Nez percé -sota

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Nez percé -sota
Osa Intiaanisotia
Nez percé -johtaja Josephin ryhmästä taltioitu valokuva joitakin kuukausia ennen sodan alkua.
Nez percé -johtaja Josephin ryhmästä taltioitu valokuva joitakin kuukausia ennen sodan alkua.
Päivämäärä:

1877

Paikka:

Idaho, Wyoming ja Montana

Lopputulos:

Nez percét antautuivat

Osapuolet

Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat

Nez percét

Komentajat

Oliver O. Howard
John Gibbon
Nelson A. Miles

Joseph
Looking Glass
White Bird

Vahvuudet

1100–2000.[1]

Noin 250 soturia ja noin 550 naista ja lasta.[2]

Tappiot

Noin 120 sotilasta.[3]

Noin 150 soturia ja noin 200 naista ja lasta.[4]

Intiaanipäällikkö Joseph.

Nez percé -sota oli vuonna 1877 käyty Yhdysvaltain ja nez percé -intiaanien välinen yhteenotto. 11 viikon ajan päällikkö Josephin johtama noin 750 intiaania käsittävä joukko pakeni Yhdysvaltain joukkoja lähes 2500 kilometrin matkan läpi Idahon, Wyomingin ja Montanan. Kanadan rajan tuntumassa käydyn lopputaistelun jälkeen nez percét antautuivat.

Taustat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nez percéjen historialliset alueet kartalla vihreällä ja myöhemmin heille myönnetty reservaatti oranssilla.

Sodan juuret johtavat edelliselle vuosikymmenelle. Vuonna 1863 Wallowalaaksossa tehdyt kultalöydöt aiheuttivat ensimmäisen särön nez percéin ja Yhdysvaltain keskinäisiin suhteisiin. Saman vuoden aikana uudisasukkaat vaativat sopimusta, jossa koko Wallowalaakso avattaisiin heille. Lähetyssaarnaajien voimakkaan vaikutuksen alla monet pohjoisemmat nez percéin päälliköistä allekirjoittivat sopimuksen. Wallowalaakson päällikkönä toimiva Old Joseph kieltäytyi. Muiden päälliköiden käytöksestä harmistuneena hän repi Uuden Testamentin, jonka oli saanut aikoinaan lahjaksi heimolleen kuuluvasta maa-alueesta tehdyn sopimuksen yhteydessä.[5] Old Joseph sai taakseen vaikutusvaltaisen päällikkö White Birdin, joka halusi säilyttää heimon vanhat perinteet ja maat. Molemmat päälliköt tuomitsivat kyseisen vuoden aikana kirjoitetun Lapwain-sopimuksen ”Valehtelijoiden sopimukseksi”.[6]

Tasangoilla vaeltavaa elämää viettävien nez percéin johtaja Looking Glass yhtyi vanhoja perinteitä vaativien joukkoon. Hän ei halunnut luopua heimovaatteistaan eikä allekirjoittaa sopimuksia Yhdysvaltain edustajien kanssa. Kun Old Joseph makasi vuonna 1871 kuolinvuoteellaan, hän vannotti poikaansa Young Josephia, ettei tämä koskaan luopuisi Wallowalaaksosta.[7]

Yhdysvaltain hallituksen virkamiesten tullessa 1873 järjestämään nez percéin muuttoa Lapwain reservaattiin Joseph kieltäytyi. Hän lähetti vetoomuksen presidentti Ulysses Grantille maittensa puolesta. Tämä myöntyi ja antoi määräyksen, että nez percét saavat pitää laakson. Vuonna 1877 Grant joutui taipumaan laakson ympärille kasvavan valkoisen enemmistön vaatimuksiin. Joseph ja hänen heimonsa saivat kuukauden aikaa muuttaa uuteen reservaattiin.[8]

Välien kiristyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Oliver O. Howard.

Josephin ollessa matkalla kesäkuussa 1877 nuoremman veljensä Ollokotin kanssa tilanne kärjistyi. Kolme nuorta nez percé -soturia surmasi neljä amerikkalaista miestä, joista yksi oli avannut tulen intiaaneja kohti.[9] Tapahtuma johti avoimiin vihollisuuksiin. Monet nuoret nez percé -soturit astuivat väkivallan tielle ja surmatyöt lisääntyivät. Kun Joseph palasi matkaltaan, hän tyrmistyi kuultuaan mitä oli tapahtunut. Yhdessä Looking Glassin kanssa hän oli valmis luovuttamaan väkivaltaisuuksiin syyllistyneet rettelöitsijät Yhdysvaltain tuomioistuimen eteen, mutta heidän yrityksensä raukenivat tyhjiin sotaa vaativien valkoisten vapaaehtoisten takia.[10] Kun Joseph käsitti, ettei kykenisi enää pysäyttämään väkivallan kierrettä, hän päätti pysyä heimonsa rinnalla. Intiaanit liikkuivat kohti itää joukossaan satoja kodeistaan ajettuja naisia, lapsia ja vanhuksia.[11]

Pako[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartta nez percéjen pakoreitistä ja käydyistä taisteluista.

Nez percéin pakkomuuton toimeenpanijaksi valtuutettu kenraali Oliver O. Howard johti alaisuudessaan toimivat sotilaat takaa-ajamaan pakenevia intiaaneja. Ensimmäinen suuri yhteenotto tapahtui 17.kesäkuuta 1877 White Bird Creekissä, jonne intiaanit olivat leiriytyneet. Kapteeni David Perryn johtaman sadan aseistetun miehen joukko pääsi pakolaisten jäljille ja ympäröi nämä. Hevosia vartioimassa olleet pojat näkivät lähestyvän ratsuväen ja tekivät hälytyksen. Rauhanlippua kantavan nez percé -lähetystön lähestyessä sinitakkien leiriä eräs sotilaista avasi tulen. Nez percét vastasivat siihen käsittäessään viime käden rauhanneuvottelut turhiksi.[12] Masonin joukot yllättyivät intiaanien vastarinnasta ja heidän taitavista tarkka-ampujistaan. 34 sotilasta sai surmansa nez percéin selvitessä ilman uhreja. Sotasaaliikseen intiaanit saivat suuren joukon sotilailta jääneitä uusia vastahankittuja kivääreitä.[11]

Tappiosta opikseen ottanut Howard kokosi yli 500 sotilasta käsittävän, tykistöllä vahvistetun armeijan ja onnistui jäljittämään karkurit 10 päivää myöhemmin. Josephin soturit kaivautuivat poteroihin ja pysäyttivät Yhdysvaltain joukot tarkalla tulituksellaan. Samaan aikaan naiset ja lapset jatkoivat pakoaan. Howardin joukkojen hajotessa nez percét kiiruhtivat Clearwateriin, missä heihin liittyivät reservaatistaan karkotetut Looking Glassin johtamat eteläisten nez percéin joukot. Pakenijoiden määrä kasvoi, mutta suurin osa Looking Glassin mukana tulleista miehistä liian vanhoja sotimaan.[11]

Nez percét, johtajinaan Josephin ja Looking Glassin lisäksi myös White Bird, Ollokot ja Lean Elk (Poker-Joe), onnistuivat pitämään Howardin joukot riittävän etäällä omasta pääjoukostaan. Clearwaterin laaksossa 11. päivä heinäkuuta Howardin sotilaat ajoivat nez percét pakosalle vuorokauden kestäneitten piiritysten jälkeen. Intiaanit jättivät jälkeensa valtavasti omaisuutta, ja jälkeenpäin on väitetty, että Joseph olisi jo tuolloin ollut valmis antautumaan. Muiden päälliköiden painostuksesta pako jatkui kohti Kanadaa, jonne aiemmin oli paennut lakota-päällikkö Istuva Härkä lähimpine miehineen.[4]

Ollokot, nuorten soturien johtaja.

9. elokuuta tehty yllätyshyökkäys nez percéin leiripaikalle Big Holessa ajoi intiaanit pakosalle. Looking Glass ja White Bird onnistuivat kokoamaan soturit yhteen ja voimakkaalla hyökkäyksellä he valtasivat leirinsä takaisin. Paikalla nez percéjä odotti lohduton näky, sillä eversti John Gibbonin johtamat armeijan yksiköt olivat surmanneet 88 intiaania, joista suurin osa oli naisia ja lapsia.[13][4]

Nez percét jatkoivat pakoaan kohti Montanaa. Ollokotin johtamat nuoret soturit ajoivat pakoon 200 armeijan kantamuksia kuljettavaa muulia, ja tarkka-ampujat suojasivat tulellaan naisia ja lapsia, jotka heimon hevoslauman mukana pääsivät turvaan. Juuri perustetussa Yellowstonen kansallispuistossa liikkuvat turistit olivat ihmeissään intiaanien ilmestyessä heidän joukkoonsa.[4] Nez percét ottivat vangeikseen 20 matkailijaa, mutta päästivät myöhemmin lähes kaikki vapaiksi.[14]

Pakomatkan rasitusten jäljiltä yhä useampi pakolainen uupui. Matkanteko hidastui ja haavoittuneiden määrät lisääntyivät. Myös raskaat vuoristojen ja suurten jokien ylitykset hidastivat matkaa. Nez percét selvisivät kuitenkin läpi Montanan kanjonien, rotkojen ja autiomaiden ja onnistuivat yhä uudelleen karistamaan kenraali Howardin joukot kannoiltaan. Suureksi avuksi pakomatkan aikana osoittautuivat nez percéin jalostamat Appaloosa-hevoset, joiden ominaisuudet korostuivat vaikeakulkuisissa maastoissa. Jäätäväksi muuttunut ilmasto ja räntäsateet vaikeuttivat kummankin osapuolen etenemistä.[13]

Snake Creekissä, joka oli noin 50 kilometrin päässä Kanadan rajasta, nez percét pysähtyivät leiriytymään. He eivät aavistaneet, että heidän sijaintinsa oli paikallistettu. Valkoisen miehen lennättimellä tieto kulki nopeasti eteenpäin. Joukko ratsuväen sotilaita cheyenne-tiedustelijoiden opastuksella järjesti sulun Bitterroot-vuoristoon tukkien pakotien Kanadaan. Muutamat nez percé -soturit, jotka pääsivät sulun läpi, joutuivat assiniboine-intiaanien surmaamiksi.[4]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun eversti Nelson A. Miles tykistöineen teki yllätyshyökkäyksen nez percéin leiriin, intiaanit joutuivat jatkuvan tulituksen keskelle. Monista eri suunnista aloitettu hyökkäys sokaisevassa lumimyrskyssä esti pakolaisia näkemästä sotilaiden liikkeitä. Josephin veli Ollokot sai surmansa kaatuneiden soturien joukossa. Sotilaat päästivät irralleen intiaanien hevoslaumat ja huononsivat näin pakomatkan jatkumista Kanadaan. Kuolleita hevosiaan ravinnonlähteinä pitämät nez percét olivat kaivaneet maanalaisia asuntoja ja yhdystunneleita valmiita pitämään puoliaan pitkään.[13]

Olen väsynyt taistelemaan. Päällikkömme ovat kuolleet, kaikki vanhat miehemme ovat kuolleet. On kylmä, eikä meillä ole huopia. Pikkulapset jäätyvät kuoliaiksi. Osa kansaani on paennut vuorille, eikä heillä ole huopia eikä ruokaa. Minä haluan aikaa lasteni etsimiseen, vaikka tiedän heidän kuolleen. Kuulkaa minua, sydämeni on sairas ja murheellinen. Miten kauan aurinko jatkaakin kulkuaan siitä missä se nyt on, minä en tule koskaan sotimaan.

– Lyhennelmä nez percé -johtaja Josephin puheesta.[13]

Viiden päivän taistelujen jälkeen Joseph teki päätöksen antautumisesta. Sodan mielettömyys ja 11 viikon aikana taivalletut 2500 kilometriä olivat väsyttäneet hänet.[15] Hän tiesi, etteivät jäljellä olevat soturit pystyisi suojelemaan yhä elossa olevia 350 naista ja lasta. Antautumispäivää edeltävänä yönä osa nez percéistä onnistui tunkeutumaan piiritysketjun läpi. Päällikkö Looking Glass sai tarkka-ampujan luodin kasvoihinsa, mutta White Bird ja osa hänen sotureistaan selvisivät Kanadan rajan taa. Joseph, joka oli menettänyt veljensä ja paljon ystäviään, piti antautumisensa yhteydessä puheen, joka on saanut runsaasti huomiota läpi historian.[16]

Kun sota oli ohi, sotilaat hajottivat nez percéin mukana kulkeneet appaloosa-hevoslaumat, ja koko rotu katosi moniksi vuosiksi lähes kokonaan.[17] Korkeammalta taholta tulleet määräykset eväsivät Josephilta luvan palata Wallowanlaaksoon. Hänet lähetettiin kansansa mukana Kansasin territorioon, missä malaria tappoi kymmeniä heistä. 1870-luvun lopulla Yhdysvallat salli Josephin vierailla presidentti Rutherford B. Hayesin vastaanotolla puhumassa omien alkuperäisten maittensa puolesta. Tapaamisen tuloksena Hayes suostui lähettämään osan nez percéistä kotiin.[18] Vuonna 1885 yli 100 nez percéä matkusti junalla Lapwain reservaattiin Idahoon. ”Vaarallisiksi” katsottu kansanosa, Joseph mukaanlukien, ei saanut tätä kunniaa. Heidät siirrettiin Washingtonissa sijainneeseen Colvillen reservaattiin. Joseph hyväksyi tämän väliaikaisena ratkaisuna, josta kuitenkin tuli hänen kohdallaan lopullinen.[19] Nez percét eivät enää tarttuneet aseisiin Yhdysvaltoja vastaan, vaan mukautuivat elämäänsä eri reservaateissa. Nez percéin omat perinteiset tavat väistyivät syrjään kristillisten oppien tieltä, ja uudet lait pirstoivat heidän maataan yksityisten omistuksen alle.[18]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku, Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia), Gaudeamus, 2010, ISBN 978-952-495-162-3
  • Greene, Jerome, Nez Perce Summer, 1877: The US Army and the Nee-Me-Poo Crisis, Montana Historical Society Press, 2001, ISBN 978-0917298820 (englanniksi)
  • Henriksson, Markus, Alkuperäiset amerikkalaiset, Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Newark, Peter, Old West, Bison Books, 1984, ISBN 0 86124 183 5 (englanniksi)
  • Taylor, Colin, The American Indian, Salamander Books, 2002, ISBN 1-84065-540-2 (englanniksi)
  • Waldman, Carl, Atlas of The North American Indian, Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9 (englanniksi)
  • Waldman, Carl, Encyclopedia of Native American Tribes, Checkmark Books, 2006, ISBN 978-0816062744 (englanniksi)
  • Yenne, Bill, Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Andersson & Henriksson, s. 232.
  2. Taylor, s.114.
  3. Greene, s. 359–370.
  4. a b c d e Waldman 1985, s. 135.
  5. Newark, s. 217.
  6. Glowen, Ronald: Wars and Treaties Viitattu 21.9.2011. (englanniksi)
  7. Taylor, s. 112.
  8. Henriksson, s.119.
  9. Waldman 1985, s.133.
  10. Taylor, s.113.
  11. a b c Waldman 1985, s.134.
  12. Waldman 1985, s.133.
  13. a b c d Taylor, s.118.
  14. Andersson & Henriksson, s. 232.
  15. Santoro, s. 256.
  16. Viittausvirhe: Virheellinen <ref>-elementti; viitettä santoro_256 ei löytynyt
  17. Appaloosa equinepost.com. Viitattu 5.12.2011. (englanniksi)
  18. a b Andersson & Henriksson, s. 233.
  19. Waldman 2006, s. 194.