Ute-intiaanit

Wikipedia

Ute-intiaanit kuuluivat asteekkien kielikuntaan. He asustivat Kalliovuorilla ja kansoittivat laajoja alueita myös vuoriston länsipuolella Coloradossa ja Utahissa. Viimeksi mainittu osavaltio on nimetty heidän mukaansa. Utet elivät hieman erillään monista muista kansoista tasangojen laidoilla ja vuorimailla. Noin 150 000 neliömailia käsittävällä alueella oli seitsemän erillisen ute-heimon asuinalueet. Heimot olivat hyvissä väleissä keskenään. Kaikkiaan heitä oli yli 10 000 henkeä ja heidän uskotaan asuneen näillä seuduin jo kauan ennen eurooppalaisten tuloa. Heimot olivat mouachet, capotet, tabeguachet (uncompaghret), weeminuchet, parusanuchit, uintahit ja yampahit.

Kun siirryttiin utein mailta hieman etelämmäksi, tultiin seuduille, joita hallitsivat navajot ja apassit. Päinvastaisella suunnalla samoilivat shoshonit monine heimoineen. Utet liikkuivat myös itäisillä preerioilla varsinkin saatuaan ratsuja, mutta heidän sotataktiikkansa oli vetäytyä pakoon vuoristoon ja vetää vihollinen perässään. Kalliovuorilla jalkaisin taistellessaan he olivat vaarallinen vastus kenelle tahansa.

[muokkaa] Kulttuuri

Ouray, kuuluisin ute-päälliköistä.

Utet uskoivat olevansa läheistä sukua karhulle, joka liittyikin tärkeänä osana heidän mytologiaansa.^[2] Karhutanssi oli heidän tärkein seremoniansa. Se järjestettiin keväisin maaliskuun puolivälissä. Eri uteheimot kerääntyivät yhteen leiriytyen usean päivän ajaksi tanssipaikan lähelle. Tanssitapahtumaa edelsivät koko talven kestävät valmistelut. Utenaiset tekivät erilaisia tanssiasuja, joihin miehet sonnustautuivat tapahtuman alkaessa. Myös sulkakoristeet kuuluivat juhlavaatetukseen. Transsitilassa utet tanssivat nuotion ympärillä. Aikojen alussa oli tanssiva karhu ilmestynyt vuoristossa ute-metsästäjälle, opettaen tälle karhutanssin askeleet ja siihen liittyvän laulun. Kun tanssi päättyi neljäntenä päivänä, sulkakoristeet riisuttiin ja ne asetettiin seetripuuhun. Tämä maaginen taika poisti seuraavan ajanjakson murheet. Karhutanssia esiintyi muutamilla muillakin intiaanikansoilla. Kanadan rajaseudun tasangoilla asuvat creet olivat omassa kulttuurissaan päätyneet karhutanssiin, joka noudatteli hieman samoja asioita.

Tasankojen ratsastavilta heimoilta osa uteista omaksui aurinkotanssin, josta tuli heille tärkeä sosiaalinen tapahtuma. Utien poppamiehillä uskottiin olevan tavallista enemmän parantavia voimia. He toimivat lääkäreinä ja kansanparantajina ja kantoivat aina mukanaan pussia, joka sisälsi taikakaluja ja erilaisia parantavia aineita. Utemiehet saivat ottaa useampia vaimoja ja siksi moniavioisuus olikin heidän keskuudessaan varsin yleistä. ^[2] Perheelle hankittiin ruoka ja vaatteet metsästyksen avulla. Biisonit, jänikset, antiloopit, vuorilampaat, sudet, minkit sekä monet muut eläimet asuttivat seutuja, joten riistaa riitti kotitarpeiksi. Puuman ja majavan liha olivat tabuja.^[3] Utet olivat kuuluisia erilaisten turkisten valmistuksessa, joita myytiin paljon amerikkalaisille.

[muokkaa] Ute-historian alkuvaiheet

Villihevosia Utahissa

Uteilla oli varsin tärkeä osuus tasankojen ratsastuskulttuurin leviämisessä. Eritoten he nopeuttivat kyseisen kulttuurin syntyä 1600-luvun loppupuolella ajamalla suuria hevoslaumoja Wyomingin. Hevoset taas olivat lähtöisin alkuaan espanjalaisilta, jotka olivat tuoneet ne laivojensa mukana Meksikoon. Kapinaan nousseet pueblointiaanit karkottivat heidät hetkellisesti muualle. Tässä kahinassa satoja espanjalaisten hevosia pääsi vapauteen. Eteläisten arojen heimot ottivat niitä kiinni, mutta suuria hevoslaumoja kulkeutui myös Kalliovuorille. Utet ottivat ne haltuunsa, mutta saivat huomata pian, että heidän oma maansa oli aivan liian karua hevosten laiduntamiseen. Niinpä he päättivät kuljettaa hevoset seuduille, jossa ruoho oli vihreää ja ravintoa riitti kylliksi. Näin tulivat suuret villihevosten laumat Wyomingiin. Täällä shoshonit ja comanchet ihmettelivät ennestään tuntematonta eläinlajia. Heidän mukanaan hevoset alkoivat kulkeutua pohjoisille tasangoille, jossa jalkaisin vaeltaville intiaanikansoille avautui nopeasti kokonaan uusi elämänmuoto. 1700-luvun puoliväliin tultaessa alkoi jokaisella heimolla olla vähintäänkin muutama sata ratsua, useimmilla paljon enemmän.

Utet muuttuivat saatuaan alleen nopean kulkuvälineen. Heistä kehittyi melko sotaisia. Varsinkin eteläisimmät utet tekivät ryöstöretkiä Uuteen Meksikoon espanjalaisten kyliin. Myös naapuriheimot olivat utien hyökkäyksien kohteina ja vihollisia olivat mm. kalliovuorten itäpuolella asuvat siouxit, cheyennet arapahot ja pawneet.^[4] Navajoita utet työnsivät kohti länttä jo vuodesta 1710 asti ja riitaisuudet jatkuivat pitkälle 1800-luvulle. Utet harrastivat myös orjakauppaa. He ryöstivät varsinkin shoshonien ja paiutien naisia ja lapsia. Toisinaan sotasaalis pidettiin itse, mutta monesti orjat myytiin joko toisille heimoille tai espanjalaisille.^[3] Vastineeksi utet halusivat lisää ratsuja menestyäkseen paremmin yhteenotoissa tasangojen ratsastajien kanssa. Niin comancheilla, siouxeilla, kiowilla kuin cheyenneilläkin oli käytössään huomattavasti suuremmat määrät hevosia ja tämä teki heistä ylivertaisia uteihin verrattuna.

1700-luvun jälkipuoliskolla utet liittoutuivat jicarillojen kanssa comancheja vastaan. Myös Kalliovuorille tunkevat kiowat joutuivat toteamaan, että utet osasivat puolustaa itseään sangen tehokkaasti, kun siirryttiin vuoristoon.

[muokkaa] Walkerin matkassa

1820-luvulla ute-päällikkö Wakara,joka opittiin tuntemaan nimellä Walker, oli onnistunut luomaan hyvän pohjan alueen turkiskaupalle euro-amerikkalaisten kanssa. Walker puhui sekä espanjaa että Englantia ja oli lisäksi erinomainen ratsastaja. Hän olikin ehtinyt opettaa monille nuorille sotureille hevosten käsittelyä. 1830-luvulla Walker organisoi taakseen karaistuneista ute-sotureista kokoamansa joukon, jonka pääasiallinen tarkoitus oli ryöstää hevosia niin intiaaneilta kuin valkoisiltakin.^[3] Nämä hankintamatkat ylsivät joskus Kaliforniaan saakka. Tuliaisina oli aina runsain määrin hevosia, jotka myytiin yleensä Meksikoon. Walkerin maine levisi ja hänestä tehtiin samanaikaisesti havaintoja eri puolilla maata. Vuonna 1847 Walker teki kuitenkin virheen, joka myöhemmin koitui kohtalokkaaksi. Hän erehtyi laskemaan mormonit utein alueille nykyiseen Utahiin. Aluksi mormonit käyttäytyivät ystävällisesti ja olivat anteliaita uteja kohtaan. Mutta tilanne muuttui, sillä mormoneja virtasi koko ajan lisää, kun vastaavasti utien henkilömäärä väheni sairauksien ja tuhottujen ruokavarastojen myötä. Walker käsitti, että mormonit olivat tulleet jäädäkseen, eikä hän pitänyt näkemästään tulevaisuudenkuvasta. Hän päätti verottaa uusien tulokkaiden hevosia ja karjaa. Lisäksi utet alkoivat käydä Utahiin tulevien vaunukaravaanien kimppuun.

Tilanne johti vuonna 1849 alkaneeseen sotaan, joka oli utien ja Yhdysvaltain ensimmäinen. Sotatilaa kesti vajaan vuoden eivätkä menetykset kummallakaan puolen olleet erityisen merkittäviä. Uusi sota puhkesi muutaman vuoden tauon jälkeen, koska mormonit valtasivat yhä enemmän tilaa utien mailla. Vuonna 1854 Walker kuoli keuhkokuumeen murtamana, mutta uudet päälliköt jatkoivat hänen paikallaan.

[muokkaa] Rauhantekijä

Vuonna 1860 nousi utien uncompaghre-heimon päälliköksi Ouray. Hänen äitinsä oli ute, isä puoliksi jicarilla-apache. ^[5] Lapsuutensa Ouray vietti Uudessa-Meksikossa joutuen paljon tekemisiin valkoisten kanssa, joiden avulla oppi puhumaan hyvin niin Englantia kuin Espanjaakin.^[6] Kielitaito olikin eräs hänen suuria valttikorttejaan myöhemmässä elämässä, jolloin hänestä nopeasti tuli utien historian maineikkain päällikkö.

Ouray oli siksi hyvin ehtinyt perehtyä valkoisen miehen politiikkaan, että hän tiesi sotimisen näitä vastaan hyödyttömäksi. Viisaasti hän valitsi puolensa ja taisteli Yhdysvaltain rinnalla eteläisten utien kanssa comancheja ja kiowia vastaan. Läntisimmät utet eivät sen sijaan hyväksyneet amerikkalaisia vaan taistelivat näitä vastaan päällikkönsä Mustan Haukan johdolla. Kyseinen sota saatiin loppumaan vuonna 1868 Ourayn toimiessa rauhantekijänä. Sopimus kirjoitettiin maaliskuussa samana vuonna. Amerikan hallitusta edusti myöhemmin sangen kuuluisaksi tullut intiaaniagentti Kit Carson.^[7] Sopimus takasi uteille 6 miljoonan eekkerin maat. Ouray ja hänen kansansa olivat vakuuttuneita, että näitä maita ei heiltä koskaan riistettäisi. Pitääkseen suhteet Yhdysvaltoihin kunnossa Ouray oli valmis sotimaan rahasta muita heimoja vastaan. Valkoisten kanssa syntyneet pikku erimielisyydet hän hoiteli hyvällä kielitaidollaan ja diplomaattisella lähestymistavallaan, joka herätti ihastusta hallituksen puolelta. Ourayn käytös oli niin sivistynyttä, että sellaista ei ollut intiaanien taholta ennen nähty. Lisäksi hän saattoi pukeutua joskus valkoisen miehen tyylin mukaisesti, mutta pitkistä hiuksistaan hän ei koskaan luopunut.^[5]

Veljeily amerikkalaisten kanssa tartutti suureen ute-päällikköön joitakin huonoja tapoja. Eräs näistä oli se, että hän alkoi ymmärtää rahan päälle yhä enemmän. 1870-luvulla hän myi Yhdysvaltain hallitukselle palan oman kansansa maata. Tuhannen Yhdysvaltain dollarin vuosieläkkeen lisäksi hän sai maatilan ja hienon talon. Kun utet saivat myöhemmin vihiä asiasta, tuli päällikkö Ourayn kilpeen likainen tahra.^[8]

Utet halusivat säilyttää ratsunsa ja kieltäytyivät maanviljelystä.

Eräänlaisena loppusoittona utein paimentolaiselämässä voitaneen pitää vuonna 1879 tapahtunutta Meekerin verilöylyä, jossa raivostuneet utet surmasivat intiaaniagentti Nathan Meekerin ja kymmenkunta siviiliä. ^[7] Yhdysvaltain hallitus oli useaan otteeseen yrittänyt saada uteja luopumaan ratsastavasta kulttuuristaan vaihtamalla sen maanviljelyyn. Meeker ajoi asiaa utein keskuudessa, mutta sai toiminnallaan aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Osa uteista, lähinnä päälliköt Jack ja Douglas ryhmineen, vastustivat Meekerin yritystä tehdä uteista maanviljelijöitä ja nostaa heidän sivistyksensä valkoisten tasolle.^[8] intiaanien osoittaessa vastahakoisuuttaan Meeker päätti ratkaista asian kutsumalla apuun liittovaltion joukot, joiden avulla uskoi taivuttavansa utet tahtoonsa.^[9]

White riverillä asuvat utet saivat tarpeekseen heihin kohdistuneesta painostuksa haluten säilyttää oman elämäntyylinsä. Tilanne johti sotaan ja Jackin sekä Douglasin yhdistetyt utet avasivat tulen Rio Blancon maaseudulla Coloradossa. Taistelun aikana he sieppasivat vangiksi Meekerin vaimon ja tyttären sekä joitakin lapsia. Tämä surullinen tragedia lietsoi paniikkia ja yleistä vihaa uteja kohtaan. Vaikka panttivangit saatiinkin elävinä takaisin Ourayn neuvottelutaitojen ansiosta, oli tapaus jättänyt lähtemättömät jälkensä Coloradon siirtolaisiin.

Ute-lähetystö Washingtonissa. (Vasemmalla eteläisten utein päällikkö Ignacio, oikealla Ouray vaimonsa Chipetan kanssa)

Päällikkö Ouray joutui vielä kerran rauhanlähettilääksi. Hän teki matkan Washingtoniin asti tapaamaan suuria hallituksen herroja. Amerikan siviilihallinto joutui puimaan Meekerin verilöylyä. Rauha saatiinkin aikaiseksi, mutta Yhdysvaltain kongressi pakotti White riverin utet muuttamaan pois Coloradosta. Heille osoitettiin paikka koillisesta Utahista. Valitettavasti neuvottelu jäi Ourayn viimeiseksi. Hän menehtyi tuntemattomaan sairauteen vuonna 1881.

Ourayn kuolema jätti utet tuuliajolle. Vaikka he eivät olleet pitäneetkään kaikista suuren johtajansa tekemisistä, niin heidän oli pakko myöntää, että ilman Ourayta he olivat täysin valkoisen miehen armoilla. 1880-luvun lopulla käytiin viimeiset taistelut. Utien itseluottamus oli lopullisesti mennyt. He eivät kyenneet enää taistelemaan, kun Yhdysvallat anasti heidän viimeisetkin maa-alueensa.

Ourayn nimi jäi ikuisiksi ajoiksi intiaanihistorian lehdille. Hän oli myös niitä harvoja intiaanikansojen johtajia,jotka ehtivät tavata kaksi Amerikan presidenttiä. Nämä olivat Ulysses S. Grant ja Rutherford B. Hayes. Jälkimmäinen presidenteistä piti Ourayta älykkäimpänä ihmisenä, jonka kanssa oli keskustellut.^[5]

[muokkaa] Nykyaika

Nykyään utet asuvat Utahissa, Uudessa-Meksikossa ja Coloradossa kolmessa eri reservaatissa. Näistä väkirikkain on Uintahin ja Ourayn reservaatio koillis-Utahissa runsaan parinsadan kilometrin päässä Salt Lake Citystä. Samalla se on pinta-alaltaan Yhdysvaltain toiseksi suurin intiaanireservaatio. ^[10] Tälle pohjoisten utein (wind-river, uintah- ja uncompaghre-heimot) reservaatiolle Yhdysvallat joutui maksamaan aikoinaan menetetyistä maista suuret korvaukset vuonna 1950.^[8] Luonnonvaraiset runsaat metsät sekä laiduntamiseen että maanviljelyyn sopivat maa-alueet monine vesistöineen antavat hyvät mahdollisuudet niin riistanpyyntiin, kalastukseen kuin maanviljelyyn ja karjanhoitoonkin. Lisäksi tulolähteinä ovat öljy ja kaasu.

Eteläiset utet (mouachet ja capotet) asuvat lähellä Durangon kaupunkia Coloradossa ja vuoristo-uteiksi kutsutut weeminuchet puolestaan Cortezin kaupungin takaisilla vuoristoseuduilla, jotka yltävät myös Uuteen-Meksikoon ja Utahiin.

1. ↑ http://www.census.gov/statab/www/sa04aian.pdf
2. ↑ ^{2,0 2,1} ute Tribal History
3. ↑ ^{3,0 3,1 3,2} Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276-278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
4. ↑ Ute History
5. ↑ ^{5,0 5,1 5,2} Chief Ouray
6. ↑ Utah History to go
7. ↑ ^{7,0 7,1} Chief Ouray Historical Ute Leader
8. ↑ ^{8,0 8,1 8,2} Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 120-121. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
9. ↑ Carl Waldman: Atlas of the North American Indian, s. 138. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
10. ↑ Uintah and Ouray reservation

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ute-intiaanit Wikimedia Commonsissa.