Siouxit
| Siouxit | |
|---|---|
 |
|
| Sioux-intiaani Eddie Plenty Holes | |
| Kokonaismäärä | yli 150 000 |
| Asuinalue | Yhdysvallat |
| Kieli (kielet) | englanti, sioux-kielet |
| Uskonto (uskonnot) | kristinusko, midewiwin |
Siouxit [ˈsiouksit] eli sioux’t [suːt] on intiaanikansa. Nimitys sioux on lyhentymä sanasta Nadouessioux.
Siouxit eivät ole kielellisesti tai kulttuurillisesti kovin yhtenäinen ryhmä, mutta Yhdysvaltojen hallinto rekisteröi heidät kaikki siouxeiksi 1800- ja 1900-luvuilla. Nykyisin puolet rekisteröityneistä siouxeista asuu reservaatissa.
Siouxit voidaan jakaa kolmeen pääryhmään kielen ja kulttuurin perusteella:
- Isanti (suom. "Veitsi", nimi nykyisessä Minnesotassa sijaitsevasta järvestä), asuttavat Etelä- ja Pohjois-Dakotan itäosia, Minnesotaa ja pohjoista Iowaa. Heitä kutsutaan usein nimillä Santee ja Dakota.
- Ihanktowan-Ihanktowana, asuttavat Minnesota-joen aluetta. Heihin viitataan usein nimillä Yankton ja Nakota.
- Teton tai Tetonwan, läntisimmät siouxeista, jotka tunnetaan metsästys- ja soturikulttuuristaan. Heihin viitataan usein nimellä Lakota.
Etelä- ja Pohjois-Dakotan osavaltiot ovat saaneet nimensä siouxien mukaan.
Sisällysluettelo |
Heimonimiä [muokkaa]
Sioux-nimi (pienet kyyt) oli ojibwaykielinen. Siouxit itse pitivät saamaansa nimeä erittäin loukkaavana. He käyttivät itsestään dakota-nimeä, joka oli itäisten siouxien murretta ja tarkoitti ystävää. [1] Varsinaiset dakotat eli santeet muodostuivat sissetoneista, m`dewekantoneista, wahpekuteista ja wahpetoneista. Heitä kutsuttiin itäiseksi ryhmäksi asuinalueittensa sijainnin takia. Keskiryhmään, nakotoihin, taas kuuluivat yanktonit ja yanktonait. Tunnetuin oli kuitenkin läntinen ryhmä lakotat eli tetonit. Heihin kuuluivat muun muassa brulet, minneconjout, hunkpapat, oglalat sekä sans arcit. He olivat kansan läntistä ryhmää ja edustivat juuri sitä ratsain liikkuvaa tasankointiaanin prototyyppiä, joka on tullut tutuksi niin kirjoista kuin elokuvistakin. Dakotat ja nakotat taas olivat enemmänkin metsäintiaaneja, jotka vähitellen oli pakotettu jättämään maansa nykyisen Minnesotan osavaltion alueella. Siouxit muodostivat keskenään "Seitsemän neuvoston tulen", joka käytännössä toimi vahvana heimoliittona.[2]
Varhaishistoria [muokkaa]
Joskus 1500-luvulla olivat sodat Kanadan rajoilla asuvien cree-intiaanien kanssa ajaneet osan siouxien heimoista alemmas Minnesotaan.[2] Myöhemmin 1600-luvulla Euroopasta tulleet siirtolaiset tekivät useita havaintoja siouxien eri heimoista. Osa näistä etsi tukea Uuden-Ranskan aseistamia creitä vastaan.[3] Rauha siouxien ja creiden välillä saatiin aikaiseksi vuonna 1660. Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin mdewakanton-dakotat ajoivat mailtaan Wisconsinista Mississippin laaksoista pois huronien pakolaiset, jotka irokeesien sotavoimien takaa-ajamina olivat paenneet kaukaa idästä. Samalla aikakaudella Yläjärven lännenpuoleisten metsien ojibwat riitaantuivat dakotojen kanssa metsästysalueista pohjoisessa Minnesotassa, mutta tekivät näiden kanssa vuosikymmeniä kestäneen rauhan nykyisen Duluthin paikalla asuvien ranskalaiskauppiaiden myötävaikutuksella vuoden 1679 aikana. [4]
Vuonna 1680 Daniel Greysolon, Sier du Luth (Duluthin perustaja), ja lähetyssaarnaaja Louis Hennepin vierailivat Mille Lack järvellä, jonka rantamille oli pystytetty suuri dakotojen kylä Izatys, josta käytettiin myös nimeä Kathio.[5] Greysolon pystytti kylään Ranskan lipun sotilaalliseksi muistomerkiksi käynnistään. Isä Hennepin kirjoitti kokemuksistaan siouxien parissa varsin laajan selonteon, josta kävi ilmi hänen olleen kolmen kuukauden ajan dakotain vankina eräässä toisessa kylässä ennen vierailuaan Kathiossa.[6] [7]
Vuonna 1701 siouxien lähetystö teki pitkän matkan kanooteillaan kauas Montrealiin, jonne ranskalaiset olivat kutsuneet kymmenien intiaanikansojen edustajia tarkoituksenaan hankkia liittolaisia irokeesien liittokuntaa vastaan.[8] Lähes 1300 intiaania vietti Uuden-Ranskan kera suurta keskikesän juhlaa sopien monista kaupan- ja sodankäyntiin liittyvistä ehdoista. Neuvottelujen lopputuloksena ranskalaiset tekivät rauhansopimuksen 38 eri kansakunnan kanssa. [9]
1730-luvun alkupuolella ojibwat riitaantuivat siouxien kanssa oltuaan sitä ennen rauhanomaisessa suhteessa vuosia. Seuranneissa sodissa siouxit joutuivat antamaan periksi ojibwojen tuliylivoiman alla. Jälkimmäisillä oli suuret määrät ranskalaisilta hankittuja tuliaseita, kun taas siouxit joutuivat turvautumaan perinteisiin jousiin ja nuoliin. Dakotojen suurin kylä Izatys joutui ojibwojen haltuun ja sama kohtalo odotti useita pienempiä kyliä. [6] Dakotat, lakotat ja ja nakotat jättivät Minnesotan rehevät metsämaansa vallaten uutta elintilaa Etelä-Dakotassa ja Nebraskassa, jossa asuneet arikarat joutuivat jättämään kymmenkunta suurta kyläänsä siouxien eri heimojen miehittäessä ne. Kylänsä menettäneet väistivät länteen joidenkin pyrkiessä pohjoiseen.[10]
Tasangoille siirtyminen [muokkaa]
Lakotat ulottivat pyyntimaansa nopeasti Missourin rantamille ja vuoteen 1730 mennessä he olivat levittäytyneet joen idänpuoleisille rannoille. Pian he hankkivat ensimmäiset hevosensa, joita sitä ennen eivät olleet koskaan nähneet. "Henkikoirat" kuten he hevosia nimittivät, mahdollistivat hetkessä uudenlaisen tavan metsästää biisoneita ja liikkua Missourin lännenpuoleisilla tasangoilla vaivattomasti paikasta toiseen. Syntyi kokonaan uusi kulttuuri: ratsain liikkuvat preerioitten metsästäjät. Ihmisten asumiseen huonosti tai ei ollenkaan soveltuvat ylänköarot tarjosivat metsästäjille paratiisin. Suuria biisonilaumoja vaelsi kaikkialla ja hevosten selästä niiden saalistaminen oli helppoa. Biisoni tarjosi kaiken mitä lakotat tarvitsivat. Tiipii-telttoja alkoi ilmestyä tasangoille. Idempänä asuvat nakotat ja dakotat omaksuivat myöhemmin osan tästä elämäntyylistä opittuaan ratsastamaan 1770-luvulla. [8] He eivät luopuneet kuitenkaan kokonaan maanviljelystä. Siouxeista kehittyi pohjoisten tasankojen ja preerioitten valtiaita. Heitä pelättiin laajoilla alueilla Suurilta järviltä aina Kalliovuorille asti.[2]
Viholliset [muokkaa]
Myös eteläisimmiltä preerioilta löytyi sioux-kieliryhmän kansoja kuten iowat, osaget, omahat, kansat, poncat ja quapawit. He olivat täysin itsenäisiä kansoja, joilla ei varsinaisten siouxien kanssa ollut muuta yhteistä kuin kaukainen kielisukulaisuus.[2] Esihistoriallisella kaudella siouxeista erkaantuneet assiniboinet olivat kaikkien siouxheimojen katkeria vihamiehiä. Siouxien verivihollisista voidaan mainita etelässä pawneet, pohjoisessa arikarat ja lännessä crowt eli varis-intiaanit sekä idässä mm. ojibwat ja meskwakit eli kettuintiaanit. Yleisesti voidaan todeta, että siouxit olivat kaikkien ympärillä ja myös kauempana asuvien tasankokansojen vihollisia. Vasta 1830-luvun alussa he solmivat sotaliiton cheyennien ja arapahojen kanssa Yhdysvaltoja vastaan. [11]
Uudisasutuksen leviäminen [muokkaa]
1700- ja 1800-lukujen taitteessa kaikkien siouxheimojen lukumäärän on arveltu olleen vähintäänkin 25 000 henkeä. Valkoisen miehen mukanaan tuomat vitsaukset, kuten erilaiset kulkutaudit, harvensivat kuitenkin myös siouxien rivistöjä. Lakotat siirtyivät asumaan kokonaan Missourin länsipuolelle. He jatkoivat sotimista yhä tasankojen muita heimoja vastaan joutuen myös toistuviin yhteenottoihin valkoisten turkismetsästäjien kanssa. Vuonna 1830 lakotat solmivat rauhan arapahojen ja cheyennien kanssa, jotka he aiemmin olivat työntäneet pois tieltään. Nopeasti etenevä uudisasutuksen leviäminen tasangoille mursi pysyvät intiaanirajat. 1840-luvulla alkoi Yhdysvaltain hallituksen edustajia liikkua intiaanikylissä neuvottelemassa kauttakulkuoikeuksista. Viimeistään tässä vaiheessa yhä useammat heimot alkoivat etsiä liittolaisia itselleen.[12]
Vuonna 1851 syyskesällä kokoontui 10 000 intiaanin lähetystö Horse creekiin lähelle Fort Laramieta.[12] Heillä oli neuvottelu Amerikan hallituksen kanssa kauttakulkusopimuksista ja niiden noudattamisesta. Siouxien lisäksi paikalla oli arapahojen, cheyennien, arikarojen ja hidatsojen edustajia. Kunkin intiaaniheimon rajat merkittiin tarkoin ja kaikkien heimojen yhteiseksi päälliköksi valittiin Voittoisa Karhu (Conquering Bear). Yhdysvaltain senaatti ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt sopimuksen kaikkia ehtoja ja intiaanit tunsivat itsensä petetyiksi. Voittoisa karhu yritti rauhanomaisin keinoin hoitaa asiaa loppuun asti, mutta tuloksena oli lopulta väistämätön sotatila. Voittoisan karhun voittokulku päättyi yöllisessä taistelussa valkoisten ampumiin luoteihin. Eräs taistelusta selvinneistä oli nuori oglala-lakotoihin kuuluva soturi nimeltään Hullu Hevonen (Crazy Horse).[13]
Samalla vuosikymmenellä ajautuivat myös dakotat vaikeuksiin Minnesotan alueella, jonne heidät oli sijoitettu hallituksen taivuttamina reservaattiin. Joukko uudisasukkaita oli surmattu ja syy vieritettiin dakotain niskoille. Eräänlaisena kostotoimenpiteenä hallitus riisti osan jo ennestään pienestä dakotareservaatiosta. Intiaanit yrittivät pysyä rauhallisina, mutta tilanne ajautui vääjäämättä kohti suurta katastrofia. Uudisasukkaat alkoivat kohdella dakotoja loukkaavasti. Kun Abraham Lincoln valittiin vuonna 1860 uudeksi Yhdysvaltain presidentiksi vaihtuivat myös reservaattien asiamiehet. Uusien intiaaniagenttien ongelmaksi osoittautui kokemattomuus, joka näkyi monina virheinä.[14] Hallituksen määrärahoja ei toimitettu sopimuksen mukaisesti reservaattiin. Tämä teki intiaaneista nälkäisiä ja vihaisia. Kun he pyysivät ruoka-annoksiaan, käskettiin heidän syödä ruohoa ja omia ulosteitaan.[15] Rauhallisina pidetyt dakotat aloittivat kapinan surmaten lähes 500 valkoista Minnesotassa. Idästä apuun lähetetyt joukot lopettivat sotatilan ja osa kapinallisista päätyi hirttolavalle, mutta suurten intiaanisotien ensitahdit oli lyöty. Tästä eteenpäin vyöryvät tapahtumat levisivät kauas tasangoille. [13]
Punaisen Pilven sota [muokkaa]
1860-luvun alkupuoliskolla koko Missourin alue ja sen sivujokien varret alkoivat täyttyä Yhdysvaltain armeijakuntien varustuksista. Vaikka siouxien eri heimojen alueet pohjoisilla tasangoilla pysyivätkin jonkin aikaa lähinnä valkoisen miehen läpikulkualueena, niin ongelmilta ei siltu onnistuttu välttymään. Kultalöytöjen takia olivat pohjoisten tasankojen arapahot ja cheyennet joutuneet luopumaan maa-alueistaan. Myös siouxien lakota-heimoille uhkasi käydä samoin, kun Yhdysvaltain hallitus päätti avata niin sanotun Bozemanin reitin Wyomingin ja Montanan siouxalueiden läpi.[16] Syynä oli läntisestä Montanasta löytynyt kulta. Kolme linnaketta kunnostettiin Wyomingin koilliskulmilla. Linnakkeiden tarkoitus oli suojata kultakentille matkaavia uudisraivaajaperheitä intiaanien mahdollisilta hyökkäyksiltä. Pohjoiset arapahot ja cheyennet totesivat Bozemanin reitin kulkevan suoraan heidän parhaiden metsästysmaidensa halki. [17]
Vuonna 1866 useita intiaanipäälliköitä teki visiittejä Fort Laramiessa neuvotellakseen Yhdysvaltain hankkeesta avata Bozemanin reitti. Punainen Pilvi, oglala-päällikkö sai brule-päälliköt Täplähännän ja Punainen Lehden. Myös Minneconjou-päällikkö Rampa Peura ja cheyenne-johtaja Tylsä Veitsi joukkoineen olivat valmiina auttamaan.
Neuvottelut Fort Laramiessa eivät johtaneet mihinkään. Yhdysvallat oli jo tehnyt päätöksensä ja halusi avata Bozemanin reitin vaikka pakkokeinoin. Punaisen Pilven käskystä kymmenet päälliköt kokosivat soturinsa. Nopeasti he katkaisivat liikenteen Bozemanin tiellä. Lisäksi intiaanit saartoivat kaikki kolme Wyomingin koillisosissa kunnostettua linnaketta Powder- ja Big Horn-jokien välillä. Yhdysvaltain omat joukot jäivät pahasti alakynteen. Seuranneissa taisteluissa Amerikan sotajoukot hupenivat nopeasti. Loppukesä vuonna 1866 oli katastrofaalista aikakautta Bozemanin tien valkoisille puolustajille.
Marraskuussa samana vuonna Yhdysvallat lähetti taistelukentälle lisäjoukkoja. Paikalle saapui kapteeni William J. Fetterman luvaten murskata 80 miehensä avulla koko sioux-kansakunnan. Kapteeni joukkoineen majoittui Fort Phil Kearnyyn, joka oli eräs tapahtumapaikan kolmesta linnakkeesta. Tämän jälkeen ei kukaan valkoinen nähnyt Fettermania enää elossa. Hän ja hänen miehistönsä katosivat linnakkeesta. Myöhemmin, eräänä pakkasaamuna, heidät kannettiin jäätyneinä ruumiina linnakkeeseen. Fetterman ei ollut onnistunut tehtävässään tuhota siouxien kansaa.[18] Hän oli joutunut Hullun Hevosen ja tämän soturien käyttämän houkutuslintu-taktiikan uhriksi.[19]"
Seuraavan kevään ja kesän aikana Punainen Pilvi liittolaisineen jatkoi lähes hellittämättä tehostettuja iskujaan. Hullusta Hevosesta kehittyi taitava sissisodan johtaja. Amerikan hallitus piti hätäistuntoja ja monet väsyneet Yhdysvaltain sotilaat olivat valmiita lopettamaan taistelun. 29. huhtikuuta 1868 solmittiinkin Fort Laramiessa sopimus muutaman brule- ja oglalapäällikön kanssa. Lisää intiaanijohtajia oli valmiina neuvottelemaan rauhasta, mikäli heidän ehtoihinsa suostuttaisiin. Lopulta Yhdysvaltain hallituksen oli myönnyttävä vastapuolen ehtoihin. Eräs vaatimuksista oli, että Bozemanin reitin varrella olevat kolme linnaketta hylätään. Hallitus suostui tähän. Päätöksen vahvistukseksi joukko intiaaneja kävi sytyttämässä linnakkeet tuleen. [19]
- "Tämä maa jota te olette tulleet ostamaan
- on paras maa mitä meillä on.
- Tämä maa on minun kotini. Minut kasvatettiin siellä.
- Esi-isäni elivät ja kuolivat siellä
- ja minä haluan jäädä sinne."
- Lakota soturi Kangi Wiyaka "Variksen Sulka".
Fort Laramien uuden sopimuksen mukaan lakota-siouxit saivat pohjoisilta tasangoilta itselleen suuren maa-alueen, jossa riitti riistaa. Sopimusta kirjoittaessaan Punainen Pilvi totesi, että sodan syynä oli yksinomaan ollut se, että valkoinen mies oli avannut Bozemanin reitin ilman intiaanien lupaa. Tämä Punaisen Pilven johtama sota jäi historiassa sikäli ainutlaatuiseksi, että se oli yksi niistä harvoista, jonka Yhdysvallat hävisi intiaaneja vastaan.[18]
Sopimuksen rikkojat [muokkaa]
Yhdysvaltain hallitus keksi uusia keinoja saadakseen intiaanit kuriin. He ehdottivat kongressille ajatuksen biisonien joukkoteurastuksesta.[21] Kongressi hyväksyi esityksen ja tämä johti siihen, että Buffalo Bill ja hänen kaltaisensa metsästäjät ampuivat satoja biisoneita päivittäin. Lisäksi hallitus salli Fort Laramien sopimuksen vastaisesti Northern Pacific-rautatien kulkea läpi suuren lakota-siouxien reservaation. Hanke toteutettiin vuonna 1867. Asia aiheutti kielteisiä tunteita alueen intiaaneissa.[22]
Vielä enemmän mielipahaa sai aikaan kultalöytö Black Hillsissä, joka oli siouxien pyhintä aluetta. Tieto kultalöydöstä levisi lehdistöön elokuussa vuonna 1873 sen jälkeen kyn everstiluutnantti George Armstrong Custer oli käynyt varmistamassa löydon todenperäisyyden Tämä aiheutti nopeasti kasvavan kultarynnäkön. Yhdysvaltain armeija lähetettiin Black Hillsin ympärille Dakotaan vartioimaan, etteivät uudisasukkaat tunkeutuisi intiaanien maille. Sotilaat eivät kuitenkaan välittäneet puuttua kullankaivajien toimiin. Kultaryntäyksen eräs seuraus oli, että Deadwoodin kaltaisten pikkukylien asukasluvut kasvoivat nopeasti. Myös valmistunut rautatie lisäsi siouxien, cheyennien ja arapahojen ongelmia, sillä biisonien ammuskelu oli junissa matkustavien suurin huvitus. Tasangoille jäi mätänemään tuhansia ammuttuja eläimiä.[21]
| ” |
Ihmeellistä miten valkoiset valittavat että intiaanit tappavat biisoneja. Me ammumme biisoneita saadaksemme ruokaa ja vaatteita ja pitääksemme kotimme lämpiminä. Teidän nuoret miehennekin ampuvat mutta miksi? Menkää katsomaan kuinka tuhannet ruhot mätänevät preerioilla. Te ammutte biisonin ja otatte sen pään tai hännän ehkä osoittaaksenne että olette tappaneet puhvelin. Mitä se on? Onko se ryöstämistä? Te kutsutte meitä villeiksi. Mitä he (eläimiä huvikseen ampuvat) ovat? |
” |
|
– Hunkpapa-lakotain päällikkö Istuva Härkä. |
||
Yhdysvaltain presidentiksi noussut Ulysses S. Grant nimitti komission neuvottelemaan tetonien kanssa mustien vuorten ostamisesta. Nämä neuvottelut raukesivat kuitenkin turhina. Siouxien johtomiehet eivät suostuneet myyntiin. Lakotain suureksi johtajaksi 1870-luvun alussa noussut hunkpapa-heimon poppamies Istuva Härkä oli jo kauan sitten tajunnut sen, että valkoinen mies söi sanansa heti kun sai siihen tilaisuuden. Amerikkalaisten antamaa esimerkkiä noudattaen alkoivat myös intiaanit rikkoa Fort Laramien sopimusta siirtymällä metsästämään omien alueittensa ulkopuolelle. Hallitus koetti väkipakolla pakkomuutolla saada niskuroivia tetoneita palaamaan omille mailleen. Vanhaksi tullut päällikkö Punainen Pilvi oli halukas noudattamaan valkoisen miehen vaatimuksia, mutta nuoremmat päälliköt olivat eri mieltä. Istuva Härkä, josta myöhemmin tuli lähes legenda, ei hyväksynyt amerikkalaisten määräyksiä. Hänen puolelleen kallistui myös muiden heimojen johtajia. Punaisen Pilven tyytyessä kohtaloonsa reservaatissa johtivat Istuva Härkä ja Hullu Hevonen ylimpinä päälliköinä tasankojen yhdistyneitä heimoja. Vastapuolen joukkojen johdossa olivat kenraali William Tecumseh Sherman, joka oli ylennyt Yhdysvaltain armeijan komentajaksi, sekä kenraali Philip Henry Sheridan, joka komensi Missourin sotilasdivisioonaa. Viimeksi mainittu tuli kuuluisaksi rasistisesta aforismistaan; "ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani." [23]
Sherman ja Sheridan organisoivat joitakin hyökkäyksiä siouxien ja cheyennien maille ilman sen suurempaa menestystä. Hallituksen joukkoja virtasi vuoden 1875 aikana Wyomingiin ja Montanaan. Mustien vuorten ympärillä kuhisi niin sotilaita, kullankaivajia kuin intiaanejakin. Tilanne ajautui vuonna 1876 siihen pisteeseen, että hallitus julisti kaikki Istuvan Härän puolella olevat intiaanit Yhdysvaltain vihollisiksi.[24]
Kohtaaminen Little Big Hornissa [muokkaa]
Tulevassa sodassa Yhdysvaltoja vastaan taistelivat lähes kaikki lakota-siouxien heimot yhdessä cheyennien ja arapahojen kanssa. Useampia tuhansia sotureita (arvioita kymmenestätuhannesta soturista on esitetty) käsittävän sotajoukon johtajina toimivat Istuvan Härän lisäksi Hullu Hevonen, Musta Kuu, Gall, Rampa Peura sekä koko joukko muita päälliköitä.[24] Myös Yhdysvaltain joukot turvautuivat intiaani-liittolaisiin. Pawneet, varisintiaanit eli crowt, arikarat ja itäiset shoshonit sotivat valkoisten puolella siouxeja vastaan. [25]
Kesällä 1876 tapahtunut Little Bighornin taistelu jäi vahvana elämään pohjois-Amerikan intiaanihistoriaan. Kenraalimajuri George Armstrong Custer johti Montanassa yli 200-miehisen seitsemännen ratsuväkirykmenttinsä varmaan kuolemaan tietämättä mitään vastustajiensa murskaavasta sotilaallisesta ylivoimasta. Hullun Hevosen ja Gallin johtamat intiaanit tuhosivat Custerin joukot kirjaimellisesti viimeiseen mieheen. Yhdysvaltain ratsuväki oli joutunut ansaan ruohikossa piileskelleiden siouxien ja cheyennien keskelle. Tapauksesta on tehty monia elokuviakin, joista ehkä vaikuttavimpana Son of the Morningstar. Taistelun jälkeen esitettiin kysymys "kuka surmasi Custerin" mutta siitä ei ole varmaa tietoa kun melkein jokaisella heimolla oli omat ehdokkaansa. [26] Yksi tunnetuimmista lakotojen keskuudessa oli Sadekasvo (engl. Rain In The Face). Monia vuosia taisteluiden jälkeen päällikkö Istuvan Härän sisarenpoika Valkoinen Härkä väitti koskettaneensa Custeria ja surmanneensa tämän. Hän piirsi tapauksesta myös kuvan mutta ei ole varmaa oliko hänen uhrinsa todellakin kenraali Custer.[27]
Custerista tuli suuri sankari kuolemansa jälkeen ja lehdistö paisutteli hänen urotekojaan. Valkoinen väestö vaati pikaista kostoa intiaaneille ja suuria sotilasjoukkoja lähetettiin tasangoille kostamaan Little Bighornin verityöt. Intiaanien puolella nuoria sotureita ilmaantui eri reservaateista liittyäkseen Istuvan Härän johtamiin joukkoihin. Yhdysvallat oli kuitenkin kasvanut liian voimakkaaksi, ja intiaanit antautuivat seuraavien vuosien aikana heimo toisensa perään. Valkoisten vangiksi joutunut Hullu Hevonen kuoli pistimen iskusta vatsaan vuoden 1877 syksyllä.[28] Istuva Härkä joukkoineen pakeni Kanadan puolelle, josta hän palasi takaisin vuonna 1881. Hän antautui Yhdysvaltain armeijalle ja istui kaksi vuotta sotavankina. Suurin osa hänen johtamistaan intiaaneista oli palannut ankeaan elämäänsä omiin reservaatteihinsa. Biisonit oli metsästetty lähes sukupuuttoon ja pohjoisten tasankojen metsästäjistä ja sotureista alkoi olosuhteiden pakosta muotoutua katkeroituneita farmareita.[25]
| ” | 'He antoivat meille monia lupauksia. Useampia kuin voin muistaa. Mutta he pitivät vain yhden. He lupasivat viedä maamme. Ja veivät sen.' | ” |
|
– Lakota-päällikkö Punainen Pilvi. |
||
Henkien tanssi [muokkaa]
Vuodet 1889 - 1890 paljastivat siouxeille reservaattielämän todellisen ankeuden. Lakotojen poliittinen järjestelmä oli hajonnut, heidän uskonnolliset seremoniansa tukahdutettu, metsästykseen perustuva talous tuhottu ja lapset viety kaukaisiin kouluihin oppimaan valkoisen miehen tapoja. [29]
Minneconjou-päällikkö Potkiva Karhu toi lakotojen keskuuteen 1880-luvun lopulla aavetanssin, joka oli lähtöisin paiuteintiaani Wovokalta Kalliovuorten länsipuolelta.[30]. Hypnoottiseen transsitilaan joutuminen oli tanssin eräs tunnusomaisista piirteistä. [31] Lakotat saivat Wovokan sanomasta uutta toivoa, saivat takaisin osan kadottamastaan elämänhalustaan ja tanssivat yötä päivää. Henkien tanssin uskottiin herättävän eloon kuolleet soturit, tuovan takaisin puhvelit ja palauttavan valkoisille menetetyt maat. [29] Koulut tyhjenivät ja lehdet alkoivat hehkuttaa intiaanien nousemisesta sotajalalle. Yhdysvaltain viranomaiset olivat huolissaan sillä lehtien tiedot olivat ristiriitaisia ja he pelkäsivät Istuvan Härän liittyvän aavetanssin aiheuttamaan hurmosliikkeeseen monien pitäessä päällikköä koko jutun aluille laittajana. Varmuuden vuoksi Istuva Härkä päätettiin vangita. Vangitseminen ei sujunut ilman ongelmia, sillä joukko hunkpapa-sotureita kävi vangitsijoina toimineiden intiaaniupseerien kimppuun. Syntyneessä kahakassa Istuva Härkä sai luodin päähänsä. Hän kuoli joulukuussa vuonna 1890.[32]
Henkien tanssiin osallistuneista hunkpapa- ja minneconjou-tetoneista osa pakeni Wounded Knee creekiin. Yhdysvaltain armeijan joukot saartoivat heidät lumiselle preerialle riisuen nämä aseista. Erään intiaanin kädessä oleva ase laukesi vahingossa, jonka seurauksena sotilaat alkoivat ampua silmittömästi antautuneiden tetonien joukkoon.[32] Edesmenneen kenraalimajuri George Custerin "kunniaksi" surmattiin kaikkiaan lähes 300 intiaania. Tästä joukosta yli puolet oli naisia ja lapsia. Jäiselle preerialle haavoittuneina jätetyt uhrit menehtyivät kylmyyteen ja osa eloonjääneistä vietiin lähistöllä olevaan kirkkoon. "Intiaanit istuivat siellä olkien päällä. He olivat hyvin hiljaisia... Näin kurkkuun haavoittuneen pojan istuvan äitinsä sylissä. Annoin pojalle vettä ja poika tarttui mukiin kuin olisi kuolemassa janoon ja joi mutta vesi tuli kurkun haavasta ulos. Kutsuin lääkärin paikalle joka pysähtyi ovelle ja kalpeni... En ole ennen nähnyt valkoisen miehen kalpenevan intiaanien edessä... Lääkäri kertoi myöhemmin ettei ollut koskaan ennen nähnyt niin seulaksi ammuttuja naisia ja lapsia istumassa sellaisen julisteen alla mikä katosta riippui: "MAASSA RAUHA JA IHMISILLÄ HYVÄ TAHTO". [33] [34]
| ” | 'Sen olisin vielä ymmärtänyt jos he olisivat ampuneet vain sotureita. Mutta he ampuivat naisia ja lapsiakin jotka ovat intiaanien toivo ja tulevaisuus. Se oli surullista.' | ” |
|
– Lakota-päällikkö Punainen Pilvi. |
||
Wounded Kneen verilöylyä pidetään yleisesti 1800-luvun intiaanisotien päätepisteenä, joka lopullisesti mursi tasankointiaanien vastarinnan.
1900-luku ja nykyisyys [muokkaa]
Hieman yli sata vuotta myöhemmin Wounded Knee nousi uutisotsikoihin uudelleen. Siouxien Pine Ridgen reservaation huonot olosuhteet Etelä-Dakotassa ja Yhdysvaltain rasistinen suhtautuminen heidän maansa alkuperäisiin asukkaisiin olivat ongelmien alkusyynä. Rotusyrjintä aiheutti lisääntyvää työttömyyttä, joka heijastui monien intiaanikommuunien taloudellisen aseman ahdinkona. Lisäksi reservaatissa aloitetun kaivostoiminnan yhteydessä käytetyt voimakkaat kemikaalit myrkyttivät maata ja vesiä. Ihmiset sairastuivat herkemmin ja lapsia syntyi vajaakehittyneinä.[35] Erään oglala-siouxin murha nostatti Pine Ridgessä ja myös läheisessä Rosebudin reservaatissa asuvien lakotain tunteet lopullisesti pintaan, ja aiheutti joukon mielenosoituksia. Nämä asiat johtivat 71 päivää kestäneeseen tapahtumaan, joka tunnetaan nimellä Wounded Kneen valtaus. [35]
Tapahtuma alkoi 27.2. 1973 kun noin 200 American Indian Movementin (AIM) jäsentä miehitti Wounded Kneen kylän lakota kansakunnan nimissä. 11 kyläläistä panttivangeiksiin ottaneet intiaaniaktivistit ottivat haltuunsa Pyhän Sydämen katolilaisen hautausmaan kaivautuen poteroihin ja bunkkereihin valmiina käymään sotaa Yhdysvaltoja vastaan. Paikalle hälytetyt liittovaltion poliisit (FBI ja raskaasti aseistetut armeijan yksiköt piirittivät hautausmaan ihmisten seuratessa tilannetta television ja lehtien välittäminä ympäri maailmaa.[36] Valtaajien johtajat neuvottelivat FBI:n edustajien kanssa asettamillaan tiesuluilla, ja vaativat monia intiaanien kanssa tehtyjä sopimuksia rikkonutta senaattia tilille tioistaan. Aseistetut intiaaniaktivistit halusivat myös reservaatin järjestyksestä vastanneen Dick Wilsonin pikaista eroa.[36]
Kenraali Alexander Haig, myöhemmin presidentti Ronald Reaganin ulkoministeri, määräsi armeijan osastoja poliiseiksi naamioituneina auttamaan miehityksen lopettamisessa. Presidentti Richard Nixon ja Pentagonin sotilasjohto antoivat täyden suostumuksensa kenraalille.[37] Korkeintaan 50 kiväärin turvin aseistautuneet "miehittäjät" olivat sotilaallisessa epätasapainossa lukuisia käsikranaatteja, pariakymmentä kranaatinheitintä, 120 tarkkuuskivääriä, 16 kevyttä panssarivaunua ja kolmea helikopteria vastaan.[37]
Liittovaltion asettamat uhkavaatimukset intiaaniaktivisteille näiden poistumisesta Wounded Kneestä maaliskuun 8.päivään mennessä eivät tuottaneet toivottua tulosta. Mielenosoitukset intiaanien puolesta levisivät ympäri Yhdysvaltoja samaan aikaan kuin Wounded Kneessä käytiin tulitaisteluita. Huhtikuun lopulla kaksi valtaajaa ammuttiin hengiltä. Kun tilanne lopulta laukesi 18.5, olisivat AIM:n intiaaniaktivistit olleet yhä valmiit jatkamaan, mutta oglala-siouxit katsoivat viisaimmaksi lopettaa sodan. Eräs miehityksen alkuunpanijoista, Dennis Banks, pakeni paikalta osan sotureista seuratessa häntä.[38]
Uhmakkaat AIM:n nuoret valtaajat olivat kuitenkin onnistuneet tehtävässään kohdistaa Yhdysvaltain ja koko maailman ihmisten huomio siihen miten intiaaneja oli kohdeltu yli vuosisadan ajan. Wounded Kneen valtaus sai aikaan suuren parannuksen, ei vain oglalain eikä siouxien, vaan kaikkien intiaanikansojen arvostuksen lisääntymiseen. Lakotain kohdalla tämä parannus tuli rahallisten korvausten muodossa, kun Yhdysvallat suostui vuonna 1977 myöntämään vieneensä Black Hillsin alueet lakotoilta laittomasti vastoin Fort Laramien sopimista. Lakotain saamaksi korvaussummaksi tuli kymmeniä miljoonia dollareita. [39]
Siouxien kansakuntaa ei saatu nujerrettua. Nykyään heitä on paljon enemmän kuin milloinkaan aiemmin. Jo 1980-luvulla heitä oli yli 60 000 henkeä. Kymmenen vuotta myöhemmin rikkoutui 100 000 siouxin raja. Lakotoja on eniten, koska he alun perinkin ovat olleet väkiluvultaan suurin sioux kansoista. Monet siouxeista puhuvat yhä omaa kieltään.
Kulttuuri [muokkaa]
Eri kulttuurien sekoitus [muokkaa]
Siouxien kulttuurista tuli varsin epäyhtenäinen, koska he levittäytyivät niin laajoille alueille. Tullessaan tasangoille heidän kulttuuriinsa tarttui ympäristössä jo asuneiden heimojen tapoja. Heidän riiteistään on löydetty myös paljon samankaltaisuuksia kuin Suurten järvien ojibwoilta, joilta siouxit olivat omaksuneet arvovaltaisten parantajien Midiwinin-nimellä tunnetun salaseuran. Siouxeilla lienee ollut alun perin myös käytössään myös ojibwojen kaltainen klaanijärjestelmä, jossa jokaiselle klaanille oli jaettu erilaisia tehtäviä, ei vain oman heimon, vaan koko kansakunnan yhteiseksi hyväksi. Luotettavat tiedot heidän klaanisysteemistään kuitenkin puuttuvat.[1]
Läntisimmät siouxit lakotat nousivat oman suullisen perimätietonsa mukaan "Maan alta", ja asettuivat Black Hillsin, joka muodostui heidän suureksi uskonnolliseksi keskuspaikakseen. Mustien vuorien ympäristöjä aiemmin asuttaneet kiowat joutuivat vetäytymään vuodesta 1775 lähtien kohti etelää lakotain maahanmuuton seurauksena.[40] Mustista vuorista tuli seuraavan sadan vuoden ajaksi siouxien Seitsemän neuvoston tulen uskonnollinen keskuspaikka, jonka valvojiksi lakotat oli valittu. Joka vuosi erilaiset uskonnolliset ja sosiaaliset tilaisuudet saivat Seitsemän neuvoston tulen syttymään monia kertoja Mustilla vuorilla.[41]
Seremoniat [muokkaa]
Wakan-tanka oli suuri henki, joka toimi kaikkien sioux-heimojen ylijumalana.[1] Siouxit palvoivat myös Valkoisen biisonin vasaa, jonka henki saattoi ilmestyä näkijälleen ensimmäisen kerran kauniin neidon muodossa. Legendan mukaan Valkoisen biisonivasan henki opetti siouxeja välttämään tyhmyyttä, pahuutta ja itsetuhoisia ajatuksia ja pani alulle Pyhän Piipun käytön, joka oli keskeinen asia kaikissa seremonioissa. [42] Höyrymajan seremoniassa kylän väki puhdistautui synneistään, rikomuksistaan ja heihin pesiytyneestä pahuudesta. Näkyjen etsintä seremoniassa siihen osallistujat etsivät saunomisen jälkeen yksinäisen paikan vuorenhuipulta, autiomaasta tai metsäisestä korvesta vailla ruokaa, ja muusta maailmasta eristäytyneinä. Täällä, omaan ykseytyeensä tutustumalla he näkivät tarpeeksi nälkiinnyttyään vision tulevaisuudestaan, jonka myöhemmin kertoivat kylän šamaanille. Avattuaan paastoajan mukana olleen tärkeimpien henkilökohtaisten tavaroiden pussin šamaani kävi sen sisällön tarkkaan lävitse ja kuunteli sitten tavaroiden omistajan näkemät näyt. Tällä tavoin hän pystyi opastamaan seremoniasta tulleita valitsemaan oikean tien elämässään.[43]
Suosituin siouxien tapahtumista oli Biisonitanssi, jossa kaikki osallistujat tanssivat, joidenkin pukeutuessa biisonia muistuttaviin asuihin. Piiriin asettuvat tanssijat sulkivat keskelleen biisoneiksi puetut soturit, jotka turhaan koettivat puskea tiensä ulos kehästä. Tanssi kuvasi metsästäjiä ja metsästettäviä ja oli omaksuttu Pohjois-Dakotan mandanien kulttuurista. Tämä urheilutapahtumaan verrattava tilaisuus tarjosi paljon huvia lukuisille katselijoille.[8]
Soturiseurat [muokkaa]
Siouxien soturiseuroilla oli paljon erilaisia tehtäviä, kuten kylien järjestyksen valvominen ja kurin pitäminen biisoninmetsästyksen aikana. Rikkureita rangaistiin ankarasti. Sodissa johtava soturiseura toimi iskujoukkona. Periaate oli päästä niin lähelle vihollista että saattoi koskettaa tätä kädellään tai erityisellä kepillä josta käytetään ranskalaista nimitysta "coup" joka oli yksi suurimmista rohkeuden osoituksista. [8] Teon merkitys oli niin suuri, että tuskin kukaan uskalsi kertoa valheita urotöistään. Arvomerkkinä pidettiin kotkansulkia joihin yleensä merkittiin taistelussa surmattujen vihollisten määrä ja tapa jolla soturi oli heidät surmannut. Sulan asento päässä tai tietty leikkauskuvio kertoi coupien määrän ja/tai sen monentenako soturi oli onnistunut koskettamaan vihollista. Soturi joka onnistui ansaitsemaan 3 coup-sulkaa saattoi saada oikeuden sulkapäähineen käyttöön. Saadut coupit voitiin maalata mustina viivoina myös sotapaidan hihoihin tai säärystimiin. Soturit saattoivat taistelussa uhrautua oman heimonsa puolesta.
Myös naisilla oli omia seurojaan, mutta sotiin he eivät ottaneet osaa. Päällikköinä toimivat vain miehet, jotka eivät perineet johtajan asemaa, vaan ansaitsivat sen saavutuksillaan. Sotavankeja saatettiin kiduttaa julmasti mutta hyvin urhea vihollinen voitiin päästää vapaaksi. Kidutus oli pääasiassa naisten työtä. Nuori soturi Istuva Härkä joutui ensimmäisenä surmatyönään lopettamaan crow-naisen kärsimykset, jonka kylän naiset olivat polttamalla kiduttaneet lähes hengiltä .[44] Historia tavallaan unohtaa tasankosodankäynnin julmuuden kriitikoiden kohdistaessa huomionsa pääasiassa valkoisten ja intiaanien välisiin kahakoihin ja syyllistäen vain toista osapuolta mutta unohtaen sen tosiasian, että kumpikin osapuoli oli samaa lajia - ihmisiä. Joissain tapauksissa pahimpia heimosotia tasangoilla voidaan suhteellisesti verrata kovimpiin sotiin muualla maailmassa. Kun mustajalkojen vanhat liittolaiset atsinat ottivat uusiksi liittolaisikseen varis-intiaanit, kostivat mustajalat tämän surmaamalla useita satoja atsinoja. Sodankäynti oli eräänlaista tasankojen urheilua. Saattoi olla että puolet koko sotajoukosta omisti vain coup keppinsä joilla he keräsivät kunniaa sillä harvoin lähdettiin yksinomaan tappamaan vihollista.[43]
Asuminen ja ulkonäkö [muokkaa]
Siouxien eri heimot muodostivat useita eri leirikuntia, joita kutsuttiin nimellä tiospaye.[41] Joskus nämä leirit koostuivat eri suvuista, mutta usein kysymyksessä oli laajennettu suku, johon oli valittu sopivia ulkopuolisia heimon jäseniä asumaan tietyssä tiospayessa. Vaikka Seitsemän neuvoston tulen muodostamat heimot oli jaettu moniin ryhmiin he säilyttivät kosketuksen toisiinsa. [41]
Alun perin sioux-heimojen asuntoina toimivat kupolinmuotoiset puunkuorilla verhoillut wigwamit, mutta siirtyminen tasangoille sai aikaan monia muutoksia, joista eräs oli tiipii. Se oli rakenteeltaan yksinkertainen: helppo kuljettaa, pystyttää, purkaa ja pakata kuljetettavaksi. Tiipiin runkona oli 3 tai 4 salkoa joiden ympärille lisättiin 12-15 lisäsalkoa joiden ympärille puhvelinnahoista koostuva suojavaate laitettiin. Periaate on lähes sama kuin saamelaisten laavu. Vaatetus vaihteli lämpötilojen mukaan. Kesällä pidettiin yleensä vain lannevaatetta ja mokkasiineja. Talvella lisättiin säärystimet, paita ja puhvelinvuota tai myöhemmin huopa. Suosittua oli kirjoa joidenkin huopien taakse helmikoristeinen koristevyö (engl. "blanket strip"). Helmi- tai piikkisianpiikeistä tehty koristeliuska oli tavallinen myös säärystimissä ja paidoissa sekä etenkin juhlissa pidettävät mokkasiinit saattoivat olla helmikirjottu pohjia myöten.
Lähteet [muokkaa]
Kirjaviitteet [muokkaa]
- Brown, Dee Bury My Heart at Wounded Knee, Vintage Books, 1991, ISBN 978-0-099-52640-7
- Buffalo Country Historical Society, Buffalo County Biographical History, Turner Publishing Company, 2002, ISBN 1-56311-842-4
- Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
- Hoxie, Frederick E. Encyclopedia of North American Indians, Houghton Mifflin Co, 1996, ISBN 0-395-66921-9
- Newark, Peter & May, Robin Old west, BisonBooks, 1984, ISBN 0 86124 183 5
- Mooney, James Calendar History Of The Kiowa Indians, Kessinger Publishing, 2010, ISBN 1428647953
- Palazzo-Craig, Janet Ojibwe of Michigan, Minnesota and North Dakota, Rosen Publishing Group, 2005, ISBN 9781404228733
- Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
- Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Gummerus, 1994, ISBN 951-717-788-7
- Waldman, Carl Atlas of The North American Indian, Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9
- Webb, Walter Prescott, Great plains, University of Nebraska Pr, 1981, ISBN 9780803297029
- Wishart, David, Encyclopedia of The Great Plain Indians,University of Nebraska Pr, ISBN 9780803247871
- Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X
Viitteet [muokkaa]
- ↑ a b c Virrankoski s.174.
- ↑ a b c d Yenne s.156.
- ↑ Indian History 1600-1699 Indian History 1600 - 1699 telusplanet.net. Viitattu 5.1.2008.. (englanniksi)
- ↑ Palazzo-Craig s.6.
- ↑ Mille Lacs Kathio State Park Minnesota Department of National Resources. Viitattu 16.8.2010.. (englanniksi)
- ↑ a b Explorers and Settlers Survey Historic Sites and Building. Viitattu 20.8.2008.. (englanniksi)
- ↑ Buffalo Country Historical Societys.6.
- ↑ a b c d Introduction Dakota Culture and History geocities.com. Viitattu 16.9.2010.. (englanniksi)
- ↑ Timeline: Canada BBC News. Viitattu 17.9.2010.. (englanniksi)
- ↑ Lee Sultzman: Ojibwa History Viitattu 16.9.2010.. (englanniksi)
- ↑ Virrankoski s.205.
- ↑ a b Henrikssons.101.
- ↑ a b Waldman s.155.
- ↑ Henriksson s.103.
- ↑ Henrikssons.104.
- ↑ Bozeman Trail Fort Phil Kearny State Historic Site. Viitattu 16.8.2010.. (englanniksi)
- ↑ Henriksson s.108.
- ↑ a b Henriksson s.110.
- ↑ a b Waldman s.156.
- ↑ The Captive Charger
- ↑ a b Henriksson s.140
- ↑ Henriksson s.123.
- ↑ Waldman s.157.
- ↑ a b Virrankoski s.206"
- ↑ a b virrankoski s.208.
- ↑ Newark & May s.260-261.
- ↑ White Bull Custer lives.com. Viitattu 17.9.2010.. (englanniksi)
- ↑ Brown s.312.
- ↑ a b Taylor s.100.
- ↑ Waldman s.158.
- ↑ Ghost Dance History Accesscenealogy.com. Viitattu 17.9.2010.. (englanniksi)
- ↑ a b Virrankoski s.209.
- ↑ Brown s.445.
- ↑ Wounded Knee Massagre bsgu.edu/department. Viitattu 17.9.2010.. (englanniksi)
- ↑ a b Siege at Wounded knee 1973 essortment.com. Viitattu 19.9.2010.. (englanniksi)
- ↑ a b Wounded Knee 2009. Public Broadcasting System. Viitattu 19.8.2010. (englanniksi)
- ↑ a b Henriksson s.216.
- ↑ Henriksson s.217.
- ↑ Henriksson s.214.
- ↑ Mooney s.157.
- ↑ a b c Hoxie s.591.
- ↑ The White Bison merceronline.com. Viitattu 17.9.2010.. (englanniksi)
- ↑ a b Sioux Culture
- ↑ Sitting Bull - Hunkpapa/Sioux (Lakota) frankrealm.com. Viitattu 17.4.2009. (englanniksi)
Katso myös [muokkaa]
