Arapahot

Wikipedia

arapahot
arapahojen lippu
Kokonaismäärä	5 000
Pääasiallinen asuinalue	Oklahoma ja Wyoming (Yhdysvallat)
Kieli (kielet)	arapaho, englanti
Uskonto (uskonnot)	kristinusko + muita

Arapahot (omakielinen nimitys inuna'ina, "meidän kansa") ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansa, joka puhuu algonkin-kieliin kuuluvaa arapahon kieltä. Heidän pääasuinalueensa oli (ja on) Wyomingin osavaltio Yhdysvalloissa. Arapahoja oli neljä eri heimoa: nakasinena, basawunena, hanahawunena ja nawathinehena.

Oman perimätietonsa mukaan arapahot olivat tulleet Minnesotan pohjoisilta kulmilta.^[1] Ei ole tarkkaa tietoa koska arapahojen muuttoliike on alkanut, mutta heidän esi-isänsä ovat kertoneet suuresta jäätyneestä joesta, jonka he ovat ylittäneet talvella. Kysymyksessä lienee ollut Missouri. Arapaho-nimen alkuperän on arveltu tulleen pawneiden sanasta Tirapihu eli "Kauppiaat". Cheyennet kutsuivat heitä "Sinitaivaan Kansaksi".^[2] Kalliovuorilta tasangoille tulleet turkiskauppiaat kutsuivat arapahoja varis-intiaanien käyttämällä nimellä Alappaho, joka merkitsi "Monien tatuointien ihmisiä". ^[3] Eri kutsumanimet yhdistyivät muotoon arapaho.

Tullessaan suurille tasangoille arapahot ostivat itselleen hevosia sinne jo aiemmin muuttaneilta intiaanikansoilta. Joskus 1700-luvun alkupuolella heistä irtaantui osa, joka siirtyi Montanaan ja joka opittiin tuntemaan nimellä gros ventret.

[muokkaa] Elintavat

Arapaho-leiri lähellä Fort Dodgea, Kansasissa vuonna 1870

Arapahot olivat preerian metsästäjiä, biisoni saaliseläimistä tärkeimpiä. Metsästys tapahtui alun perin jalkaisin. Biisonilaumat yritettiin ajaa yli jyrkänteen tai johdattaa aitauksiin, jossa ne oli helpompi surmata. Pitkä vaellus tasangoille oli tapahtunut koiravaljakoin, jotka vetivät perässään kelkkoja, joissa saatiin kuljetettua lapset, vanhukset sekä kaikki arapahojen irtain omaisuus. Koirista oli suuri apu juuri talvella suoritettujen matkojen aikana.

Arapahot samaistivat elämänsä neljään pääilmansuuntaan, neljään vuodenaikaan ja auringon liikkeisiin. Heidän elämänsä muodostui neljästä tasosta (neljä elämän kukkulaa). Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Kaikilla oli merkityksensä ja jokaisella tasolla muuttuivat tehtävät, velvollisuudet ja yksityisyys. He uskoivat myös uudelleensyntymiseen ja hautasivat kuolleensa maahan toisin kuin monet muut ympäristön kansat.^[3] Arapahojen tärkein uskonnollinen riitti oli aurinkotanssi, johon ei kuitenkaan kuulunut sellaista itsekidutusta kuin useimmilla muilla tasankojen kansoilla. Paljon kulttuurivaikutteita he saivat Pohjois-Dakotan mandaneilta.

Arapahoilla oli soturiseuroja jotka toimivat samalla ikäryhminä (tietty ikäluokka kuului tiettyyn soturiseuraan). Näillä seuroilla oli monia erilaisia tehtäviä ja ne edustivat niin sotilaallisia kuin eettisiäkin ihanteita. Arapahojen naisilla oli oma biisoniseuransa.

Scabby Bull arapaho-soturi. (Arapahot, niin miehet kuin naisetkin, pukeutuivat tyypillisiin tasankointiaanien vaatteisiin. Puserot ja paidat olivat usein ripsutettuja ja koristeltu helmin, peuranhampain ja piikkisian piikein. Myös kasvovärien käyttö oli yleistä.)

Nuoret miehet joutuivat antamaan suvulleen näytön metsästystaidoistaan ennenkuin he saivat solmia avioliiton. Yleensä häät järjestettiin morsiamen veljen, isän tai sedän toimesta. Tytöllä oli oikeus kieltäytyä avioliitosta niin halutessaan. Tämä oli kuitenkin harvinaista, koska tyttö asettui samalla sukuaan vastaan.^[4]

Arapahot olivat moniavioisia. Miehen varakkuus antoi oikeuden useampaan vaimoon. Naiset asuivat eri tiipiissä. Ensimmäinen vaimo oli päätaloudenhoitaja antaen määräykset myöhemmin perheeseen tulleelle uudelle vaimolle, joka useasti oli hänen oma siskonsa. Joskus arapahomiehellä saattoi olla aviovaimoinaan kokonainen sisarparvi. Ristiinnaimista miehen ja vaimojen suvun välillä pyrittiin välttämään. Usein avioliiton kautta seuranneisiin sukulaisuussuhteisiin liittyi tiettyjä tabuja: anoppi ja vävy sekä appi ja miniä eivät saaneet puhua keskenään.^[1]

Hääpäivänä sulhasen suku otti vastaan hevosia ja muita lahjoja morsiamen suvulta, joka puolestaan antoi vastalahjoja. Tämän jälkeen morsiamen sukulaiset pystyttivät ja sisustivat tiipiin kutsuen tuoreen aviomiehen suvun suuriin pitoihin. Tilaisuudessa saivat sulhanen ja morsian istua yhdessä julkisesti ensimmäisen kerran.^[4] Kun liitto oli julistettu aviopari sai opastuksen aviolämän saloihin. Juhlat päättyivät loppulahjojen jakamiseen jossa aviomies sai metsästystarvikkeita kuten jousia, nuolia ja nuolikotelon vaimon ottaessa vastaan erilaisia taloustarvikkeita. Läpi avioliiton vaimot omistivat kaiken irtaimiston, johon laskettiin myös hevoset.

Arapahot eivät olleet yhtä sotaisia kuin useimmat ylänköpreerian kansat. Ratsastuskulttuurin he omaksuivat 1730-luvulla. Hevoset hankittiin usein kiowilta. Kauppaa käytiin paljon myös mandanien, hidatsojen ja arikarain kanssa.

[muokkaa] Historia

1700-luvun lopulta lähtien arapahot olivat cheyennien liittolaisia ja he kävivät näiden kanssa yleensä menestyksellistä sotaa naapureitaan vastaan. Vihollisten määrä oli mittava. Pahimman uhan muodostivat suurilukuiset siouxit, joiden vihamielisiä heimoja tuntui riittävän joka suunnassa. Comanchet ja varhaiset hevoskauppiaat kiowat kuuluivat myös vihollisiin, joiden kanssa käytiin monia yhteenottoja. Myöhemmin keskinäiset sotaisuudet unohdettiin ja sovinto tehtiin kaikkien edellä mainittujen kanssa. Pawneet, shoshonit ja utet eivät osallistuneet liittoon, vaan pysyivät vihollisina. ^[2] Eräs epäilemättä merkittävämpiä syitä tasankointiaanien ystävyysliittoihin oli valkoisten maahanmuuttajien yhä kasvavat määrät. Yhdysvaltain itäisistä osista matkasi loppumaton virta uudisasukkaita kohti Oregonia. Heidän karavaaninsa kulkivat läpi Wyomingin biisonialueitten. Osa eläimistä siirtyi muualle osan joutuessa maahanmuuttajien ampumiksi. Kaliforniassa tehdyt kultalöydöt täyttivät Santa Fen reitin 1840-luvun loppupuolella. Arapahojen asuinalueet kutistuivat vuosi vuodelta. He verottivat maittensa läpi kulkevia espanjalaisia karavaaneja, mutta antoivat yhdysvaltalaisten William ja Charles Bentin perustaa mailleen useita kauppa-asemia.^[3]

Arapahot muiden tasankointiaanien ohella hyökkäilivät maittensa läpi kulkevien vankkurikuljetusten kimppuun

Vuoden 1835 tienoilla nawathinehenain heimo oli jo siirtynyt Arkansasjoen yläjuoksulle Coloradoon ja Kansasiin. Denver ja jokuset muut kaupungit paisuivat, vaikka vuonna 1851 tehty sopimus salli uudisasukkailta vain matkustamisen läpi alueen, ei sen asuttamista.^[3] Saman vuosikymmenen loppupuolella eteläiset arapahot jäivät pahasti kullanhimon sokaisemien siirtolaisten jalkoihin, joita ryntäili suurina joukkoina Cherry Creekin kultalöydöksille. 1860-luvulle tultaessa arapahot olivat jakaantuneet lopullisesti Wyomingissa asuvaan pohjoiseen haaraan ja Lounais-Kansasissa ja Kaakkois-Coloradossa asuviin nawathinenoihin, jotka tunnettiin eteläisenä haarana.

Saman vuosikymmenen alussa eteläiset arapahot ja cheyennet joutuivat nälänhädän ajamina ostamaan tai ryöstämään ruokansa ohikulkevista vankkurikaravaaneista. Coloradon kuvernööri John Evans oli lietsonut sotaa intiaaneja vastaan jo kauan. Nyt hänellä oli riittävä syy toteuttaa aikeensa. ^[5]

Sota cheyennejä vastaan alkoi keväällä vuonna 1864. Arapahot olivat koettaneet saada cheyennejä solmimaan rauhalliset suhteet Yhdysvaltoihin, mutta aika loppui kesken, sillä Coloradon ratsuväki johtajanaan majuri Jacob Downing lähetettiin tuhoamaan eräs cheyennein leiri. Arapahot avustivat cheyennejä näiden sodissa amerikkalaisia vastaan, mutta heidän osuutensa ei ollut kovinkaan suuri eivätkä he suhtautuneet valkoisiin yhtä vihamielisesti kuin cheyennet. Sodan järjettömyys herätti keskustelua, jonka seurauksena metodistikirkon saarnamies ja eversti John M. Chivington päätti puuttua asiaan.^[5] Hän katseli tilannetta kuitenkin valkoisen miehen silmin. Sota oli ollut hänen työympäristönään pitkään, eikä hän näin ollen edes harkinnut rauhanomaisia ratkaisuja syntyneiden ongelmien hillitsemiseksi.

Marraskuussa 1864 eversti Chivingtonin johtamat sotajoukot hyökkäsivät cheyenne päällikkö Mustan Kattilan johtaman leirikunnan kimppuun, joista suurin osa oli arapahoja joita johti päällikkö Vasen Käsi, ja pienempi osa oli cheyennejä. Tapahtuma tunnetaan Sand Creekin verilöylynä. Lipputangossa liehuva valkoinen lippu oli sen verran huomiota herättävä etteivät sotilaat voineet olla huomaamatta sitä. Kerrotaan että sotilaat olivat pitäneet itseään lämpimänä ratsastuksen ajan juomalla viskiä joten on todennäköistä että sotaväki oli myös enemmän tai vähemmän humalassa. Musta Kattila heilutti Yhdysvaltain lippua valkoisille vierailleen . Hän oli saanut lipun Washingtonissa käydessään ja sen myötä lupauksen rauhasta. Chivington miehineen ei välittänyt päällikön rauhallisista aikeista, vaan tuhosi lähes koko leirin, tappaen naiset ja lapsetkin ja silpoen ruumiit. Arviot menehtyneistä vaihtelevat, mutta niiden sanotaan liikkuneen 133:n ja kolmen sadan välillä. Menehtyneiden joukossa sanotaan olleen oli 75 soturia.^[5]

Fort Laramien toisessa rauhankokouksessa vuonna 1868 päätettiin tärkeistä tasankointiaaneja koskevista asioista.

Arapahojen merkittävimpiin johtajiin kuulunut nawathinenain päällikkö Pieni Korppi (Little Raven) oli kannattanut 1860-luvun alkuun asti vastarintaa amerikkalaisia vastaan, mutta todennut sen vuonna 1867 toivottomaksi ja pyrkinyt rauhaan puolustaen etevänä puhujana tarmokkaasti kansansa oikeuksia. Vuonna 1868 pidettiin Fort Laramiessa uusi rauhankokous, jossa tasankojen heimoille luvattiin asuinalueita ja vuosittaista taloudellista tukea.Vuonna 1869 nawathinehenojen heimo siirrettiin yhdessä cheyennien kanssa reservaattiin Oklahoman länsiosaan. Pohjoiset arapahot, luovuttuaan sodankäynnistä hieman eteläisiä heimoveljiään myöhemmin, lähettivät Washingtoniin vuonna 1877 kaksi päällikköään tapaamaan suurta valkoista isää, presidentti Rutherford Hayesiä. Päälliköt Terävä Nenä (Sharp Nose) ja Black Coal onnistuivat hankkimaan luvan asettua Wind riverin reservaattiin läntiseen Wyomingiin. ^[3] Tästä luvasta riideltiin myöhemmin pitkään Yhdysvaltain hallituksen ja shoshonien kanssa, sillä 1860-luvulla tehdyn sopimuksen perusteella Wind riverin reservaatti kuului kokonaan shoshoneille. Epäilemättä tunnelmointi oli shoshonien puolelta jokseenkin väkinäistä kun pohjoisten arapahojen (shoshonien vihollisia) joukot siirtyivät asumaan heidän maansa hyvin viljellyille itäisille alueille.

[muokkaa] Nykypäivä

Pohjoisten arapahojen pääelinkeino on nykyään karjankasvatus, eteläisten maanviljely. Vuonna 1960 arapahoja oli 3500 henkeä, joista suurin osa Wyomingissa. Nyt 2000-luvulla määrä on kasvanut ja arapahojen kokonaisluku on yli 5000. He ovat enemmistönä Wind riverin reservaatissa, jossa kuitenkin edelleen asustaa myös shoshoneita.

[muokkaa] Lähteet