Mustajalat
Wikipedia
| mustajalat | |
|---|---|
 Curley Bear |
|
| Kokonaismäärä | 32 000 |
| Pääasiallinen asuinalue | Alberta (Kanada) ja Montana (Yhdysvallat) |
| Kieli (kielet) | englanti, mustajalka |
| Uskonto (uskonnot) | kristinusko + muita |
Mustajalat (engl. Blackfoot) on algonkin-kieliryhmään kuuluva intiaanikansa. Alun perin he olivat Länsi-Kanadan ja Yhdysvaltain pohjoisosien preerioilla asustaneita nomadeja.
Mustajalkojen omakielinen nimi oli Siksika eli preerian kansa ja heihin kuului kolme liittoutunutta sukulaisheimoa: Kanadan pieganit, joka oli heistä runsaslukuisin heimo, Kainahit eli veri-intiaanit sekä siksikat eli varsinaiset mustajalat. Kaikki kolme heimoa olivat itsenäisiä, mutta puhuivat samaa kieltä. Heidän yhteinen lukumääränsä lienee ollut yli 20000 henkeä.
Mustajalkojen on arveltu olleen ensimmäisiä tasankointiaaneja. He ovat todennäköisesti lähteneet Yläjärven pohjoispuolisilta alueilta cree-intiaanien työntäminä ajautuen pohjoisille tasangoille Saskatchewanista Kalliovuorille.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elintavat ja uskonto
Nimensä mustajalat saivat mustaksi värjätyistä mokkasiineistaan. Mustaa väriä esiintyi myös sotamaalauksissa; mustaksi värjätyt kasvot kuvasivat äsken tehtyä sankaritekoa. Hiuksissa he pitivät pöllön sulkia. Joskus myöhempinä aikoina mustajalkasoturilla saattoi olla päässään musta huopahattu.
Mustajalat, eritoten pieganit, jakaantuivat pieniin ryhmiin, joka käsitti 10–30 majaa tai tiipiitä eli 80–240 jäsentä. Heitä oli tarpeeksi paljon puolustamaan itseään viholliselta. Nämä ryhmät eivät muodostuneet sukulaisista, vaan kukin jäsen sai itse päättää mihin ryhmään halusi ja vaihtaa tarvitessa uuteen. Myös ryhmien johtajat vaihtuivat usein. Epäonnistuttuaan metsästyksessä tai kokiessaan muita vastoinkäymisiä ryhmä saattoi hajota kokonaan ja muotoutua myöhemmin uudelleen. Toimintamalli oli joustava ja sellaisenaan ihanteellinen perusta luoteisten tasankointiaanien metsästäville heimoille. [1] Joskus jotkut mustajalkain ryhmistä saattoivat kadota jopa vuosiksi ja ilmestyä taas takaisin mukanaan paljon sotasaalista. Seikkailunhaluiset nuoret soturit innostuivat tekemään uskomattoman pitkiä matkoja, jotka parhaimmillaan ovat yltäneet jopa Meksikoon.
Syksyn saapuessa mustajalkain eri ryhmät hakeutuivat kohti talvileirejään, jotka sijaitsivat metsäisissä jokilaaksoissa. Monet ryhmät kokoontuivat yhteen viettäen tulevan talven samassa leirissä. Marraskuusta noin maaliskuun puoliväliin kestävä kylmä kausi piti heidät sisällä asunnoissaan, joista poistuttiin vain ruokaa ja polttopuita hakemaan. Kevään koittaessa puhkesi leireissä melkoinen hälinä ja lähtövalmisteluita eri suuntiin alettiin pikaisesti järjestellä.
Mustajalkojen pääelinkeino oli biisoninmetsästys. Ennen hevosten tuloa heillä oli lounaisessa Albertassa oma erityinen paikka, jossa biisonit ajettiin yli jyrkänteen varmaan kuolemaan. Paikka tunnetaan nimellä Head-Smashed-In Buffalo Jump.[2] Mustajalat tai muut muinaiset asukkaat olivat tehneet selvät ajolinjat, joita pitkin biisonit oli helppo johtaa jyrkänteelle, josta ei ollut paluuta. Tämä biisonien joukkokuolemaan päätyvä tapahtuma edellytti, että tuuli puhalsi määrätystä suunnasta, etteivät herkkävainuiset eläimet olisi vainunneet kaksijalkaisia vihollisia. Lisäksi mustajalat naamioituivat suden- tai kojootintaljoihin hälventääkseen biisonien epäluulot. [2]
Head-Smash-In on ollut mustajaloille tärkeä henkinen paikka. Arkeologit ovat löytäneet 11 metrin syvyydestä jyrkänteen pohjalta lukemattomia biisonien pääkalloja ja luita. Paikka oli ollut pitkään lähes koskemattomassa tilassa.
Biisonien lisäksi mustajalat metsästivät poroja, vuorilampaita, vapiteja, antilooppeja sekä pienriistaa, joita pyydystettiin ansoilla. Metsien marjoja ja kasviksia poimittiin, mutta kalaa ei kelpuutettu mustajalkojen ruokalistaan. Sitä syötiin vain äärimmäisen nälänhädän aikoina. Maanviljely ei perimätieto|perimätiedon mukaan kuulunut kovinkaan olennaisena mustajalkain elinkeinoihin. Tupakka on ainoa mainittu tuote, jonka viljelyä he harrastivat.[3]
Mustajalat jakaantuivat ikävuosiensa mukaan seitsemään eri seuraan. Ensimmäisenä oli "Moskiittojen", viimeisenä "Härkien" seura.[4] Jokaisella seuralla oli omat tunnusomaiset laulunsa ja tanssinsa ja heidän uskonnostaan löytyi eroavaisuuksia. Naisilla ei omia seuroja ollut.
Mustajalat palvoivat aurinkoa tai yksityiskohtaisemmin "auringontakaista voimaa" jota kutsuttiin myös nimellä Napi. Se oli kaiken elollisen ylläpitäjä ja voimanlähde. Kaikki, niin miehet, naiset, lapset kuin vanhuksetkin palvoivat tätä elämän kirkkainta ilmentymää.[5] Mustajalkojen tärkein riitti oli aurinkotanssi. Ennen tapahtuman alkua puhdistauduttiin eräänlaisessa telttasaunassa. Sauna oli tuttu monille muillekin tasankojen kansoille. Tapahtuma oli tärkeä sillä vasta tämän jälkeen henkilö sai käsitellä pyhiä esineitä. Mustajalkain aurinkotanssi alkoi neljä päivää kestävällä vaelluksella ja päättyi monien seremonioiden kautta kymmenentenä päivänä. Sitä ennen oli käyty läpi itsekidutuksen monet eri vaiheet ja nähty näkyjä jotka saattoivat kertoa tulevaisuudesta. Näyn avulla soturi saattoi tehdä itselleen mm. rohtopussin eli amulettikäärön. Sodissa soturia suojasi hänen amulettikäärönsä, jonka sisällöllä oli suuri merkitys mustajalkain kulttuurissa. Käärön sai avata vain tietyissä tilanteissa.
[muokkaa] Arvostettuja hevosvarkaita
Mustajalkojen alkuperäisiä vihollisia olivat shoshonit. Mustajalat näkivät ensi kerran hevosia, kun shoshonit vuonna 1730 hyökkäsivät ratsain pieganien kimppuun.[6] Taisto päättyi shoshonien murskavoittoon, koska hevosen tuomat edut olivat ylivoimaisia. Mustajalat ottivat oppia tapauksesta, ja pian he itsekin onnistuivat saamaan hevosia. Ratsujen avulla muuttui metsästäminen preerioilla nopeammaksi, ja hevoset lisäsivät paljon sosiaalista arvostusta. Samalla lisääntyivät myös sodat tasangoilla. Nyt liikuttiin pienissä ryhmissä ratsun selässä ja siirryttiin nopeasti paikasta toiseen. Eri heimot kohtasivat entistä useammin, ja nämä tapaamiset eivät sujuneet aina ystävällisissä merkeissä. Suurena urotekona pidettiin, jos soturi onnistui ratsastamaan niin lähelle vastustajaa, että pystyi koskettamaan tätä kädellä tai erityisellä kepillä (ransk. coup) vahingoittamatta tätä muutoin kuin ottamalla näin hänen kunniansa. [3] Häväisty osapuoli pystyi pelastamaan maineensa varastamalla hevosen. Varsinkin pohjoisilla tasangoilla hevosten varastamista pidettiin korkeassa arvossa.[7] Mustajalkojen lisäksi olivat sekä creet että assiniboinet innokkaita hevosvarkaita. Maanviljelyä ja puutarhanhoitoa harrastavat paikallaan pysyvät heimot joutuivat paikasta toiseen vaeltavien tasankojen ratsastajien ahdistelemiksi. Niinpä farmarien oli tehtävä kylistään yhä isompia, jotta he olisivat kyenneet torjumaan ryöstöretkiä tekevien ratsuilla liikkuvien vihollisten hyökkäykset.
[muokkaa] Tasankojen valtiaita
Mustajalkojen elämässä oli myös majavanmetsästyksellä tärkeä osuus, sillä turkikset olivat hyvin kysyttyjä ranskalaisten kauppiaitten keskuudessa. Näiden kautta kulkeutui Kanadasta monenlaista tavaraa. Pohjoisille lakeuksille siirtyi kauppatavarana myös paljon kiväärejä, jotka oli vaihdettu turkiksiin. Näin intiaanien perinteiset jouset ja nuolet antoivat tilaa järeämmälle aseistukselle. Joillakin Kanadan puolelta tulleilla heimoilla oli ollut tuliaseita jo ennen hevosia.
Mustajalkojen maine oli hyvin aggressiivinen jo 1700-luvulla, kun he alkoivat laajentaa alueitaan etelään päin. Montanasta Kalliovuorten itäpuolelta he karkottivat shoshonit, kutenait ja flatheadit vuosisadan loppupuolella. Tämän jälkeen ei ainuttakaan shoshonia nähty seuraavien 50 vuoden aikana Yellowstonen pohjoispuolisilla tasangoilla. [8] Kuvaavaa mustajalkain voimalle oli se, että heidän ollessaan lähistöllä alueen muut heimot unohtivat kokonaan keskinäiset sotatilansa. Silloin tehtiin nopea liitto ja yhdistettiin kaikki saatavilla oleva iskuvoima, jonka avulla yritettiin häätää mustajalat kauemmaksi. Flatheadit eivät enää uskaltautuneet tasangoille ilman vahvaa sukulaisheimojen muodostamaa sotilaallista tukijoukkoa. [8] Mustajalat olivat kiistatta tasankojen valtiaita pohjoisimmilla lakeuksilla Kalliovuorilta itään. Heistä kaakkoon hallitsivat siouxit laajoja alueita. Yhteenottoja oli paljon, sillä myös siouxit olivat hankkineet sotaisan maineen . Enemmän kohti itää liikkuessaan saivat mustajalat vastaansa cree- ja assiniboinesoturit, joilla oli hyvin varustetut asevoimat.
Mustajalkain johtava heimo, pieganit, teki sotaretkiä Montanan länsirajoille ja Idahoon asti. Siipiensä suojaan ja liittolaisiksiin he olivat saaneet gros ventresit eli atsinat ja sarceet, joita oli ehditty löylyttää tasankojen aiemmissa yhteenotoissa. [3] Creitä vastaan sodat jatkuivat pitkälle 1800-luvun puolelle. Flatheadit ja pend d'Oreillet yhdistettyine joukkoineen tunkeutuivat väkisin samoille metsästysmaille Montanaan kuin edellä mainitutkin. Hieman alempana absarokeet eli crowt kuuluivat vihollisten leiriin.
Mustajaloilla oli Kalliovuorten rinnemailla ollut koko ajan hyvä majavakanta, joten he eivät olleet riippuvaisia biisoneista siinä määrin kuin monet muut heimot. 1800-luvun alkupuolella alkoivat Kanadasta tulleet turkismetsästäjät kuitenkin tunkea heidän majavapuroilleen. Mustajalat eivät hyväksyneet tunkeilijoita, vaan surmasivat useita luvatta metsästäviä valkoisia. Omilla majavannahoillaan ja kuivatulla biisoninlihalla mustajalat tekivät asehankintoja Hudson Bay Companylta, joka oli huolehtinyt aiemmin myös creitten ja assiniboinein aseistuksesta. [3] 1810 - ja 1820-luvuilla mustajalat puolustivat pyyntimaitaan varsin tehokkaasti Amerikkalaisia turkismetsästäjiä vastaan. Lopulta riitaisuudet saivat hetkeksi väistyä vuonna 1831 solmittuun rauhaan. Tämä ei kuitenkaan lopullisesti kyennyt estämään levottomuuksia. Mustajalat aiheuttivat harmia edelleen, mutta kyseessä oli pitkälti omien oikeuksien puolustaminen. Majavakanta oli käynyt vähiin ja riippuvaisuus biisoneista oli lisääntynyt. Metsästysmaitten pieneneminen vuosi vuodelta alkoi muodostua todelliseksi ongelmaksi. Mustajalkain oli pakko myöntää itselleen järkyttävä tosiasia: biisonit olivat uhkaavasti alkaneet vähentyä samaan aikaan kun valkoisten uudisasutus oli tunkeutunut preerioille.
[muokkaa] Epidemiat
Valkoisten mukana tulleet ikävät asiat eivät loppuneet siihen, sillä kuolettavin kaikista uudisasutuksen mukanaan tuomista tuliaisista oli isorokko. Jo vuonna 1781 olivat kulkutautiepidemiat koetelleet mustajalkain kyliä. [6] Vuonna 1836 se pyyhkäisi uudelleen laajana rintamana tasangoille ja iski niin mustajalkojen kuin monien muidenkin seudun intiaanikansojen kyliin tuhoisin seurauksin. Hidatsat ja mandanit, jotka asustivat jokivarsilla Pohjois-Dakotassa menettivät likimain koko kansansa. Myös mustajalkain menetykset olivat suuret. Heitä kerrottiin menehtyneen noin 6000 intiaania, joka oli kaksi kolmasosaa koko kansasta. [6] 1840-luvun puolivälissä tautiepidemiat tulivat uudelleen. Samalla vuosikymmenellä alkoi biisonikanta huveta kaikkialla tasangoilla ja monien heimojen edessä oli todellinen kamppailu nälkää vastaan. Mustajalkojen lukumäärä väheni nopeasti ja heidän oli pakko vetäytyä syrjään muiden - vähemmin menetyksin selvinnein - kansojen tieltä. Creet ja assiniboinet ajoivat siksikat etelään. Myös pieganit ja kainahit olivat menettäneet tautien seurauksena osan voimastaan, eikä ravinnon niukkuus parantanut heidän tilannettaan ympäristön yhä kasvaneita paineita vastaan.
Tasankojen monet metsästäjäkansat olivat kaikista edellä mainituista asioista huolimatta vielä siksi voimissaan, että ylänköpreerioille lähetettiin Yhdysvaltain armeijan yksiköitä suojelemaan kaivosmiehiä, kauppiaita ja kohti Tyyntämerta vaeltavia suuria siirtolaisjoukkoja. Ratsuväen pitkillä miekoilla varustautuneita sotilaita alettiin kutsua pitkäpuukoiksi. Nämä Yhdysvaltain ratsuväen sotilaan herättivät siksi paljon pelkoa intiaaneissa, että uusia liittoja tehtiin. Cheyennet, siouxit, comanchet, kiowat ja arapahot lopettivat keskinäiset sotansa yhdistäen voimansa pitkäpuukkoja vastaan.
Amerikan vakinaisen sotaväen siirtyessä käymään vuosina 1861-65 Yhdysvaltain sisällissotaa ryhtyivät intiaanit melko rohkeasti vastustamaan amerikkalaisia, mutta ratsastavat miliisivoimat olivat kokoonpantu rohkeista ja taitavista sotilaista. He osoittautuivat pahoiksi vastustajiksi. Sotatoimia johtaneet kenraalit William T. Sherman ja Philip H. Sheridan sotajoukkoineen tekivät hyökkäyksiä intiaanien talvileireihin tuhoten näiden ruokavarastot. Tällaiset iskut osoittautuivat erityisen tuhoisiksi tehden vastustajan entistä heikommaksi.
Yhdysvaltain sotaväen työtä helpottivat 1860-luvulla uudelleen tulleet kulkutaudit. Uusia siirtolaisia tuonut jokilaiva oli ihmisten matkassa kuljettanut lisää tauteja Missourin jokivarsille. Vuonna 1864 raportoitiin autioutuneesta kainah-kylästä, jonka murhenäytelmää olivat äänettöminä monumentteina todistamassa jopa 500 autiota tautien saastuttamaa majaa. Amerikkalaiset surmasivat aseettomia, eri rokkojen heikentämiä mustajalkoja säälittä. Vuonna 1870 Yhdysvaltain armeija teki hyökkäyksen pieganien talvileiriin Maria's riverin varrella surmaten 200 nälän ja isorokon näännyttämää intiaania. [6] Kolme vuotta myöhemmin samoille alueille luoteiseen Montanaan perustettiin mustajaloille oma reservaatio. Kanadassa asustavat mustajalkain ryhmät kerättiin reservaatioon Albertan eteläisille alueilla, jossa heillä oli melko runsaat liikkumatilat.
Myöhemmin Montanan reservaatissa yli 600 piegania nääntyi nälkään talvella 1883-84 valkoisten antamatta asialle juuri mitään huomiota. Kylmyys ja ravinnon lähes täydellinen puute johti murhenäytelmään. Rautateiden varsilla surmattuja biisoneita lojui preerioilla enemmän kuin kukaan viitsi laskea valkoisten ampuessa eläimiä huvikseen, ja pieganien reservaatista kaikki riista oli kadonnut. Tämä johti peruuttamattomasti biisoneista riippuvien tasankointiaanien elämäntavan tuhoon ja pakotti kansat reservaatteihin.
[muokkaa] Nykyaika
Nykyisin mustajalkoja elää reservaatissa niin Albertassa kuin Montanassakin. Myös Idahosta löytyy heidän asuttamansa Fort Hallin reservaatti. Lukumäärä on uudelleen noussut yli 20 000 hengen. Lisäksi reservaattien ulkopuolella asuu tuhansia mustajalkoja. Heidän oma kielensä on säilynyt, ja työelämässä he ovat ahkeraa kansaa pääelinkeinonaan karjanhoito ja maanviljely. Mustajalkojen piegan-heimoon kuuluva Forrest Gerard johti 1970-luvun lopulla Yhdysvaltain intiaanihallintoa toimien intiaaniasiain valtuutettuna virkamiehenä. Oman kielensä lisäksi mustajalat ovat onnistuneet säilyttämään jotakin uskonnollisesta kulttuuristaan, johon aikoinaan kuului paljon salaperäistä taikauskoa ja mystiikkaa. Näin he muodostavat vahvan lenkin siinä yhä kasvavassa intiaanikansojen ketjussa, joiden vanha kulttuuri on juuri elpymässä.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Blackfeet History
- ↑ 2,0 2,1 Head-Smashed-In
- ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ Society Blackfoot
- ↑ "Walter McClintock: Mustajalat. Otava, 2004. ISBN 951-1-18683-3.
- ↑ 6,0 6,1 6,2 6,3 Blackfeet Nation
- ↑ Indian History
- ↑ 8,0 8,1 Colin F:Taylor: The American Indian, s. 111. Salamander, 2002. ISBN 1-84065-540-2.
