Gros ventresit
Wikipedia
| gros ventresit | |
|---|---|
 "Atsina" nimeltään Assiniboin boy |
|
| Kokonaismäärä | 3 000 |
| Pääasiallinen asuinalue | Montana (Yhdysvallat) |
| Kieli (kielet) | englanti, (gros ventre) |
| Uskonto (uskonnot) | kristinusko + muita |
Gros ventres (ranskaksi "suuret vatsat") on Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin kuuluva intiaaniheimo, joka erosi omaksi ryhmäkseen arapahoista 1600- ja 1700-lukujen taitteessa. Heimo siirtyi pohjoiseen nykyisen Montanan alueelle ja levittäytyi aina pohjoiseen Saskatchewanjoelle asti. He liittoutuivat mustajalkojen kanssa ja liitto pysyi aina vuoteen 1867. Tämän jälkeen gros ventret siirtyivät Missourijoen sivujoen Milk Riverin varrelle ja alkoivat elää yhdessä assiniboine-heimon kanssa. Tämä yhteiselo on jatkunut tähän päivään asti ja heimot jakavat Fort Belknapin intiaanireservaatin.
Gros ventreseistä on käytetty myös arapahonkielistä nimeä atsina. Itse he kutsuivat itseään nimellä a'ani tai a'aninin ("valkean saven kansa").[1] Myös hidatsa-heimosta on käytetty joskus gros ventres- nimeä. Ranskalaiset tulkitsivat näiden kahden erikielisen kansan käsimerkit väärin intiaanien merkkikielessä. Sen vuoksi niin atsinoita kuin hidatsojakin erehdyttiin kutsumaan samalla nimellä. [2]
Gros ventreseillä on oma kielensä gros ventre, mutta se on lähes kuolemassa. Kieltä puhuu vain muutama vanhus.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Esihistoria
Jos mennään ajassa tarpeeksi taaksepäin niin tulemme nykyisen Minnesotan osavaltion pohjoisille alueille, jossa gros ventret asustivat yhdessä arapahojen kanssa muodostaen mitä ilmeisimmin yhden ja saman kansakunnan. He olivat maanviljelijöitä ja kansoittivat Red riverin laaksot. He puhuivat Algonkin-kieliryhmän murretta niin kuin useat heidän naapureistaankin. 1600-luvulla oli eurooppalaisten maihinnousu itärannikolla kuitenkin sai aikaan suuria mullistuksia itäisimpien intiaanikansojen keskuudessa. Tapahtumat alkoivat vaikuttaa myös niiden heimojen elämään, jotka eivät olleet edes kuulleet valkoisesta miehestä aiemmin. Eurooppalaisilta hankittujen ampuma-aseiden voimin alkoi Minnesotan alueille työntyä riidanhaluisia ojibway-sotureita ahdistelemaan pienempiä kansoja. Arapahot ja gros ventret vetäytyivät 1600-luvun aikana etäämmälle ja jättivät maansa etsiäkseen uudet elintilat itselleen. Hevosia ei vielä ollut, vaan pitkät taivallukset suoritettiin kanootein ja jalkaisin. Uuvuttavan matkan päätteeksi pakolaiset asettuivat Pohjois-Dakotaan. Tämä lienee tapahtunut 1600-luvun lopulla. Seuraavan vuosisadan alussa gros ventrein on oletettu irtaantuneen omaksi kansakseen. [3]
Hevosten tultua osaksi tasankointiaanien arkipäivää alkoi moni heimo liikkua yhä laajemmilla alueilla, koska ratsujen avulla siirtyminen kauemmaksi kävi joutuisasti. Gros ventret hankkivat runsaasti hevosia muuttaen Montanaan. Missouri-joen yläjuoksu ja sen ympäristö muotoutui heidän uudeksi kotiseudukseen. Lisäksi he asuttivat alueita myös Kanadan puolella Albertan eteläisemmillä rajaseuduilla. Kulttuuriin tuli voimakkaita vaikutuksia ymräristöstä, heistä kehittyi melko tyypillisiä preerioitten metsästäjiä, joilla oli asuintoinaan tiipiit ja valmius muuttaa hetkessä asuinpaikkaa. 1700-luvun loppupuoliskolla pohjoisilla tasangoilla on arveltu asuneen noin 3000 gros ventreä.[1]
[muokkaa] Eurooppalaiset
Saskatchewa-joen ja Missourin välillä samoillessaan gros ventret tapasivat ensimmäisen kerran valkoisia miehiä vuonna 1754. Anthony Hendry, Hudson Bay Companyn asiamies talvehti Saskatchewan alueella ja vieraili intiaanikylässä, joka käsitti noin 200 majaa. Hän näki hevosia ratsuinaan käyttäviä intiaaneja, mutta kertoessaan myöhemmin havannoistaan pidettiin niitä epäuskottavina.[4] Myöhemmin, vuonna 1772 brittiläinen Matthew Cocking koetti avata kauppasuhteet pieneen intiaaniryhmään, joka asui Eagle Hillsistä länteen ja jotka hän nimesi Saskatchewan-joen monien putousten mukaan "vesiputousten kansaksi".[5] He olivat gros ventrejä.
Kanadan ja Montanan rajamailla, jossa nykyisin leviää Glacial Nation Park tapasi Matthew Cocking miehineen gros ventrein ja mustajalkain kylissä ranskalaisia turkiskauppiaita, jotka olivat omaksuneet heimokulttuurin ja ottaneet vaimoksi intiaaninaisen.[4] Nämä ranskalaiset ovat olleet Glacial Nation Parkin ensimmäiset pysyvät eurooppalaiset asukkaat.
Kasvava kilpailu Hudson Bay Companyn ja itsenäisten turkismetsästäjien välillä johti siihen, että HBC rakensi vuonna 1774 Saskatchewan-joen suistomaille Pine Islandiin ensimmäisen sisämaahan perustetun siirtokunnan. "Metsien miehiä" ja suurtilallisia pestattiin asuttamaan intiaanimaiden keskelle pystytettyä Cumberland Housea.[4] Puolisensataa miestä kuului vakinaiseen henkilökuntaan ja kaupanteko intiaanien kanssa kävi kumpiakin osapuolia tyydyttävällä tavalla. Yhteydet olivat hyvät niin Hudsonin lahdelle kuin Kalliovuorillekin.
[muokkaa] Pohjoisten tasankojen ratsastajat
Englantilaisilta gros ventret ostivat kaupankäynnin yhteydessä kivääreitä ja ammuksia. Tuliaseet antoivat heille selvän yliotteen moneen tasankoilla liikkuvaan heimoon nähden, kuten shoshonit, jotka vielä tuolloin joutuivat selviämään jousin ja nuolin. Kanadan rajoille gros ventret olivat ystävystyneet mustajalkain kanssa, jotka hallitsivat vahvimman yksinoikeudella pohjoisia tasankoja. Mustajalat, joka oli yhteisnimitys siksikoille, pieganille ja bloodeille, halusivat gros ventret liittolaisikseen tullakseen vielä vahvemmiksi. Näin heistä muodostui pitkäaikainen taistelupari alueen muiden heimojen kanssa käydyissä sodissa.[1]
Biisonien perässä liikkuvien heimojen eteneminen tapahtui pääasiassa itä-länsisuunnassa. Ratsastavien intiaanien joukkoja ilmestyi lisää koko ajan. Väkivahvat siouxit liikkuivat tetonien johdolla länteen ja hieman pohjoisempaa suunnistivat samaan suuntaan assiniboinet ja creet. Lännestä päinvastaiseen suuntaan riitti myös tulijoita. Shoshonit, jotka ensimmäisinä olivat saaneet hevosia, tekivät Kalliovuorilta käsin retkiä tasangoille. He vetivät vanavedessään flatheadit,nez percet ja pend d'oreillet. 1700-luvulla biisoneita oli runsaasti, mutta mitä pidemmälle aika kului seuraavalla vuosisadalla, sitä vähemmän metsästettävää tasangoilta löytyi.
Gros ventrein kuitein useimpien muidenkin tasankointiaanien militaristinen käytös ja luonteenlaatu on uskottu juontaneen alkunsa lapsuudessa opetetuista sotaleikeistä. Monet heidän keskinäisistä sodistaan oli verrattavissa hurjaan leikkiin. Soturien osoittama urhoollisuus palkittiin kunniamerkein, eikä vihollisen surmaamista pidetty suurena utotekona. Joskus tehtiin lyhytaikaisia rauhansopimuksia ja käytiin kauppaa. Gros ventrein kauppakumppaneista merkittäviä olivat mm arapahot ja cheyennet.
Assiniboinet ja creet, joilla molemmilla oli paljon eurooppalaisilta hankittuja ampuma-aseita, liikkuivat Montanan pohjoisosissa ja Albertan tasangoilla ja joutuivat yhteenottoihin niin mustajalkain kuin gros ventreinkin kanssa, jotka asuivat lähetysten Saskatchewan-joen eteläisen ja pohjoisen haaran yhtymäkohdassa. Kesällä 1793 alueelle tilapäisesti majoittuneet creet hävittivät erään cros ventrein pikku-kylän jättäen henkiin voin joitakin lapsia.[5] Gros ventret yrittivät vastaiskua seuraavan talven aikana onnistumatta kovinkaan hyvin. He purkivat raivoaan hyökäten Kanadan puolella sijainneille Hudson Bay companyn postiasemille polttaen niistä kaksi. Samaiset asemat olivat myyneet creille ja assiniboineille suurimman osan näiden aseista ja ammuksista.[6] Seuraavan vuosisadan alussa edellämainitut suorittivat menestyksellisiä hyökkäyksiä gros ventrein kyliin ottaen vangiksi paljon naisia ja lapsia.[5]
Vuonna 1806 gros ventret kokosivat soturinsa kostoiskuun, joka tehtiin assiniboinein leiriin lähellä Saskatchewanin eteläistä haaraa. Useita assiniboineja menehtyi. Tämän jälkeen gros ventret työnnettiin väkipakolla pois alueelta.
[muokkaa] Tuhon vuosisata
Anglo-amerikkalaisia turkismetsästäjiä alkoi 1800-luvun alkupuolella liikkua Montanassa ja myös Wyomingissä. Osa intiaaneista tuli toimeen heidän kanssaan hyvin. Gros ventret eivät pitäneet valkoisista tunkeilijoista ja tekivät kantansa selväksi surmaamalla useita amerikkalaisia.[3] Vuonna 1818 gros ventret siirtyivät asumaan Wyomingiin, jossa asustivat jonkin aikaa arapahojen kanssa. Vuonna 1826 tapasivat saksalainen tutkimusmatkailija Prince Maximilian ja taidemaalari Karl Bodmer gros ventrejä Montanassa lähellä Missouri-jokea. Intiaanit eivät käyttäytyneet vihamielisesti, vaan sallivat Bodmerin maalata muotokuvia heistä.[6]
Vuonna 1837 American Fur Companyn kauppatavaraa kuljettaneen höyrylaivan kansimiehistö sairastui isorokkoon Kansasin jokialueilla. Rokotukset tautia vastaan aloitettiin välittömästi, mutta tappava virus pääsi leviämään niin itään kuin länteen.[7] Jotkut intiaanit jäivät kyliinsä, mutta monet uskoivat pääsevänsä taudista eroon pakenemalla sitä. Tuhansia naisia, lapsia ja miehiä eri heimoista ylitti Kanadan rajan tuoden mukanaan kuoleman viruksen. Se levisi yhä pohjoisemmille alueille. Arvelujen mukaan 75 prosenttia tasankojen intiaaneista kuoli vuosien 1837-1838 aikana isorokkoon.[7]
Gros ventrein määrä oli pudonnut yli puolella. He pyrkivät säilyttämään suhteensa mustajalkoihin, jotka olivat kokeneet vastaavan menetyksen tautiepidemian myötä. Vuonna 1855 teki Washingtonin territorion kuvernööri Isaac Stevens rauhansopimuksen mustajalkain, flatheadien ja nez percein kanssa.[6] Gros ventret allekirjoittivat sopimuksen osana mustajalkain kansakuntaa.
Sotaisuudet eivät olleet kuitenkaan ohi Yhdysvaltain ja intiaanien väliltä. Kaiken lisäksi jotkut heimot nahistelivat keskenään. 1860-luvun alussa gros ventret, riitaannuttuaan mustajalkain kanssa, ottivat uusiksi liittolaisikseen crowt. Mustajalat eivät hyväksyneet tätä, vaan kostivat gros ventrein käytöksen surmaamalla näistä suurimman osan vuonna 1867. Verilöylystä henkiin jääneet solmivat liiton entisten katkerien vihollistensa assiniboinein kanssa aloittaen yhteiselämän Milk riverin maaseudulla. Vuonna 1888 he siirtyivät yhdessä Fort Belknapin reservaatioon Pohjois-Montanaan, mistä saivat 652 000 eekkerin maa-alueet jaettavakseen.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 The Gros Ventre
- ↑ Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 100. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
- ↑ 3,0 3,1 Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 210-211. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ 4,0 4,1 4,2 Glacier National Park
- ↑ 5,0 5,1 5,2 Indian Migrations
- ↑ 6,0 6,1 6,2 Fort Belknap Indian Community
- ↑ 7,0 7,1 Indian history 1825-1849
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Native Languages of the Americas: Gros Ventre (Ahe, Ahahnelin, Aane, Atsina) (englanniksi)
- Gros Ventre (englanniksi)
