereiksi (kaivajiksi), koska intiaanit kaivoivat ravintoa maasta keppien avulla.[19]

Washakie

Shoshonien asema muuttui yhä huonommaksi mormonien levittäytyessä Suuren Suolajärven ympäristöön. Kalifornian raja-alueilla liikkuneet kultaa etsineet siirtolaiset tuhosivat Shoshonien ruokavarastot. Pohjoisten shoshonien päällikkö Bear Hunter vastusti maittensa valtaamista, ja johti joukkonsa sotaan bannockien avustamina. Vuonna 1862 alkanut sota jäi lyhyeksi, sillä seuraavan vuoden tammikuussa eversti Patrick Edward Connor johti 200 miehen vapaaehtoisarmeijan Bear Hunterin talvileiriin. Yli 200 shoshonia surmattiin, joukossa useita naisia ja lapsia. Tapahtuma tunnetaan historiassa Bear Riverin verilöylynä.[19] Se on samalla yksi julmimmista Yhdysvaltain historian massamurhista, ja myös eräs vähiten puhutuista. Eversti Connor ylennettiin työnsä johdosta kenraaliksi.[5]

Pocatellon ja Bear Hunterin linjasta poiketen itäisten shoshonien päällikkö Washakie oli amerikkalais-mielinen. Hän nousi heimonsa ylimmäksi päälliköksi vuonna 1840 ja kykeni säilyttämään koko uransa ajan hyvät välit amerikkalaisiin. Hän edusti shoshoneita vuonna 1863 solmitussa Fort Bridgerin rauhansopimuksessa, joka tunnettiin myös viiden osavaltion sopimuksena.[10] Yhdysvaltain hallitus luovutti itäisille shoshoneille palan maata Montanasta, Idahosta, Wyomingista, Utahista ja Coloradosta. Joitakin vuosia myöhemmin kirjoitetulla uudella sopimuksella asuinalueet pienenivät. Keskelle Wyomingia perustettiin Wind riverin reservaatti, joka on samalla paikalla edelleen.

Vuonna 1868 pohjoiset shoshonit ja bannockit asettuivat reservaattiin Idahon kaakkoisosiin. Läntiset shoshonit saivat useita reservaatteja Nevadasta. Washakien johtamat itäiset shoshonit auttoivat viimeisissä sodissa 1876 Yhdysvaltain armeijaa siouxeja, cheyennejä ja arapahoja vastaan. Tästä huolimatta Yhdysvaltain hallitus loukkasi shoshoneja pahoin ja luovutti näiden hyvin viljellyt maat arapahoille reservaatiksi.[4]

1900-luvulta eteenpäin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Washakie sai 1900-luvun alussa Yhdysvaltain armeijan järjestämän täydellisen sotilashautauksen niin amerikkalaisten kuin shoshonienkin kunnioitettuna joukkueenjohtajana. Camp Brownin linnake ristittiin uudelleen Fort Washakieksi.[10] 1930-luvulla shoshonit saivat arapahoille annetut maansa takaisin. Liittovaltio oli ottanut maa-alueet rikkomalla jo aiemmin tehdyn sopimuksen. Lisäksi Yhdysvallat maksoi shoshoneille suuren rahallisen korvauksen.[20]

Osa Wind Riverin reservaattia

Nykyajan shoshoneille on Kaliforniassa kolme yhteistä reservaattia paiutein kanssa. Nevadassa shoshonit asuttavat niin ikään useita reservaatteja. Heidän ja paiutien yhteisessä käytössä oleva Duck Valley Colony eli Sorsalaakson siirtokunta ulottuu Idahoon asti. Pohjoiset shoshonit ja bannockit jakavat keskenään Idahon Fort Hallin reservaatin. Pääomien puute ja karut elinolosuhteet vaikeuttavat shoshonien yleistä taloudellista kehitystä. Parhaiten menestyneet ryhmät ovat onnistuneet kehittämään maataloudesta ja karjankasvatuksesta tuottoisan elinkeinon. Wind Riverin shoshoneilla on oma kulttuurikeskuksensa, jossa nuorilla on mahdollisuus oppia kansansa vanhoja perinteitä ja kieltä.[21] Shoshonien pelitoiminnan kehittyessä Wyominmgiin on avattu myös Wind River Casino.[22]

Vuonna 2008 Idahon shoshonit ostivat maa-alueet Bear riverin taistelupaikan ympäriltä tarkoituksenaan suojella pyhiä maita ja pystyttää oma muistomerkki verilöylyn uhreille. American West Heritage Centerin ja Idahon osavaltion tukemina shoshonit ovat kehittäneet avoimen yhtiön, jonka pyrkimyksenä on edistää heimokulttuurin säilymistä ja talouden kehittämistä.[3]

Kirjallisuudessa shoshonista (gosiuteista) kertoo mm. Mark Twain kirjassaan "koiran elämää".

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kylät, heimot ja hajaantuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shoshonit kuuluivat esihistoriallisella aikakaudella Great Basinin eli suuren syvänteen intiaanikulttuurin piiriin, jossa ainoa sosiaalinen yksikkö oli suurperhe.[23] Joskus shoshoniheimot kokoontuivat suurilukuisina samaan paikkaan toimittamaan riittejä, mutta poliittinen yhteys heidän väliltään puuttui ja kokoontuminen perustui vain yhteiseen kieleen. Vuonna 1819 kanadalainen tutkimusmatkailija Donald McKenzie löysi Idahosta noin 10 000 shoshonia ja bannockia käsittävän yhteisleirin, joka levisi Boisejoen molemmin puolin yli 10 kilometrin alueella.[24]

Talvien ajaksi suurin osa shoshoneista asettui suojaisiin laaksoihin pieninä kyläkuntina. Myöhempinä aikoina ryhmistä kehittyi heimoja, jotka liikkuivat eri suuntiin ja levittäytyivät yhä laajemmille alueille. Hevosten hankkimisen myötä osa shoshoneista siirtyi Kalliovuorten rinteiltä tasangoille metsästämään biisoneita. Itäiset ja pohjoiset shoshonit omaksuivat aineelliseen kulttuuriinsa tasankointiaanien tiipiit läntisten heimojen asuessa alkeellisissa risumajoissa.[25]

Shoshonien tarkkaa lukumäärää ei ole kyetty kovin tarkasti arvioimaan, mutta ennen eurooppalaisten tuloa heitä on uskottu olleen kymmeniä tuhansia. Nevadan, Utahin ja läntisen Coloradon jokilaaksoissa metsästäviä intiaaneja kutsuttiin aluksi shoshonien yleisnimellä, vaikka joukkoon sisältyi monia eri ryhmiä kuten bannockit, paviotsot, paiutet, snaket, goshutet, panamintit ja chemehuevit. Jopa utet laskettiin joskus shoshoneihin.

Suhteet muihin kansoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shoshonien eri heimojen suhteet toisiinsa eivät olleet kiinteät, mutta suurin osa heistä oli valmis yhdistymään vihollisia vastaan. Pohjoiset shoshonit olivat hyvissä väleissä bannockien kanssa ja myös itäinen haara tuki heitä sodissa, kun kysymys oli yhteisestä vihollisesta, mustajaloista. Bannockit olivat shoshoniheimoista sotaisin, ja heidän poliittinen painoarvonsa oli suurin. Heimojen sisällä saattoi esiintyä verikostoa sukulaisten kesken.[18]

Shoshonien suhteet naapurikansoihin olivat huonot pitkälle 1800-lukuun asti. Pohjoisten kansojen lisäksi Kalliovuorten flatheadit, nez percet ja pend d'Oreillet kuuluivat vihollisiin. Idästä tulleet crowt tukivat shoshoneita sodissa, mutta taistelivat myös heitä vastaan. Pohjoisen turkiskaupan piiristä pois suljettuina shoshonit avasivat uudelleen kauppakontaktinsa etelän comancheihin.[26]

1800-luvun alkupuolella useimmat shoshonien ryhmät solmivat rauhan myös Kalliovuorten heimojen kanssa ja kehittivät kauppasuhteitaan näihin. Läntiset shoshonit kärsivät samalla vuosisadalla utein toistuvista ryöstöretkistä ja menettivät orjiksi paljon naisia ja lapsia.[25]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rabbit-Tail, shoshoni-soturi ja tiedustelija

Shoshonien joukossa esiintyi sekä äärettömän köyhiä, että rikkaita heimoja. Köyhiä edustivat Suuren Suolajärven alueella asuvat goshutet. Heidän maansa oli karua ja hedelmätöntä ja he muistuttivat ryysyisiä kulkureita. Toista äärilaitaa edustivat Wyomingin seuduilla elävät itäiset shoshonit. He pukeutuivat näyttävästi ja asuinalueet olivat reheviä kuten Wind river ja Grand Tetons.

Idahon ja Wyomingin shoshonit harjoittivat paljon kalastusta maillaan olevissa vesistöissä. Verkkojen ja koukkujen lisäksi he käyttivät harppuunoita ja keihäitä kalanpyyntiin.[4] Itäiset shoshonit metsästivät biisonien lisäksi myös vuoristojen paksusarvilampaita. Laaksojen ja kallioiden hanka-antiloopit ajettiin aitauksiin. Läntisimmille shoshoneille jänis oli eräs tärkeimmistä riistaeläimistä. Juuresten keräily oli naisten keskuudessa yleistä, samoin maanviljelyyn verrattava ruohikon kulotus ja erilaisten hyötykasvien hoito.[25]

Avioliitto ja lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shoshonit olivat moniavioisia. Joskus myös vaimolla saattoi olla useampi aviomies. Vaikka monet avioliitot olivat lyhytaikaisia, niin puolison etsiminen katsottiin kaikkien velvollisuudeksi. Joskus tyttöjen sukulaiset toimivat parittajina ja tarjosivat lahjoja sopivalle sulhasehdokkaalle.[27] Läntisten shoshonien kulttuurissa kahdella miehellä saattoi olla yhteinen vaimo.[25]

Naisten raskausaikaan liittyi tabuja. He eivät saaneet syödä lihaa eikä rasvaa ja omien kasvojen koskettelu paljain sormin oli kielletty. Läntiset shoshonet saattoivat surmata vastasyntyneen jos vanhemmat eivät uskoneet pystyvänsä elättämään lasta.[25]

Uskonto ja mytologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisesti shoshonien uskonto muodostui varhaisesta animismista, mutta he uskoivat myös korkeampaan jumaluuteen, joka joskus samaistettiin aurinkoon. Shoshonien mytologiassa esiintyi eläimiksi ruumiillistuneita olentoja, jotka määräsivät ihmisten ja luonnon lait. Sutta kunnioitettiin eniten. Pahoja henkiä pelättiin yleisesti, eritoten vesien haltijoita, jotka houkuttelivat ihmisiä hukkumaan. Suurinta pelkoa aiheuttivat kääpiökokoiset vuoristojen haltijat Nunumbit, jotka ampuivat shoshoneita näkymättömillä nuolilla.[28]

Henkien lepyttämiseksi järjestettiin tansseja, joissa soitettiin puisia huiluja ja luusta tehtyjä pillejä. Rumpuja ei shoshonien esihistoria tuntenut. Aurinkotanssi levisi pohjoisten ja itäisten shoshonien kulttuuriin 1800-luvun taitteessa tasankojen intiaaneilta. Sairauksia ja erilaisia onnettomuuksia torjuvat tietäjät olivat usein naisia. Heidän työnsä oli tärkeää. Parannustöissä epäonnistuminen tiesi pahemmassa tapauksessa kuolemaa. Aikuisen vainajan ruumis poltettiin hänen asuntonsa mukana.[29]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku "Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia)" Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
  • Binnema, Theodore: Common and contested ground: a human and environmental history of the Northwestern Plains, Univ of Oklahoma, 2001. ISBN 978-0806133614
  • Edmo, William D: History and Culture of the Boise Shoshone and Bannock Indians,Dorrance Publishing Co. Inc, 2010. ISBN 978-1434906465
  • Fehrenbach T.R, "Comanches, The History of The People", Vintage, 2007, ISBN 978-0-099-52055-9
  • Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1885 ISBN 951-662-385-9
  • Hyde, George E. The Pawnee Indians, University of Oklahoma Press, 1974 ISBN 978-0-8061-2094-2
  • Hämäläinen, Pekka "Comanche Empire", Yale University Press, 2008, ISBN 978-0-300-12654-9
  • Jones, David E. "Native North American Armor, Shield and Fortifications", University of Texas Press, 2004, ISBN 0-292-70209-4
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
  • Schlesier, Karl H. plains indians, a.d. 500 - 1500, Univ of Oklahoma Pr, 1995. ISBN 978-0806126418 (englanniksi)
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Trenholm, Virginia Cole: The Shoshonis: Sentinels of the Rockies, University of Oklahoma Press, 1964. ISBN 978-0806110554
  • Virrankoski, Pentti "Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit", Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7
  • Wallace, Ernest & Hoebel, Edward "Lords of The South Plains", University of Oklahoma Press, 1987. ISBN 9780806120409

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ American Indian, Alaska Native Tables from the Statistical Abstract of the United States: 2004-2005 (PDF) U.S. Census Bureau. Viitattu 8.2.2011. (englanniksi)
  2. ↑ The Shoshone Indians Shoshone.indian.com. Viitattu 27.2.2011. (englanniksi)
  3. ↑ a b c Shoshone Crystalinks.com. Viitattu 30.3.2008. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Virrankoski s. 279.
  5. ↑ a b Santoro s. 347.
  6. ↑ Edmo 2010 s. 20.
  7. ↑ Schlesier 1995 s. 50.
  8. ↑ Hämäläinen s. 22.
  9. ↑ Fehrenbach s. 31.
  10. ↑ a b c Eastern Shoshone tribe
  11. ↑ a b Hyde s. 145.
  12. ↑ Virrankoski s. 281.
  13. ↑ a b c Taylor s. 66.
  14. ↑ Binnema s. 93 - 94.
  15. ↑ Taylor s. 111.
  16. ↑ Virrankoski s. 275.
  17. ↑ a b Henriksson s. 81.
  18. ↑ a b Virrankoski s. 283.
  19. ↑ a b c Shoshoni indians
  20. ↑ Virrankoski s. 280.
  21. ↑ Waldman s. 267.
  22. ↑ Andersson & Henriksson s. 372.
  23. ↑ Virrankoski s. 273.
  24. ↑ Edmo 2010 s. 160.
  25. ↑ a b c d e Virrankoski s. 284.
  26. ↑ Hämäläinen s. 162.
  27. ↑ Trenholm 1964 s. 11.
  28. ↑ Trenholm 1964 s. 33.
  29. ↑ Virrankoski 274.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Shoshonit&oldid=20750363”