Assiniboinet
Wikipedia
Assiniboinet olivat siouxien kielikunnan nakotan murretta puhuva intiaanikansa. He asuivat 1600-luvulla Ontarion ja Minnesotan rajalla sijaitsevan Rainy Laken metsäalueilla, mutta siirtyivät kyseisen vuosisadan keskivaiheilla lännemmäksi. Ensin Manitobaan Lake of the Woodsin alueille ja myöhemmin Saskatchewaniin. Assiniboinien on sanottu vielä 1600-luvun alussa olleen osa suurta yanktonai-siouxien kansaa, mutta heidän oma suullinen perimätietonsa ei tue tätä väitettä, vaan kertoo heidän kansansa historian alkaneen jo kauan sitten ennen valkoisen miehen tuloa.[1] .
Nimi assiniboine oli ojibway-intiaanien antama ja merkitsi "kivillä keittäjiä". Nimi viittasi heidän tapaansa valmistaa ruokaa, jossa kuumia kiviä pidettiin syvässä kuopassa ja annettiin ruoan hautua kivien päällä.[2] Näin tehdyssä maauunissa saatiin kypsytetyksi erinomaisia aterioita. Assiniboinien omakielinen nimi Nakodabi tarkoitti "Ystävällistä kansaa".[1]
Sukulaisuussuhteistaan huolimatta assiniboineit ja siouxit olivat katkeria vihamiehiä. Liikkuessaan Kanadassa lähellä Hudson Bay Companyn kauppa-asemia ystävystyivät assiniboinet pohjoisten metsien kulkijoiden creitten kanssa, jotka olivat algonkinien kieliryhmää ja olivat avanneet tuottoisat kauppasuhteet eurooppalaisten maahanmuuttajien kanssa. Tästä eteenpäin creet ja assiniboinet yhdistivät lähes kahden vuosisadan ajan voimansa taistellakseen yhdessä pohjoisilla ja läntisillä tasangoilla muita preerioitten heimoja vastaan. Siouxien lisäksi eritoten mustajalat, gros ventret, cheyennet ja arikarat on mainittu assiniboinien vihollisiksi.[3]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kohti tasankoja
Vuonna 1679 tehtiin eurooppalaisten historiankirjoihin ensimmäinen merkintä assiniboineista. Ranskalaiset pitivät tuolloin suuren neuvottelutilaisuuden alueen sioux-heimojen kanssa nykyisessä Duluthissa, Minnesotan osavaltion alueella, tarkoituksenaan perustaa kauppa-asema näiden maille.[4] Assiniboinet osallistuivat tilaisuuteen, vaikka pitivät koko dakotain suurta kansakuntaa vihollisenaan.
Jo ammoisista ajoista lähtien olivat assiniboinet metsästäneet turkiseläimiä. Heidän hedelmättömät maansa sopivat huonosti maanviljelyyn ja assiniboinet liikkuivatkin kymmenissä eri ryhmissä laajoilla alueilla Kanadan rajan molemmin puolin riistan perässä. Winnipegjärven seuduilla samoilleet assiniboinet pääsivät tapaamiensa cree-metsästäjien avulla avaamaan omat kauppasuhteensa Hudson Bay Companyyn. Kauppa-asemien ranskalaiskauppiailla oli paljon myytävää ja assiniboineja kiinnostivat muiden artikkeleiden ohella tuliaseet, joita he hankkivat tehdäkseen metsästyksestä helpompaa ja sodankäynnistä siouxeja vastaan menestyksekkäämpää.
Lumiset ja kylmät talvet panivat assiniboinien etsimään lämpimämpiä seutuja, missä heidän lapsensa voisivat hengittää ikuista kesäilmaa. Lumikenkiä, turkisvaatteita ja kanootteja käyttävistä pohjoisten metsien intiaaneista alkoi muodostua tasankointiaaneja, kun creet vetivät 1700-luvun alusta lähtien assiniboineja kohti eteläisempiä metsästysmaita.
[muokkaa] "Suuret koirat"
Assiniboinet ja creet metsästivät tasangoilla liikkuen jalan ja käyttäen koiria vuosikaudet kuormajuhtinaan. Matkat saattoivat olla rasittavan pitkiä. Dramaattinen muutos preerioilla oli kuitenkin alkamassa. Shoshonit olivat saaneet etelästä kulkeutuneita hevosia vuoden 1710 paikkeilla. Pohjoisin shoshonien heimoista, snaket eli käärmeintiaanit olivat alkaneet tehdä pienissä ryhmissä metsästysmatkoja preerioille ja antaneet kunnon läksytyksen mustajaloille, jotka jalkaisin liikkuen olivat eksyneet näiden tielle.[4] Creet ja assiniboinet saivat kuulla mustajaloilta "suurista koirista", joiden selässä snaket olivat istuneet ja syöksyneet heidän kimppuunsa.[5] Assiniboinet liittolaisineen lupasivat pysähdyttää käärmesoturit, jos nämä vielä tulisivat "koiriensa" kanssa preerialle.
Kohtaaminen toteutui, mutta ratsastavat snaket yllättyivät perin pohjin, kun saivat vastaansa oudonnäköisiä intiaaneja, joilla oli tulta syökseviä keppejä. Jos hevoset olivat tulleet tasangoille, niin saman olivat tehneet kiväärit. Tuliaseiden mahti osoittautui ylivertaiseksi. Pahoin lyödyt snaket pakenivat länteen käsittäen, että heidän suuret koiransa eivät yksin riittäneet tekemään heistä kuolemattomia.[6]
[muokkaa] Ratsastavia intiaanikansoja
Osa assiniboineista oli jäänyt asumaan Minnesotan ja Kanadan rajalle Lake of the Woods -järven alueille, kunnes heidät karkotettiin täältä vuoden 1731 aikana ranskalaisten yllyttämien siouxien voimin. Alue ei kuitenkaan pysynyt pitkään autiona, sillä jo seuraavana vuonna sinne alkoi majoittua siouxeja. Myös creet ja ojibwayt asettuivat lähimetsiin pienehköinä ryhminä. Jonkin aikaa vallinnut sopu kaikkien kolmen välillä päättyi siouxien aiheuttamiin sotaisuuksiin. Alueen muut heimot päättivät liittoutua ranskalaisten kanssa siouxeja vastaan, josta kerrotaan alkaneen 30-vuotisen sodan.
Assiniboinet ja creet rohkaisivat ranskalaisia rakentamaan kauppa-aseman Assiniboine- ja Redjoen yhtymäkohtaan suojaamaan alueen eteläisiä rajoja. Linnake estikin tehokkaasti siouxien leviämisen pohjoiseen. Samalla ranskalaisten ja siouxien välit kylmenivät entisestään tuhoten heidän liittonsa lopullisesti. Vähitellen osa assiniboineja siirtyi Pohjois-Dakotaan, jonne he pystyttivät satakunta asumusta käsittävän kylän. Heistä etelään asuivat sioux-murretta puhuvat mandanit, joilta ranskalaiset olivat röyhkeää oveluutta käyttäen huijanneet osan maista antamalla vastineeksi Ranskan lipun.[5]
Preerioille siirtyneet assiniboinet ja creet saivat hevosia 1750-luvun alussa. Ratsastavien biisoninmetsästäjien elämänmuoto tuli osaksi heidän arkeaan. He alkoivat levittäytyä laajoille alueille Saskatchewanissa ja Lounais-Manitobassa. Osa assiniboineja siirtyi Montanaan, jossa he asettuivat Missourin pohjoispuolisille alueille. Dakotan pohjoisille tasangoille he tekivät metsästysmatkoja, joista usein muodostui myös sotaretkiä samoilla alueilla saalistavia muita heimoja vastaan. Kiistat metsästysmaista lisääntyivät jakajien määrän kasvaessa vuosi vuodelta. Lähes kaikilla tasangoilla samoilevilla intiaaniryhmillä alkoi olla hevosia ja useimmilla myös kiväärejä.
Itäisiltä metsäalueilta biisonijahtiin tulleet ojibwayt antoivat tukensa assiniboineille ja creille. Mustajalkojen ja siouxien uhka oli jatkuva, mutta vihollisiin lukeutuivat myös hidatsat, jotka joskus onnistuivat veämään mukaansa rauhallisemmassa maineessa olevia mandaneja.[2] Työntyessään kohti länttä, saivat assiniboinet vastaansa gros ventret ja sarceet. Kummatkaan eivät suosiolla olisi laskeneet itäisiä tunkeilijoita metsästysmailleen. Sarceet jäivät pahasti alakynteen ottaessaan yhteen assiniboine- ja creesoturien kanssa läntisillä lakeuksilla. Nähdessään asemansa uhatuksi sarceet joutuivat tekemään liiton mustajalkojen kanssa pelastaakseen nahkansa.
[muokkaa] Kaupankäyntiä ja kulkutauteja
Assiniboinet nousivat merkittävään asemaan 1700-luvun pohjoisten tasankojen kaupankäynnissä Kanadan rajan molemmin puolin, pääosin kuitenkin Saskatchewanissa ja Manitobassa. He olivat kauppasuhteessa sekä ranskalaisten että englantilaisten kanssa.
Kerran vuodessa assiniboinet tekivät matkan mandanien kylään Pohjois-Dakotaan, jonne he toivat omia myyntituotteitaan monien muiden ympäristön heimojen tavoin. Vierailut saattoivat kestää useampia viikkoja ja mukaan otettiin niin lapsia kuin vanhuksiakin. Myös britit ja ranskalaiset osallistuivat näihin markkinatapahtumiin, jotka muodostuivat perinteeksi ja antoivat aiheen aselepoon niillekin tasankojen heimoille, joiden välillä muulloin vallitsi sotatila.
Euroopasta tulleet siirtolaiset toivat myymiensä tuotteiden lisäksi mukanaan myös tauteja, joita vastaan intiaaneilla ei ollut immuniteettia. 1780-luvun alkupuolella assiniboinet menettivät arviolta puolet väestöstään isorokon seurauksena.[1] Kokonaisia leirikuntia menehtyi. Assiniboinien kokonaisamäärän on arveltu olleen noin 10 000 henkeä vuonna 1780 ennen kuin isorokko ensimmäisen kerran levisi heidän kyliinsä.[2] Tämän jälkeen isorokko iski vielä kahdesti seuraavan vuosisadan alkupuolella.
Tuhoisan epidemian seurauksena ympäristön muut heimot, jotka olivat selvinneet sairauksista pienemmin menetyksin, valtasivat assiniboinien jäljiltä autioituneita maaseutuja. Mustajalat ja gros ventret hallitsivat entistä laajempia alueita ja valkoinen väestö alkoi kasvaa voimakkaasti 1700-luvun loppua kohden. Yhdysvaltoihin assiniboinet solmivat hyvät suhteet ja onnistuivat säilyttämään ne läpi historian.
1800-luvun alkuvuodet assiniboinet, usein creet liittolaisinaan, kävivät sotaa niin mustajalkoja kuin gros ventrejäkin vastaan vaihtelevalla menestyksellä. Erimielisyydet jatkuivat pitkälle yli vuosisadan puolivälin.
Vuonna 1828 American Fur Company rakennutti Montanan ja Pohjois-Dakotan rajalle Fort Unionin, jonka tarkoitus oli toimia pohjoisten tasankojen heimojen uutena kauppapaikkana. Linnoitus pystytettiin assiniboinien hallussa olevalle alueelle Yellowstone- ja Missouri-jokien yhtymäkohtaan. Ehdotus Fort Unionin rakentamiseen oli tullut assiniboineilta itseltään, koska alue oli vesireittien varrella ja sijainniltaan ihanteellinen kaupankäyntiä silmällä pitäen.[7] Jokilaivat liikennöivät säännöllisesti Missourilla tuoden ja vieden kauppatavaraa St. Louisiin, joka oli tärkein turkiskaupan keskus. Jo ennen 1800-luvun puoliväliä biisoninnahat nousivat kysytyimmäksi tuotteeksi.
Kauppa-asemalla ehti käydä sen 40-vuotisen toiminnan aikana myös monia historiallisesti kuuluisia henkilöitä kuten taidemaalarit George Catlin ja Carl Bodmer sekä saksalainen prinssi Maximilian. Monet nimekkäät intiaanipäälliköt tekivät myös vierailuja Fort Unioniin. Heistä kuuluisin lienee ollut Istuva Härkä. Assiniboinet vastasivat Fort Unionin turvallisuudesta partioimalla sen ympäristössä valmiina estämään ei-toivottujen vieraiden pääsyn alueelle. Vuonna 1837 assiniboinien määrä aleni Fort Unionin ympäristössä kuitenkin merkittävästi, kun muuan kauppias sairastui isorokkoon. Tauti levisi assiniboinien keskuuteen kaikista kauppa-asemalla tehdyistä varotoimenpiteistä huolimatta. 250 tiipiitä käsittäneen intiaaniyhteisön määrä aleni kahdella kolmasosalla.[4]
1860-luvulla pohjoisille tasangoille levinneet Yhdysvaltain armeijan ja intiaanien väliset sodat tekivät Fort Unionin ympäristöstä siksi levottoman, että kauppa-asema lakkautettiin vuonna 1867.
Lopullinen sinetti assiniboinien ja heidän naapuriheimojensa kaupankäynnin tyrehtymiselle oli Yhdysvaltain kongressin myöntyminen biisonien joukkoteurastukseen. Suurten laumojen teurastaminen alkoi vuoden 1867 aikana samalla kun ensimmäistä rautatietä ryhdyttiin rakentamaan tasankojen halki.[8] Biisoneista riippuvaisiksi tulleille assiniboineille tämä merkitsi heidän elämäntapansa väistämätöntä kuolemista. He eivät kuitenkaan kääntyneet Yhdysvaltoja vastaan, koska tiesivät sen hyödyttömäksi.
1870-luvulla assiniboinet saivat takaisin joitakin maa-alueita, joita Yhdysvaltain sotilaita paenneet ja tautien heikentämät mustajalat jättivät jälkeensä. Kymmenkunta vuotta myöhemmin, vuonna 1884, assiniboinet asetettiin reservaattiin Koillisessa-Montanassa.
[muokkaa] Uskonto ja asuminen
Assiniboinien Jumala oli Wakan-Tanka, kuten siouxkansoilla yleensäkin. Wakania on kutsuttu monissa yhteyksissä myös "Suureksi Hengeksi" tai "Suureksi Mysteeriksi", joka oli voima kaiken muun yläpuolella maan päällä ja hallitsi kaikkea.[9] Jotkut siouxien heimoista kutsuivat Wakan Tankaa nimellä Wakonda, eräät taas käyttivät tästä nimeä Taku Skanskan.[10]
Assiniboinien seremoniat olivat hyvin uskonnollisia ja tärkein juhlista oli kerran vuodessa pidettävä aurinkotanssi, joka 1700-luvun puoliväliin mennessä oli omaksuttu yleisesti kaikkien tasankojen intiaaniheimojen keskuudessa. Assiniboinien pukeutuminen, tiipiit ja monet tavat olivat samanlaisia kuin heidän kanssaan tasangoille siirtyneillä creillä. Jo varhaiset eurooppalaiset kauppiaat olivat panneet merkille assiniboinien hyvät käytöstavat ja heidän vieraanvaraisuutensa.[11]
Kiinteiden kylien puuttuminen piti assiniboinet lähes jatkuvassa liikkeessä tasangoilla, varsinkin eurooppalaisten asutusten työntyessä Pohjois-Amerikan luoteisosiin. Fort Unionin ympäristössä asunutta kansanosaa lukuun ottamatta siirtyivät muut ryhmät paikasta toiseen yhä niukemmaksi käyvän riistan perässä. Assiniboinien historia muotoutui melkein jatkuvaksi taisteluksi muita ympäristön heimoja vastaan.[11]
[muokkaa] Nykyaika
Montanassa on nykyään kaksi assiniboinien asuttamaa reservaattia. Toinen on Fort Peckin reservaatti, jonka assiniboinet jakavat vanhojen verivihollistensa siouxien kanssa. Toinen on Fort Belknap. Sielläkin he jakavat alueen niin ikään vanhojen vihamiestensä – gros ventrejen – kanssa. Kanadan puolella asuu tuhansia rekisteröityjä assiniboineja. Kun heitä oli 1980-luvulla Montanassa jo yli 5 000 henkeä ja Kanadassa monta tuhatta, niin on alkuperäinen 10 000 asukasluku varmaankin jo ehditty ylittää.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 History of the Assiniboine People from the Oral Tradition
- ↑ 2,0 2,1 2,2 Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ Fort Peck Assiniboine
- ↑ 4,0 4,1 4,2 American Indian History, Spirituality & Culture
- ↑ 5,0 5,1 Indian History
- ↑ Colin Taylor: the American Indian. Salamander, 2002. ISBN 1-84065-540-2.
- ↑ Fort Union
- ↑ Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 140-141. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
- ↑ Wakan Tanka
- ↑ The Wild West
- ↑ 11,0 11,1 Assiniboin Indian History
