Nez percét

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nez percét
Nez Perce-19th century photograph.gif
Väkiluku 2 700¹[1]
Merkittävät asuinalueet
Flag of Idaho.svg Idaho
Kielet nez percé, englanti
Uskonnot Perinteiset intiaaniuskonnot, kristinusko
Huomautukset
¹.

Nez percé -intiaanit eli sahaptinit ovat alkuperäiskansa Yhdysvalloissa. He kuuluivat sahaptinien kieliryhmään, jolla nimellä heidät tunnettiin ennen ranskalaisten siirtolaisten saapumista. Nez percéin omakielinen nimi oli Nee-mee-puu tai Nimiipu, joka tarkoitti "Todellista kansaa".[2] Parhaiten sahaptinit tunnetaan nez percé -nimellä, joka merkitsi ranskan kielellä "Lävistettyjä neniä". Nimeä oli käytetty alun perin vain yhdestä sahaptinien heimosta, jonka rituaaleissa harrastettiin lävistyksiä. Nimen käyttö laajeni tarkoittamaan koko kansaa.[3]

Nez percét olivat levinneet laajalle alueelle, ja heitä asui Oregonissa, Washingtonissa ja Idahossa. Heidän monet pienet kyläheimonsa elivät rauhanomaisissa suhteissa toisiinsa omaamatta kiinteää poliittista yhteyttä. Nez percét olivat alun perin väkiluvultaan suurin maan läntisistä kansoista, ja heidän väestönsä on otaksuttu käsittäneen yli 6 000 intiaania. Lewisin ja Clarkin tutkimismatkan aikoihin kansan määräksi on arvioitu 4 000.[4] Lähes läpi koko historian heidän suhteensa eurooppalaisiin maahanmuuttajiin ja Yhdysvaltoihin olivat hyvät. Vuonna 1877 nez percét ajautuivat kuitenkin päällikkönsä Josephin johtamina sotaan Yhdysvaltain joukkoja vastaan.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tasankojen viholliskansat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luvulla nez percéin tiedetään tehneen Kalliovuorilta pitkiä pyyntimatkoja biisonien perässä Montanan tasangoille. Täällä he kävivät sotaa myös seuraavalla vuosisadalla mustajalkoja ja shoshoneja vastaan. Saskatchewanin assiniboinet ja creet tekivät pyyntiretkiä samoille alueille. Montanassa asuvien crowtten kanssa käytiin sekä kauppaa että sodittiin. Turvatakseen metsästysmatkansa nez percét liittoutuivat sukulaistensa flatheadien ja coeur d'Alenein kanssa. Näin he muodostivat suuren sotilaallisen ryhmittymän tasankointiaaneja vastaan.[6]

Eurooppalaisen teollisuuden tuotteet kulkeutuivat nez percéille crowien välittäminä. Ensimmäiset kiväärinsä nez percét saivat hyvin myöhään euro-amerikkalaisten toimesta. Tämän jälkeen he uskaltautuivat itäisemmille preerioille, joilla vaeltelivat siouxit, cheyennet ja arapahot. Vaikka nez percet eivät olleet sotaisia, ahdistelivat he joskus myös länsirannikon pieniä kansoja.[7]

Varkaitten sopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lewis ja Clark loivat hyvän pohjan Yhdysvaltain suhteille nez percé-intiaaneihin.

Nez percéin suhteet Yhdysvaltoihin alkoivat Syksyllä 1805, kun Lewisin ja Clarkin retkikunta vieraili heidän maillaan nuoren shoshoni-naisen Sacagawean toimiessa heidän tulkkinaan. Sacagawea vakuutti nez percet vierailijoiden hyvistä aikeista ja intiaanit kestittivät ja auttoivat heitä. Tästä alkoi yhdysvaltalaisten ja nez percein ystävyys, jota kesti yli 50 vuotta.

Protestanttisen lähetystyön levitessä nez percéin keskuuteen 1836 tuli sen mukana monia muutoksia. Näistä merkittävin oli se, että lähes puolet kansasta myöntyi Yhdysvaltain ehtoihin. Kristinuskoa tunnustavan päällikkö Lawyerin vaikutuksen alla monet Washingtonin ja sen lähialueiden intiaanit luovuttivat maansa Yhdysvaltain hallitukselle.[8]

Siirtolaisten lisääntyminen ja heidän tarpeensa saada maapalstoja muodostuivat kasvavaksi ongelmaksi. Vielä 1850-luvulla nez percet eivät omien sanojensa mukaan olleet surmanneet ainuttakaan valkoista, mutta 1860-luvun alussa alkoivat suhteet säröillä. Erimielisyydet saivat alkunsa kultalöydöksestä, joka tehtiin nez percéin koillisessa Oregonissa sijaitsevasta Wallowan reservaatista. Pohjoisimmat nez percet luopuivat maa-alueistaan sovinnolla uudisasutuksen edessä. Wallowalaaksossa asuva eteläisempi nez percéin ryhmä ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan 10 000 eekkerin alueita amerikkalaisille, vaan jäivät mailleen johtajanaan Old Joseph -niminen vanha päällikkö. Vanhoja traditioita kannattava Dreamers-uskonto sai taakseen Old Josephin lisäksi vaikutusvaltaisen White Birdin. He näkivät Lapwain-luovutussopimuksen "Varkaiden sopimuksena", eivätkä allekirjoittaneet sitä. [9] [10] [11]

Monien rauhaarakastavien intiaanijohtajien tavoin Old Joseph joutui valkoisten painostuksen ja oman kansansa epätoivon väliin. Iästään huolimatta hänellä oli sisua tuomita amerikkalaisten harjoittama riistopolitiikka intiaaneja vastaan. Tämä johti välien kiristymisiin. Yhdysvaltain hallitus ei ollut tottunut vastustukseen intiaanien taholta, ja vuosikymmenien ystävyys murentui.

Wallowa-laakson kultalöydöt tiesivät huonoa tulevaisuutta alueen intiaaneille.

Yhdysvaltain pakkotoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Old Joseph kuoli vuonna 1871, jatkoi hänen vanhin poikansa Joseph isänsä paikalla.[12] Valkoisia pientilallisia virtasi tasaisena virtana Wallowalaaksoon. He vaativat yhä suurempia osia intiaanien asuttamista alueista itselleen Yhdysvaltain hallituksen suostumuksella. Joseph valitti asiasta intiaaniagentille. Vuonna 1873 Tehdyn tutkimuksen lopputuloksena silloinen Yhdysvaltain presidentti Ulysses Grant antoi muodollisesti Wallowalaakson jäädä nez percé -intiaanireservaatioksi. Maita ahnehtivat amerikkalaiset olivat presidentin päätöstä vastaan. He uhkasivat tuhota nez percét, elleivät nämä luopuisi maa-alueistaan vapaaehtoisesti.[13] Vuonna 1877 hallitus päätti, että nez percéin oli poistuttava kuukauden aikana Idahoon Lapwain territorioon ja jätettävä kaikki Wallawalaakson maat Yhdysvaltain käyttöön. Käskyn noudattamatta jättäminen antaisi Yhdysvaltain sotilasyksiköillä vapaat kädet ryhtyä väkivaltaisiin toimenpiteisiin. "Maa luotiin auringon avulla ja se pitäisi jättää niin kuin se oli. Maa tehtiin ilman raja linjoja eikä ole kenenkään asia ryhtyä sitä jakamaan. Vaadin oikeutta elää omalla maallani ja suon teille oikeuden elää omallanne. Me olisimme halunneet kaiken jäävän maassa niin kuin Jumala oli luonut. Mutta valkoiset eivät sitä halunneet ja he olisivat muuttaneet vaikka vuoret ja joet jos ne eivät olisi heitä miellyttäneet... (sahaptin päällikkö Joseph)

Pitkä pako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päällikön asemaan nousseet Old Josephin molemmat pojat Joseph ja Ollokot eivät halunneet aseellista yhteenottoa. He tiesivat, että sota tulisi päättymään heidän omaan häviöönsä ja heidän kulttuurinsa tuhoutumiseen. Veljekset kokosivat heimonsa ja lähtivät matkalle Idahon reservaatioon, jossa jo vuosien ajan oli asunut suuri osa heidän kansaansa. Jännittynyt tilanne kuitenkin räjähti kesällä 1877 väkivallaksi, kun eräs katkeroitunut nuori nez percé -soturi surmasi yhden valkoisen miehen. Yhdysvalloille tämä oli sodanjulistus.

Päällikkö Joseph

Nuoret nez percét purkivat pitkään tukahdutettua raivoaan käsittäessään sodan syttyneen. He surmasivat kahden päivän aikana useita amerikkalaista.[14] Josephin johtamat joukot saivat tukea toisilta heimon ryhmiltä, kun päälliköt Looking Glass ja White Bird toivat omat miehensä mukaan sotatoimia varten. He antoivat lupauksen, ettei valkoista siviiliväestöä vahingoitettaisi. Lupausta ei onnistuttu pitämään täysin.

Nez percein pakkomuuton toimeenpanijaksi valtuutettu kenraali Oliver O. Howard johti alaisuudessaan toimivat Yhdysvaltain sotilaat takaa-ajamaan pakenevia intiaaneja. Nez percein vahvuus oli vajaa tuhat henkeä, kun he alkoivat vetäytymisensä itää kohti. Looking Glass johti joukot crow-intiaanien maille, sillä piti heitä ystävinä. Tämä kuvitelma osoittautui kuitenkin erehdykseksi. Crowt olivat liittoutuneet Yhdysvaltain kanssa. Nec percet muuttivat suunnitelmiaan ja päättivät paeta Kanadan rajaa kohden. Päätös tuli Josephilta. Hän tiesi Kanadaan paenneista siouxeista ja halusi yhdistää joukkonsa heidän johtajansa Sitting Bullin kanssa.[15]

Pakenijoiden joukossa oli paljon naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka kenraali Howard oli häätänyt pakkokeinoin näiden reservaatiosta.[13] Nez percé -soturit suojasivat heidän selustansa jättäytymällä puolustusasemiin. Howardin johtamat armeijan yksiköt jatkoivat takaa-ajoa herkeämättömänä. Nez percét onnistuivat torjumaan vihollisensa kerta kerran jälkeen. Maaston tarjoamia etuja hyväkseen käyttäen intiaanit suojautuivat milloin vuoristojen louhikkoihin, milloin taas kaivamiinsa poteroihin. Heidän kiväärinkäyttönsä oli taitavaa. Tarkat vuorien rinteiltä ammutut laukaukset tuottivat amerikkalaisille joukoille paljon huolia. Pakomatkan tuomat rasitukset alkoivat jättää nez percéihin uupumisen merkkejä. Matkanteko hidastui, kun useasti toistuvat vihollishyökkäykset alkoivat lisätä haavoittuneiden määriä. Raskaat vuoristojen ja suurten jokien ylitykset vaativat veronsa.

Looking Glass oli eräs nez percein pakomatkan vahvoista johtajista.

Pakolaisten käyttämät Appaloosa-hevoset osoittivat vaikeakulkuisissa kallioisissa maastoissa kykynsä selvitä äärimmäisen paineen alaisina tehtävästään. Yhdysvaltain joukot saivat täydennykseksi hyvin levänneitä uusia ratsuja, jotka eivät ominaisuuksiltaan yltäneet appaloosain tasolle.[16] Lähellä Kanadan rajaa eräällä taukopaikalla crow-heimon tiedustelijat varastivat useita nez percéin hevosia. Matkan vaikeudet lisääntyivät ja yhä useampi vanhuksista ja haavoittuneista jäi pääjoukosta jälkeen. Lopulta nez percét saapuivat Missourijoen pohjoisille rantamille, missä he hyökkäsivät pienelle Yhdysvaltain varusvarikolle ja varastivat elintarvikkeita ja muita tarpeellisia varusteita.

Onnistuttuaan vielä kerran karistamaan kenraali Howardin joukot kannoiltaan nez percét pystyttivät leirin noin 50 kilometrin päähän Kanadan rajasta paikkaan nimeltä Snake Creek. Looking Glass antoi uupuneille pakolaisille käskyn pysähtyä. Muut päälliköt eivät vastustaneet ajatusta. He eivät tienneet mitään lennättimestä, jolla tieto kulki nopeasti pitkiä matkoja. Joukko ratsuväen sotilaita cheyenne-tiedustelijoiden opastuksella järjesti sulun Bitterroot Mountainsille, joka tukki pakotien yli Kanadan rajan.

Cheyenne-tiedustelijat jäljittivät nopeasti nez percein leirin. Kenraali Nelson A.Milesin johdolla ratsuväki laukkasi läpi tasangon jalkaväen juostessa perässä tykkeineen. Kylmänä aamuna syyskuun 30. päivä sotaosasto suoritti iskunsa pakolaisten leiriin. Hyökkäykset tehtiin eri suunnilta, ja nez percet yllättyivät täydellisesti. Monta intiaanisoturia menetti henkensä, heidän joukossaan myös Josephin veli Ollokot. Nez percét vastasivat iskuun ja kymmenet tarkka-ampujat avasivat tulen. Kenraali Miles keskeytti hyökkäysiskunsa, ja komensi miehensä kaivamaan poteroita ja järjestämään paikkoja tykeille. Hälinän aikana osa nez perceistä White Birdin johdolla pääsi murtamaan aukon vihollisen piirityksen läpi. Jotkut heistä ehtivät ottaa avuksi hevoset, osa pakeni jalan.

Piirityksen sisään jääneet nez percét, joukossaan yhä päälliköt Joseph ja Looking Glass, pitivät puoliaan muutaman päivän. Talviseksi muuttuneessa säässä kuuden nez percen ryhmä pääsi tunkeutumaan vihollislinjojen lävitse, mutta Kanadan rajalla assiniboinet surmasivat heidät.[15]

Josephin puhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Oliver O. Howard johti Yhdysvaltain armeijan joukkoja.

Lokakuun viidentenä päivänä piiritetyt nez percét havahtuivat hevosten hirnahduksiin ja uskoivat, että heimoveljien hälyttämät siouxien apujoukot olivat saapuneet paikalle. Erehdys oli kohtalokas Looking Glassille, joka liikahti olinpaikastaan eteenpäin nähdäkseen paremmin. Vihollisen tarkka-ampujan luoti osui hänen päähänsä, hänen ehtimättä käsittää ratsastajien olleen kenraali Howardin armeijakunnan miehiä.[17] Joseph jäi paikoilleen yli 400 intiaanin kanssa, joista suurin osa oli naisia. Nähdessään edessään vääjäämättömän kohtalon hän ratsasti hitaasti läpi taistelutantereen ja pysähtyi amerikkalaisten joukkojen eteen. Sinitakit kuuntelivat mykistyneinä, kun Joseph piti kuuluisan puheensa. Hän kertoi olevansa väsynyt sotimiseen ja turhaan verenvuodatukseen. Hän suri heimoveljiään, joita odotti vuoristoissa ja erämaissa nääntyminen nälkään tai kylmyyteen. Hänen sydämensä oli sairas ja siellä asui suuri suru. Hän suri kadonneita lapsiaan ja hänellä oli pelko, ettei löytäisi heistä ainuttakaan elävänä. Puheensa Joseph lopetti toteamukseen, että hänen kohdaltaan sodat olisivat ikuisesti ohitse.[18]

Puheellaan Joseph pääsi intiaanihistoriaan kunniapaikalle ja hänen viiltävästä tuskastaan tuli intiaanikansoille kärsimyksen symboli. Toinen pakoretkestä selvinneistä päälliköistä oli White Bird. Hän johti noin 100 nez perceä Kanadaan.

Yhdysvaltain armeijan sotilaat saivat käskyn ampua nez percein kiinni otetut appaloosaratsut. Jokuset hevosista onnistuivat pakenemaan Kanadan puolelle, jossa ne myytiin paikallisille rancheille.[16] Appaloosat saavuttivat pakomatkan aikana nykypäiviin säilyneen maineenselvennä.

"Kenraali Miles lupasi että saisimme palata maahamme. Minä uskoin kenraalia. Muuten en olisi antautunut. Olen kuullut paljon puhetta mutta mitään ei ole tehty. Sydämeni tulee sairaaksi kun muistan kaikki ne hyvät sanat ja rikotut lupaukset". Joseph kuoli 21.9.1904 elämänhalunsa kadottaneena. Kuolinsyyksi ilmoitettiin "särkynyt sydän".[19]

Kanadaan paenneet nez percet palasivat sen sijaan Idahoon Lapwain vanhaan reservaatioonsa. Neljä kuukautta kestäneen paon aikana nez percet ehtivät taivaltaa noin 2700 kilometriä.[20]

Nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin Oklahoman reservaatioon siirretyt nez percét saivat myöhemmin 1800-luvun lopulla luvan siirtyä heimoveljiensä luo Lapwaihin, Idahoon. He saivat kiittää Josephia, joka oli ajanut heidän asiaansa. Oklahomassa nez percet olivat masentuneet perin pohjin. Ilmaston kuumuus ja heille rakkaiden vuoristojen puuttuminen oltiin koettu erityisen ankeana. Siirto Idahon reservaatioon nosti kansanrippeiden mielialaa. Tämän päivän nez percet asuvat edelleen Lapwain reservaatiossa ja ovat onnistuneet säilyttäneet oman kielensä. 1980-luvulla heitä oli hieman yli 2 000 henkeä.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin Nez percét olivat lohenkalastajia, maanviljelijöitä ja keräilijöitä, mutta 1700-luvulla heidän elämänsä muuttui hevosten myötä. Ensimmäiset ratsunsa nez percet ostivat oman perimätietonsa mukaan shoshoneilta.[21] Heistä tuli erinomaisia ratsastajia, ja pian heillä oli suuria hevoslaumoja. He onnistuivat jalostamaan kuuluisan Appaloosa-lämminverihevosrodun, jolle tunnusomaista olivat valkoiset täplät, sekä nopeus ja kestävyys. Nez percet uskoivat vakaasti, että mitä kirjavampi oli päällikön hevonen, sitä voitokkaampi heimo oli sodissa. Täplikkäiden ja täysin valkoisten ratsujen arvo arvo oli markkinoilla jopa kolminkertainen tavalliseen hevoseen verrattuna.[22]

Syksyisin nez percét, kuten useimmat muutkin Ylätasangon intiaanikansat, kokoontuivat Dallesinputousten luo Columbiajoen varrelle. Siellä pidettävät markkinat oli jokavuotisista tapahtumista merkittävin. Seudulla asuvien chinookien kyliin majoitettiin markkinoiden ajaksi kaukaakin saapuneita vieraita. Ylätasangon heimot vaihtoivat mitä moninaisimpia kauppatuotteitaan Tyynenmeren rannikkoheimojen mukanaan tuomiin tavaroihin. Nez percet toivat matkassaan biisonintaljoja, vedenpitäviä koreja sekä vuorilampaan sarvista tehtyjä jousia, joiden arvostus oli suuri niin rannikoilla kuin tasangoilla. Myös Euroopasta saapuneet siirtolaiset, aluksi ranskalaiset kauppiaat ja turkismetsästäjät, myöhemmin myös englantilaiset löysivät tiensä markkinoille. Heidän mukanaan tuli monia tuotteita kankaista ja teepannuista aina ruutiin ja musketeihin. Monista Euroopasta kulkeutuvista tavaroista tuli kuitenkin intiaaneille välttämättömiä.[22]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Henriksson, Markku: Alkuperäiset amerikkalaiset, Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Virrankoski, Pentti "Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit", Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7
  • Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Wind River Reservation Wind-river.org. Viitattu 14.9.2011. (englanniksi)
  2. Nimiip Nezperce.org. (englanniksi)
  3. Yenne s. 114.
  4. Santoro s. 254.
  5. Yenne s. 115.
  6. Taylor s. 111.
  7. Virrankoski s. 364.
  8. Virrankoski s. 364–365.
  9. White Bird United States History.com. (englanniksi)
  10. Buerge, David M.: Chief Seattle and Chief Joseph University Libraries. (englanniksi)}
  11. Glowen, Ronald: Wars and Treaties Viitattu 19.9.2011. (englanniksi)
  12. Santoro s. 255.
  13. a b Henriksson s. 119.
  14. Virrankoski s. 365.
  15. a b Waldman s. 135.
  16. a b Appaloosa History
  17. Atlas s. 135.
  18. Waldman s. 136.
  19. Henriksson s. 120.
  20. Virrankoski s. 366.
  21. Taylor s. 104.
  22. a b Taylor s. 105.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nez percét.