Cheyennet

Wikipedia

Cheyennet (väännetty dakotan kielen sanasta "shahi yena" = "vieraskieliset") on tasangoilla elävä tunnettu intiaanikansa, jonka muodostivat alun perin kaksi lähisukuista itsenäistä kansaa: varsinaiset cheyennet ja sutaiot.^[1] He olivat lähtöisin Minnesotasta, mutta siirtyivät 1700-luvun aikana suurille tasangoille asettuen nykyisen Pohjois-Dakotan alueelle. Täällä heidän kulttuurinsa muotoutui uudelleen. Cheyenneistä tuli hevosilla pitkiä matkoja liikkuvia biisoninmetsästäjiä ja heidät opittiin tuntemaan erityisen taitavina ratsastajina. He kunnostautuivat myös monissa intiaanisodissa Yhdysvaltain joukkoja vastaan. Little Big Hornin taistelussa vuonna 1876 cheyennet avustivat siouxeja tuhoamaan kenraali George Armstrong Custerin seitsemännen ratsuväkirykmentin.

Sisällysluettelo 1 Kulttuuri 1.1 Havaintoja 1.2 Asuminen 1.3 Muotoutuminen 1.4 Koirasotilaat 1.5 Juhlat 2 Siirtyminen tasangoille 3 Sodankäyntiä 4 Tragedia 5 Nykyaika 6 Lähteet

[muokkaa] Kulttuuri

[muokkaa] Havaintoja

Minnesotassa asuessaan cheyennein on arveltu olleen suurimmaksi osaksi maanviljelijöitä kuten ympäristön muutkin heimot, viljellen papua, maissia ja tupakkaa. He kuuluivat algonkinien kieliryhmään, mutta todennäköisesti elivät hieman erillään omista kielisukulaisistaan, lukuun ottamatta sutaioita, jotka kuuluivat samaan kansaan. Ensimmäinen havainto cheyenneistä on vuodelta 1680, jolloin joukko heidän kansansa edustajia oli vieraillut Illinoisin alueelle rakennetussa ranskalaisten linnakkeessa Fort Chevecouerissa.^[2] Cheyennet, joita oli kutsuttu nimellä Chaa, olivat kertoneet asuvansa suuren joen laaksoissa, jossa oli paljon majavia sekä muita turkiseläimiä. ^[3] Tasankojen merkkikielessä ranskalaiset tulkitsivat väärin cheyennien tapaa esitellä itsensä. Oikealla etusormella tehdyt perättäiset nopeat vedot vasempaan käteen eivät tarkoittaneet sormien eikä käden silpomista, vaan kuvasivat juovikkaita nuolia, jolla nimellä cheyennet tunnettiin shoshonien, hidatsojen ja comanchien keskuudessa, viitaten heidän vanhaan mieltymykseensä siivittää nuolensa kalkkunan sulilla tai höyhenillä.^[3]

Cheyennet olivat pitkäkasvuisia ja eurooppalaisten on kerrottu ihailleen heidän komeuttaan. Naiset omasivat säännölliset piirteet ja heitä kuvailtiin kauniiksi. Naisilla oli paljon arvovaltaa kansansa keskuudessa, mutta heiltä vaadittiin myös moitteetonta siveyttä.

[muokkaa] Asuminen

Cheyennien alkuperäinen asumus oli vigvami. Myöhemmin he omivat muista kulttuureista sekä maamajan, että tiipiin käytön.

Elämä kylissä alkoi varhain aamuisin. Jo ennen auringonnousua ryhdyttiin valmistelemaan tulevaa päivää. Kun naiset kantoivat vettä läheisistä puroista kävivät miehet ja pojat aamuisella uinnilla. Aamupäivällä leirit ja kylät olivat jo täynnä elämää naisten tehdessä ruokaa ja poikien noutaessa hevoset laitumilta. Ruokailun jälkeen keräännyttiin ympyrään kuuntelemaan itkijänaisen joka-aamuiset rukoukset. Hänen lopetettuaan niin miehet, naiset kuin lapsetkin olivat vapaita poistumaan päivittäisten askareittensa pariin. Lasten leikkiessä kylien läheisyydessä huolehtivat naiset asunnoista ja kerääntyivät ryhmissä metsiin marjastamaan tai keräämään yrttejä ja huolehtimaan puitten kunnosta karsien kuolleet oksat. Nuoret miehet kehittivät henkilökohtaisia taitojaan tai kokoontuivat vanhojen viisaiden miesten ympärille kuuntelemaan näiden tarinoita oman kansansa historiasta ja monista vanhoista perinteistä. ^[4]

[muokkaa] Muotoutuminen

Cheyennien suullisen perimätiedon mukaan rikokset kuten murhat ja varkaudet olivat yleisiä heidän oman kansansa keskuudessa varhaisina aikoina.^[5] Poistaakseen tämän epäjärjestyksen ja kaaoksen cheyennien kulttuurisankari Makea Rohto teki matkan Black Hillsiin eli Mustille vuorille nykyiseen Etelä-Dakotaan keskustellakseen heidän korkeimman Jumalansa Maiyunin kanssa. Palatessaan vuorilta kansansa pariin oli Makealla rohdolla mukanaan valmis ratkaisumalli sosiaalisten ongelmien poistamiseksi cheyennien keskuudesta. Ensin koottiin heimoneuvosto, joka muodostui neljästäkymmenestäneljästä kyläkuntien päälliköstä.^[1] Sen jälkeen valittiin kuusi soturiseuraa, joiden johtajilla oli suurin päätösvalta neuvostossa. Seurojen nimet olivat Woksihitaneo (kettumiehet), Mahohivas (Punaiset kilvet), Hotamimasaw (Hullut koirat), Himoiyoqis (Kierot keihäät), Konianutqio (Susisoturit) ja myöhemmin perustettu Hotamitaneo (koirasotilaat).^[5] Seurojen välillä oli kova keskinäinen kilpailu sotilaallisten taitojen näyttämisessä.

[muokkaa] Koirasotilaat

Arvostetuinpaan asemaan nousi koirasoturien seura, jonka tehtäviin kuului alun perin kurin ja järjestyksen ylläpito niin metsästys- kuin sotaretkilläkin. Kurinpito oli ankaraa. Sääntöjä rikkonut soturi saatettiin piestä jopa raajarikoksi.^[1] Cheyennien sisäiset riitaisuudet vähenivät merkittävästi ja kunnioitus ja pelko koirasotureita kohtaan kasvoi. He eivät tyytyneet toimimaan vain omien kyliensä vahtikoirina, vaan hankkivat pelottavan maineen myös Yhdysvaltain armeijakuntien silmissä monissa sodissaan näitä vastaan.

Vuosittain eri cheyennekylissä valittiin neljä uljainta koirasotilasta, jotka tekivät itsemurhalupauksen ja olivat valmiit kuolemaan kansansa puolesta suojellessaan näitä vihollisilta. Nämä neljä valittua saivat taisteluissa kantaa olkapäällään "koiranhihnaksi" kutsuttua parkitusta nahasta valmistettua kolmisen metriä pitkää köyttä, jonka päässä oli piikki. Taistelutilanteessa nämä valitut koirasoturit olivat valmiit iskemään piikin maahan ja jäämään näin hihnaan sidottuina paikoilleen suojelemaan toveriensa pakenemista ilman peräytymisen mahdollisuutta. ^[6] Hän sai irrottaa koukun vain jos muut olivat päässeet turvaan viholliselta.

Koirasotilaitten sodissa saavuttama menestys ja sen mukana tullut vaikutusvalta johti siihen, että cheyennien päälliköt antoivat heille oikeuden itsenäisiin päätöksiin sodan ja rauhan asioissa. Lisätäkseen militaristista iskukykyään värväsivät koirasotilaat uusia jäseniä cheyennien muista soturiseuroista. Heidän "levoton ja sotaisa verensä" veti puoleensa myös muiden heimojen nuoria pelottomia sotureita ja kaikkia niitä, jotka olivat valinneet sodan ainoaksi keinokseen torjumaan Yhdysvaltain väestön leviäminen heidän mailleen. ^[5]

Koirasotilaiden saavuttama arvostus on säilynyt cheyennien keskuudessa näihin päiviin asti. 1900-luvun aikana heitä oli mukana molemmissa maailmansodissa samoin kuin Vietnamin sodassa ja Persianlahden kriisissä.

[muokkaa] Juhlat

Cheyenneillä oli kaikkiaan kolme erillistä suurta juhlaa. Uuden elämän juhla vastasi tasankointiaanien aurinkotanssia. Pyhille nuolille oli omat juhlamenonsa, samoin pidettiin riittejä pyhän biisonipäähineen kunniaksi. Viimeksi mainittu tilaisuus päättyi suureen biisoninajoon, johon osallistui paljon väkeä. Näistä seremonioista vain pyhien nuolien juhla kuului alkuperäisenä cheyennien omaan kulttuuriin, kahden muun tullessa heihin liittyneiltä sutaioilta.^[3]

[muokkaa] Siirtyminen tasangoille

1600-luvulla tapahtunut voimakas intiaanikansojen liikehdintä sai aikaan ilmiön, jossa suuremmat ja vahvemmat työnsivät tieltään pienemmät ja heikommat. Tämän kokivat myös Wisconsinin ja Itä-Minnesotan metsämailla asuneet cheyennet. Tosin heidän siirtymisensä syystä tasangoille on esitetty erilaisia arveluita, mutta eräs varteenotettava otaksuma on, että suurilukuiset ojibwayt olivat tunkeutuneet heidän mailleen ja antaneet häätömääräyksen. Myös siouxien ja assiniboinien uskotaan ahdistelleen cheyennejä työntäen nämä pohjois-Dakotaan.^[2]

On sanottu, että joistakin metsäintiaaneista tuli tasankointiaaneja "yhdessä yössä". Hieman näin kävi cheyenneille. He alkoivat samoilla laajoilla alueilla Missourin lyhytruohoisilla tasangoilla ja maanviljely alkoi hiipua. Cheyennet saivat ensimmäiset hevosensa vuonna 1750. Tämän jälkeen heistä tuli taitavia preerioitten metsästäjiä ja ykkösluokan sotureita. Ampuma-aseet, jotka olivat levinneet Kanadasta käsin assiniboiden ja creitten mukana tasangoille, eivät vielä tuolloin kuuluneet cheyennien aseistukseen. He olivat varustautuneet jousin, nuolin sekä kilvin ja käyttivät tappavia puukkoja.^[2]

Aikansa vaelleltuaan tasangoilla, he jakaantuivat kahdeksi ryhmäksi. Pohjoinen ryhmä asettui North Platte -joen varsille, kun taas eteläiset cheyennet pitivät leirejään ympäri Arkansasin tasankoja. He olivat yleensä näköetäisyydellä eteläisen Coloradon kallioihin.

Vaikka cheyennet joutuivatkin moniin sotiin,niin heidän tulonsa preerioille oli sujunut 1700-luvun alkupuolella melko sopuisasti. Nykyisen Pohjois-Dakotan alueella he ystävystyivät hyvin siellä jo ennestään asuvien mandanien ja hidatsojen kanssa. Näihin aikoihin tasangoille kulkeutui koko ajan uusia heimoja, jotka olivat luopuneet omista perinteisistä maistaan, joko toisten heimojen tai valkoisten painostamina. Näin tulivat tasangoille myös idän suunnasta paenneet arapahot, joiden kanssa cheyennet 1700-luvun loppupuolella solmivat lujan liiton pitääkseen paremmin puoliaan vihamielisiä ja vahvat sotajoukot omaavia siouxeja vastaan.

[muokkaa] Sodankäyntiä

1800-luvun alkupuolella siouxien loputon painostus ajoi cheyennet ja arapahot kohti etelää. Hetkeksi he asettuivat Platte-joen lähdealueille Wyomingin kaakkoisille kulmille sekä Nebraskaan. Etsiessään uusia metsästysmaita etelämpänä joutuivat he vastatusten ennestään tuntemattomien heimojen kanssa. Näistä erottuivat nopeasti comanchet ja kiowat, jotka olivat liitossa keskenään. Tapaamiset johtivat sotatilaan, jossa samoista metsästysalueista taisteltiin vuosikaudet kunnes cheyennien ja arapahojen onnistui karkottaa vastustajansa Arkansas-joen eteläpuolelle. Samalla suhteet myös rauhoittuivat. Kiowilla ja comancheilla oli valtavat määrät hevosia, joita cheyennet liittolaisineen ostivat. Osan he myivät pohjoisen ratsastaville kansoille saaden vastineeksi kiväärejä, joita kulkeutui Kanadasta.

Cheyennet olivat jakautuneet kymmeneen ryhmään, jotka levittäytyivät Etelä-Coloradosta Etelä-Dakotan mustille vuorille asti. Siouxien kanssa he soilmivat liiton 1830-luvulla. Kymmenkunta vuotta myöhemmin cheyennet ja heitä tukevat arapahot pääsivät sovintoon myös comanchien ja kiowien kanssa ja heidän liitostaan tuli pitävä. Huolimatta valkoisen miehen muodostamasta vaarasta käytiin tasankoilla yhä eri heimojen välisiä sotia. Cheyenneillä oli yhteenottoja pawneiden, shoshonien sekä crowtten kanssa. Myös läntisillä vuoristoalueilla asustavat utet edustivat vihollisen leiriä.

Intiaanisodissa valkoisia vastaan cheyennet joutuivat Sand Creekin alueella amerikkalaisten sotilaiden yllätyshyökkäyksen uhreiksi. Hyökkääjät kuuluivat eversti Chivingtonin joukkoihin joita oli värvätty Detroitissa pitämällä julkisesti esillä cheyennien surmaamaa valkoista perhettä. Coloradon sotilaat surmasivat 133 cheyenneä (arviot kaatuneista vaihtelevat) ja silpoivat nämä erittäin julmasti. Samalla surmattiin myös maineikas sotapäällikkö mutta vanhoilla päivillään rauhan kannattajaksi muuttunut Valkoinen Antilooppi. ^[8] Verilöylyä kauhistuivat valkoisetkin kuten ltn. James Connor: "Kulkiessani taistelukentällä seuraavana päivänä en nähnyt yhdenkään miehen, naisen tai lapsen ruumista jolta ei olisi päänahkaa nyljetty ja useissa tapauksissa ruumiita oli silvottu mitä kauheimmilla tavoilla. Sikäli kun tiedän ja uskon niin nämä hirmuteot suoritettiin Chivingtonin tietäen enkä tunne hänen ryhtyneen mihinkään toimenpiteisiin niiden estämiseksi." Virallisessa selonteossaan Chivington kertoi ampuneensa 400-500 soturia ja sama luku ilmoitettiin myöhemmin sanomalehdissä. Vuonna 1868 Washita-joen taistelussa Yhdysvaltojen armeija kävi reservaatissa eläneiden rauhanomaisten cheyennien kimppuun; 103 intiaania surmattiin, enimmäkseen naisia ja lapsia. Surmattujen joukossa oli myös päällikkö Musta Kattila, joka oli selvinnyt hengissä Sand Creekistä ja oli yrittänyt kaikesta huolimatta elää rauhassa valkoisten kanssa.

Tiedon leviäminen näistä tapahtumista käänsi paitsi cheyennet, myös muut heimot uudisasukkaita vastaan. Cheyennien koirasotilaat, johtajinaan Iso Härkä ja Valkoinen Hevonen, omaksuivat jatkuvan häirintäpolitiikan Yhdysvaltoja vastaan.^[9] "Kerran ajattelin olevani ainoa mies joka pysyisi itsepintaisesti valkoisen miehen ystävänä. Mutta nyt kun he ovat tulleet ja ryöstäneet majamme, hevosemme ja kaiken muun niin minut enää vaikea uskoa valkoiseen mieheen". (cheyenne päällikkö Musta Kattila, kuoli Washita-joen verilöylyssä talvella 1868)

Little Bighornin taistelussa cheyennet yhdessä lakota- ja arapaho-heimojen kanssa keräsivät liki 10 000 miestä kenraali Custeria vastaan. Tämä intiaanileiri oli pohjoisamerikkalaisten alkuperäiskansojen suurin yhteenliittoutuma ennen reservaatteihin siirtoja. Liittouman päätarkoitus oli estää valkoisten tunkeutuminen Black Hillsiin joka oli sekä lakotojen että cheyennien pyhä paikka. Kyseinen taistelu käytiin vuonna 1876 ja se jäi historiaan Little Bighornin verilöylynä missä kenraali Custerin joukot tuhottiin. Siitä ei ole varmuutta kuka Custerin surmasi. Washita joen verilöylystä ja Little Big hornin taistelusta on tehty myöhemmin useita elokuvia joista ehkä vaikuttavimpia ovat vanhemmista teoksista "Little Big Man (1970)" ja uudemmista "Son of the Morningstar (1991)". Cheyennien panos tuhoisassa rynnäkössä oli aika vahva. Heidän päällikkönsä Pieni susi, Valkoinen härkä, Kaksi kuuta ja Tylsä veitsi joukkoineen osallistuivat aktiivisesti sotaan, kunnes lopulta antautuivat yhdysvalloille vuonna 1877.

[muokkaa] Tragedia

Saman vuoden aikana suurin osa pohjoisia cheyennejä pakotettiin siirtymään Oklahomaan,jonne heille oli perustettu reservaatio. Vain pieni ryhmä heistä sai jäädä eteläiseen Dakotaan. Myös Montanaan jäi parisataa cheyenneä päällikkönsä "Kahden kuun" alaisena. He olivat värväytyneet eversti Nelsonin taisteluosaston tiedustelijoiksi ja joutuivat käymään sotaa nez perces-intiaaneja vastaan.

Pohjoiset cheyennet pakenivat Oklahomasta syyskuussa 1878. Syitä oli monta. riistaa oli vähän, vettä oli tarjolla niukalti ja hallituksen tarjoamat ruoka-annokset eivät riittäneet poistamaan nälkää. Malaria ja muut taudit iskivät nälkiintyneisiin intiaaneihin ^[8]. Heille oli alun perin luvattu mahdollisuus reservaattielämään omilla maillaan pohjoisilla tasangoilla, mutta tätä lupausta eivät valkoiset voineet pitää sillä se olisi ollut turvallisuus riski uudisasukkaille. Kaikki nämä asiat yhdessä saivat aikaan sen, että yli 300 cheyenneä lähti karkumatkalle. Pakolaisten johdossa olivat monissa sodissa karaistuneet päälliköt Tylsä Veitsi ja Pieni Susi. He halusivat johtaa kansansa kaukaiseen Montanaan sillä päälliköt arvelivat että koko kansa tuhoutuisi Oklahomassa. Edessä olevan matkan pituus oli lähemmäs 2000 kilometriä, eikä hevosia riittänyt kuin osalle pakolaisista ^[8]. Yhdysvaltojen ratsuväki, joka ajoi heitä takaa, saavutti heidät erämaassa. Poteroihin kaivautuneet cheyennet avasivat kuitenkin niin kovan kivääritulen, että yllättyneet takaa-ajajat joutuivat vetäytymään luotien tieltä. Kansasin läpi paetessaan cheyennet joutuivat ottamaan useita kertoja yhteen heitä seuraavan ratsuväen kanssa, mutta melko pienin menetyksin he onnistuivat pääsemään pakoon Nebraskan puolelle. Paon aikana karkurit varastivat ruokaa ja hevosia uudisasukkailta. Talven tehdessä tuloaan jakaantuivat intiaanit kahdeksi eri ryhmäksi kummankin päällikön alaisuudessa. Osa menehtyi lumeen ja kylmyyteen useimpien selvitessä kuitenkin talven yli. Pienen suden johtama joukko saapui Montanaan maaliskuussa seuraavana vuonna. He liittyivät täällä Kahden kuun johtamiin cheyennesotureihin, jotka olivat taistelleet eversti Nelsonin joukoissa.

Huonommin kävi sille cheyenneryhmällä, joka oli jäänyt Tylsän veitsen vetämään joukkoon. Lokakuun lopulla jo ennen talven tuloa he joutuivat Nebraskassa Yhdysvaltain sotajoukkojen vangitsemiksi. Vangitut cheyennet kieltäytyivät painostuksesta huolimatta palaamaan takaisin Oklahomaan mikä taas ei sopinut Amerikan sotilas joukkojen komentajalle. Intiaaneilta otettiin aseet, joskin osan aseista soturit olivat onnistuneet piilottamaan, ja heidät teljettiin Fort Robinsonin linnakkeessa olevaan jääkylmään makasiiniin ilman ruokaa ja juomaa. Teolla oli traaginen seuraus. Cheyennien joukossa olevista lapsista osa jäätyi kuoliaaksi.^[1] Tämä sai intiaanit kokoamaan piilottamansa tuliaseet ja he onnistuivat murtautumaan ulos parakista. Pakomatka lumen peittämille preerioille päättyi kuitenkin melko lyhyeen. Takaa-ajoon rynnänneet Yhdysvaltain sotilaat avasivat tulen pakenevien cheyennien joukkoon. Ainakin puolet menetti henkensä sotilaiden luotien kaataessa heidät lumen keskelle. Kaatuneiden joukossa oli Tylsän Veitsen tytär. Osan onnistui paeta yön turvin, mutta lumeen jääneitä verijälkiä oli päivän koittaessa helppo seurata. Haavoittuneet, pakkasen ja nälän näännyttämät cheyennet otettiin kiinni talviselta preerialta. Päällikkö Tylsä veitsi pääsi kuitenkin pienen joukon kera turvaan siouxien luo.

Tämä tragedia ravisteli voimakkaasti Yhdysvaltain hallitusta, kun tieto kaikesta edelläkuvatusta päätyi sanomalehtiin eri puolilla maata. Yleinen mielipide kääntyi nopeasti intiaanien puolelle ja tekoa koetettiin hyvittää jollakin tavalla. Pohjoisille cheyenneille perustettiin oma reservaatio Montanaan, jonne siirtyi myöhemmin myös Oklahomaan jäänyt kansanosa tästä cheyennien haarasta. Päällikkö Tylsä veitsi kuoli vuonna 1883 kotiseudullaan Montanassa. "Monet ovat kuolleet tauteihin joille meillä ei ole mitään nimeä. Sydämemme katsoivat tähän maahan ja kaipasivat sitä, sillä täällä me olemme syntyneet. Jos olisimme jääneet suojelualueelle, ei meillä olisi ollut mitään toivoa..." (cheyenne päällikkö Pieni Susi)

[muokkaa] Nykyaika

1700-luvulla cheyennien määräksi on arvioitu noin 4000 henkeä. Seuraavalla vuosisadalla heidän lukumääränsä ei kovin paljon pudonnut. Isorokko, joka surmasi lähes sukupuuttoon joitakin intiaanikansoja, oli ohittanut cheyennet hyvin pienin menetyksin. Vuonna 1848 oli kolera kuitenkin vieraillut cheyennien kylissä vieden mukanaan osan heidän väestöstään. Sodissa kärsityt tappiot korvaantuivat luonnollisen lisääntymisen myötä.

Etelän cheyennet asuvat yhdessä etelän arapahojen kanssa Oklahoman keskiosissa. Kaiken kaikkiaan cheyennejä oli vuoden 2004 väestönlaskennassa runsaat 15 000.^[10] Heistä on kehittynyt ahkeria maanviljelijöitä. Yhdysvallat on tehnyt parhaansa muuttaakseen cheyennet yksinomaan englanninkieliseksi väestöryhmäksi, mutta he ovat tästä huolimatta onnistuneet säilyttämään oman kielensä.^[4] Omasta uskonnostaan useimmat cheyenneistä sen sijaan ovat luopuneet ja siirtyneet peyotismin kannattajiksi, joka on saanut sijaa monien Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen keskuudessa sen jälkeen, kun apassit toivat kyseisen uskonnon mukanaan Meksikon puolelta 1700-luvun lopulla.

[muokkaa] Lähteet

Cheyenne nainen

Stump Horn ja perhe