Sacagawea
Wikipedia
Sacagawea oli nuori nainen, joka toimi Lewisin ja Clarkin tutkimusretkikunnan oppaana Yhdysvaltojen länsirannikolle suuntautuvalla matkalla vuosina 1805-1806. Nykyään hän on Yhdysvaltojen kuuluisin intiaaninainen. Sacagawean kunniaksi on pystytetty 23 patsasta eri puolille Pohjois-Amerikkaa ja hänen mukaansa on nimetty vuoristo, järvi sekä joki. Taiteilijan näkemys Sacagaweasta löytyy yhden Yhdysvaltain dollarin nykykolikosta.
Sacagawean nimen oikein lausumisesta väitellään yhä ja jotkut shoshoni-heimot kiistelevät edelleen hänen perintöoikeudestaan.[1] Erimielisyyttä on vuosikymmenet aiheuttanut nimi Sacagawea. Useat eri lähteet väittävät nimen tulleen hidatsankielisistä sanoista sacaga (lintu) ja wea, joka tarkoittaa naista. Eräät tutkijat ovat taas varmoja, että nimi Sacagawea onkin ollut alun perin Sacajawea, joka taas on shoshonien kieltä ja annettu tytölle hänen syntymähetkellään.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Lapsuuden loppu
Sacagawea oli syntynyt vuosien 1787- 1789 välillä shoshoniperheeseen Idahossa. Ollessaan 11-vuotias oli Sacagawea mennyt veljensä kanssa leikkimään kotikylän lähettyvillä oleville kallioille, kun joukko hidatsa-intiaaneja oli ratsain hyökännyt kylään. Tytön isä oli surmattu, samoin joitakin muita miehiä. Sacagawea oli hädissään piiloutunut kalliolouhikkoon hänen veljensä paetessa muualle. Hidatsat olivat ottaneet vangiksi muutamia tyttöjä ja poikia. Jättäessään taistelutantereen yksi hidatsasoturi oli huomannut kallioilla piileskelevän Sacagawean. Hän oli pysäyttänyt ratsunsa ja siepannut tytön mukaansa.
Sacagaweasta tuli hidatsojen orja muutaman vuoden ajaksi. Vajaan kolmen vuoden vankeuden jälkeen hän sai vapautensa takaisin, mutta kotikylä oli liian kaukana eikä hänellä ollut paikkaa mihin mennä. Niinpä hidatsat adoptoivat hänet heimon jäseneksi. Hän asui lähellä paikkaa, jossa Knife-joki yhtyi Missouriin. Tällä samalla alueella sijaitsi tuolloin sioux-kielisten heimojen metropoli ja siellä käytiin lähes jatkuvaa kauppaa. Hidatsojen ja mandanien kylissä myytiin kaikkea. Myös Sacagawean tie johti markkinatoreille, joissa liikkui intiaanien lisäksi valkoisia turkiskauppiaita Kanadan puolelta.
[muokkaa] Teinivaimo
Eräs turkiskauppiaista oli ranskalais-kanadalainen Toussaint Charbonneau.[2] Hän asui 1800-luvun alkuvuosina mandanien kylässä Pohjois-Dakotan seuduilla. Charbonneau teki sekalaisia töitä toimien myös oppaana. Ei ole tarkkaa tietoa, oliko ehkä joku toinen ostanut Sacagawean hidatsoilta, mutta joka tapauksessa Charbonneaun kerrotaan voittaneen hänet itselleen uhkapelissä. Ranskalaisella oli jo ennestään vaimo, hänkin shoshoninainen, mutta Charbonneau tahtoi toisen vaimon, nuoremman ja kauniimman. Mandanit, joiden parissa turkismetsästäjä asui, olivat moniavioisia. Mies noudatti mielellään sen heimon tapoja, jonka luona asusti. Sacagaweasta tuli hänen uusi teinivaimonsa. Charbonneau itse oli 45-vuotias, joten tyttö oli yli puolet häntä itseään nuorempi. [2] Melko pian Sacagawea alkoi odottaa lasta.
[muokkaa] Lewis ja Clark
Näihin aikoihin astuivat näyttämölle Meriwether Lewis ja William Clark, jotka johtivat alun perin 45-miehistä retkikuntaa. [3] Yhdysvaltain silloisen presidentin Thomas Jeffersonin unelma oli vähitellen asuttaa Pohjois-Amerikan länsirannikko, mutta alueet piti kartoittaa sitä ennen. Lewis oli presidentin hyvä ystävä ja yksityissihteeri.[3] Clark taas kokenut eränkävijä, jollaista tarvittiin tulevalla matkalla. Myöhään syksyllä Pohjois-Dakotaan saapunut retkikunta joutui asumaan seudulla yli talven. Nykyisen Bismarckin kaupungin alueille ha rakensivat Fort Mandanin, joka nimettiin lähellä olevan mandankylän mukaan. Samalla he etsivät sopivaa tulkkia ja opasta, joka hallitsisi intiaanikieliä ja osaisi liikkua erämaissa, metsissä ja vuoristoissa.
Sacagawea oli kuudennella kuukaudella raskaana kun Lewis ja Clark tapasivat hänen miehensä Touissaint Charbonneaun. Tutkimusmatkailijat kertoivat mandanien kylässä asuvalle charbonneaulle vapaana olevasta eräoppaan paikasta. Rahantarpeessa oleva turkismetsästäjä tarttui oitis tilaisuuteen. Lisäksi Charbonneau osasi siouxien murteita. Hänen mainitessaan teinivaimonsa syntyperästä, halusivat Lewis ja Clark myös Sacagawean mukaan tulevalle retkelle. Shoshonien kieli olisi tärkeä tutkimusmatkalla, joka kulkisi Rocky Mountainsin shoshonialueiden läpi.
[muokkaa] Matkalla
Helmikuussa Sacagawea synnytti pojan, joka kasteessa sai nimen Jean Baptiste. Kukaan ei tätä nimeä käyttänyt, vaan lasta alettiin kutsua Pompiksi. Synnytys ei ollut helppo, mutta kahden kuukauden kuluttua Sacagawea oli valmis lähtemään mukaan tutkimusmatkalle. Pomp-poika kulki hänen selässään olevassa korissa mukana. Matka käynnistyi huhtikuun toisella viikolla. Lewisin ja Clarkin retkikuntaa, johon kuului 31 miestä, nainen ja lapsi, kuljetti kuusi kanoottia ja kaksi puusta koverrettua venettä, joita kutsuttiin pirogueiksi.[4] Retkikunta suuntasi matkansa ylös Missouri-jokea. Sacagawea pysytteli omissa oloissaan, eikä kukaan juuri näyttänyt arvostavan häntä.
Toukokuussa tuli ensimmäinen vastoinkäyminen. Eräänä iltapäivänä venekunta joutui Missouria pitkin edetessään äkillisen myrskyn kouriin. Riepotteleva tuuli tarttui osaan veneistä kuljettaen niitä kohti rantaa. Valkoinen pirogue,jossa oli turkismetsästäjä Charbonneau perheineen ja yksi Clarkin miehistä, ajautui vaikeuksiin. Charbonneau, joka hoiteli peräsintä joutui kriisitilanteessa täydelliseen paniikkiin. Hän irrotti otteensa peräsimestä huutaen suureen ääneen Jumalan armoa. [5] Vene pyöri villisti ympäri ollen kaatumaisillaan. Charbonneau oli täysin toimintakyvytön ja vene vailla ohjausta.
Rannalle selviytynyt kapteeni Clark hyppäsi hyiseen veteen alkaen uida runsaan 270 metrin päässä olevaa venettä kohti.[5] Hänen tarkoituksenaan oli pelastaa piroguessa oleva arvokas tutkimusmateriaali. Uiminen oli hurjassa aallokossa vaikeaa ja Missourin vesi talven jäljiltä kuin jäätä. Samaan aikaan oli kauhun jähmettämä Charbonneau joutunut ottamaan paikkansa peräsimessä, sillä aseen piippu oli painettu hänen selkäänsä. Pariskunnan ja Pompin lisäksi veneessä ollut ryhmän jäsen nimeltään Pierre Cruzatte oli uhannut ampua Charbonneaun, ellei tämä tekisi työtään peräsimessä. [2] Papereita huuhtoutui veteen. Yleisen hälinän ja tuulen pauhun keskellä oli vain yksi ihminen, joka osasi toimia kylmän viileästi ja neuvokkaasti. Hän oli Charbonneaun teinivaimo Sacagawea, joka oli tähän saakka ollut lähes huomaamaton. Nyt hän alkoi henkensä vaarantamalla onkia veneestä pudonneita muistiinpanoja, jotka olivat veden mukana nopeasti kulkeutumassa etäämmälle ja tavoittamattomiin. Hän onnistui pelastamaan suurimman osan pahasti kastuneista tärkeistä papereista. Pitäen pientä poikaansa aallonharjalla hän kykeni kalastamaan toisella kädellään muistiinpanot.
Jälkeenpäin, kun kaikki asianosaiset olivat turvassa rannalla kertoi Charbonneau olevansa täysin uimataidoton.[5] Jos hän osoittautuikin huonoksi merimieheksi, niin hänen teinivaimonsa pani täysillä itsensä likoon yhteisen edun nimissä, vieläpä riskeeraten poikansa hengen. Teko ei jäänyt huomaamatta. Clark lahjoitti Sacagawealle lahjaksi sinisistä helmistä valmistetun rukousnauhan.
[muokkaa] Shoshonien kylässä
Toukokuussa retkikunta näki ensimmäisen kerran vilahduksen taivaanrannalla siintävistä Rocky Mountainsin kallioista. He tulivat suurelle vesiputoukselle, jonka laskeminen venein ei käynyt päinsä. Rakennettuaan vankkurit veneilleen he jatkoivat etenemistä maitse. Nopeasti vaihtuvat sääolosuhteet vaikeuttivat taivallusta. Rankkasateet valuivat taivaalta niin voimakkaina, että kanjonit tukkeuruivat vesimassoista ja liikkuminen oli vaivalloista. Matka viivästyi. Myös kalkkarokäärmeet ja harmaakarhut tuottivat ongelmia. Montanan alueille saavuttiin heinäkuussa. Sacagawea oli ehtinyt saavuttaa jo paljon arvostusta, sillä hän korjasi ja pesi miesten vaatteet, valmisti ruokia ja hoiteli monia muita töitä, jotka miehiltä olisivat jääneet tekemättä. Hän osasi lukea mokkasiinien jäljistä, mikä heimo oli lähellä ja kiertää vaikeat kohdat maastossa.
Elokuun alussa Lewisin ja Clarkin retkikunnalle tuli kiire löytää shoshonien kylät, joista voisivat ostaa itselleen ratsuja. Kalliovuoret olivat heidän ja meren välissä ja jos he olisivat vuoristossa talven iskiessä he menehtyisivät sinne hautautuen lumeen, josta joku joskus keväällä löytäisi ruumiit. Kahden viikon etsimisen tuloksena shoshonit löytyivät, kun Lewis ja muutama muu retkikunnan jäsen törmäsivät suureen intiaanijoukkoon. He olivat shoshoneja ja heitä johti Cameahwait- niminen nuori päällikkö.[4] Sacagawean avulla heidän asiansa selvitettiin intiaaneille. Uteliaat shoshonit ympäröivät heidät, sillä toisin kuin monet muut heimot, he eivät olleet hähneet valkoista miestä aiemmin. Eräs nuori shoshoninainen näki Sacagawean kasvot ja kiljaisi. Tyttö oli Jumping Fish, Sacagawean paras lapsuudenystävä.[4] Yli viiden vuoden eron jälkeen nämä kaksi olivat taas tavanneet. Heidän ilonsa oli mittaamaton, kun he syleilivät toisiaan itkien onnesta ja tanssien yhdessä kovaäänisesti riemuiten.
Päällikköjen tiipiissä käyty neuvottelu vaati usean henkilön mukanaoloa. Sacagawea itse puhui shoshonia sekä hidatsaa, mutta ei juuri Ranskaa tai Englantia. Tyttö käänsi päälliköiden puheet hidatsankielelle, jota hänen miehensä ymmärsi. Charbonneau puolestaan käänsi puheen Ranskaksi eräälle retkikunnan jäsenistä,joka puolestaan tulkitsi kuulemansa Lewisille ja Clarkille. [5] Tämä monimutkainen kääntämistoimitus keskeytyi, kun Sacagawea äkkiä hyppäsi ylös paikaltaan ja juoksi muitta mutkitta halaamaan nuorinta shoshonien päälliköistä. Tyttö oli tunnistanut veljensä Cameahwaitin, jonka oli luullut ikuisiksi ajoiksi menettäneensä. Neuvottelu jatkui tämän jälkeen ja päättyi matkailijoiden kannalta parhaalla mahdollisella tavalla: Hevosten saanti onnistui. Saatuaan nähdä sisarensa elossa oli Cameahwait valmis tekemään mitä tahansa matkailijoiden puolesta, sillä Sacagawean ystävät olivat hänenkin ystäviään. Surullisin tapahtuma kylässä oli se, kun muuan nuori shoshonimies näki Sacagawean lapsen ja kääntyi pois kasvot kivettyneinä. Mies oli kuvitellut ennen hidatsojen hyökkäystä viisi vuotta sitten ottavansa Sacagawean vaimokseen. Unelma haihtui savuna ilmaan ja nuorukainen poistui surullisena. Hän luovutti teollaan lopullisesti mahdollisuutensa saada Sacagawea omakseen.[4]
Kun matkailijat olivat jättämässä shoshonien kylän, yrittivät Cameahwait saada sisartaan jäämään heimon luokse. Mutta Sacagawea oli päätöksensä tehnyt, eikä muuttanut sitä. Hän oli ollut pois jo liian kauan. Tai ehkä hän halusi nähdä miten suuri seikkailu retkikunnan mukana päättyy. Jos hän olisi jäänyt, olisi hänen elämänsä muotoutunut normaaliksi heimoelämäksi ja hänen poikansa Pomp olisi perinyt aikanaan päällikön arvon.
[muokkaa] Länsirannikolla
Shoshonien hyvien neuvojen saattelemana alkoi retkikunnan matka yli kalliovuorten. Seuraavien kuukausien aikana Sacagawea osoitti lopullisesti taitonsa kommunikoida ja neuvotella eri heimojen kanssa. Kun intiaanit näkivät valkoisten miesten joukossa ratsastavan intiaaninaisen pieni lapsi selässään, niin sotaiset aikeet häipyivät taka-alalle. Nainen ja lapsi eivät voineet kuulua sotajoukkoihin. Lisäksi Sacagawean vaikuttavimpia piirteitä oli hänen tyynen rauhallinen ja vakuuttava käytöksensä. Pelkällä olemassaolollaan hän tuntui riisuvan potentiaalisetkin viholliset aseista. Kapteenit Clark ja Lewis eivät olleet voineet kuvitella mitään tällaista. He hyödynsivät Sacagawean valtaa intiaaneihin vaihtamalla väsyneitä ratsuja uusiin ja nauttimalla hyviä aterioita paikallisten kansojen luona. Kun matkan edetessä ruokaa oli niukalti Sacagawea keräsi marjoja, pähkinöitä ja puunjuuria valmistaen näistä ja kaikesta muusta syötäväksi kelpaavista aineksista ruokaa. Nuoresta iästään huolimatta hän osasi paljon ja ennen kaikkea hallitsi eloon jäämisen taidon.
Bitterroot-vuoristossa he joutuivat eksyksiin syyskuun lopulla. Harhailtuaan päiväkausia nälkäisinä, märkinä, viluisina ja uupuneina he saivat apua intiaanikansalta, joka myöhemmin opittiin tuntemaan nimellä nez percet. Sacagawean shoshonikielestä ei täällä ollut apua, mutta hän onnistui vakuuttamaan kuitenkin intiaanit valkoisten rauhallisista aikeista. Lopuksi nez percet ottivat huostaan vieraidensa 38 hevosta luvaten pitää niistä huolta yli talven. Itsetekemillään kanooteilla ja veneillä retkikunta laski Columbia-jokea Tyynen valtameren rannoille rakentaen Oregoniin tukikohdan talveksi. He tekivät vierailuja seudun alkuperäisväestön kyliin tavaten mm. flatheadit, chinookit, pend d'Oreillet ja yakimat.[3]
[muokkaa] Yli talven
Linnake sai nimekseen Fort Clatsop ja sijaitsi samannimisen heimon alueilla lähellä Oregonin rannikkoa. Matkailijoiden aika kävi pitkäksi, sillä toimintaa oli vähän. Kaikki odettelivat kevään tuloa innokkaina päästäkseen lähtemään takaisin. Sacagawea näki "suuren veden" ensi kertaa elämässään, samoin rantaan tulleen jättiläiskalan, valaan. Nämä vaikuttivat häneen voimakkaasti. Kun retkikunta sitten keväällä pakkasi tavaransa lähtien paluumatkalle, niin Pomp-poika sairastui. Tuskallinen tulehdus turvotti hänen niskansa. Pojan hoitamiseen meni viikkoja. Erilaisten luonnonlääkkeiden, kuten männynpihkan, mehiläisvahan, keitetyn sipulin ja karhuöljyn yhteisvaikutuksella poika toipui ennalleen. [4] Tämän jälkeen Pompia pidettiin miehistön täysivaltaisena jäsenenä. Ehkä miehet näkivät poikaa katsoessaan omat lapsensa ja paijasivat siksi Sacagawean poikaa parhaansa mukaan lievittääkseen omaa ikäväänsä. Kapteeni Clark oli matkan edetessä ystäyvystynyt pojan äidin kanssa,kutsuen tätä "Janeyksi".[5] Sacagawealla oli kuitenkin ongelmia miehensä kanssa, sillä tämän oli kuultu lyövän vaimoaan. Myöhemmin Charbonneausta annettiinkin varsin negatiivisia kuvauksia, sillä hänet oli leimattu pelkuriksi, soppakouraksi ja vaimonhakkaajaksi.[5]
Paluumatka sujui ilman suurempia vaikeuksia. Sacagawea ei tavannut enää veljeään ja se teki hänet surulliseksi. Ikävä muisto jäi välikohtauksesta, jossa muuan mustajalka-intiaani yritti varastaa retkikunnalta kiväärin. Kapteeni Lewis surmasi hänet.[3] Tämä teko aiheutti myöhemmin pitkän vihamielisyyden mustajalkojen leireissä, sillä he eivät päästäneet amerikkalaisia turkismetsästäjiä mailleen moneen vuoteen. Matkan edetessä kohti loppuaan kiintyi kapteeni Clark Pomp-poikaan yhä enemmän ja nimesi Yellowstone-joen varrella olevan jyhkeän kallion Pompy's Toweriksi, joka myöhemmin muutettiin Pompeys Pillardiksi. Kalliolta oli mahtava näköala tasangolle, jossa biisonit, porot ja sudet samoilivat. Lähellä virtaavan puron Clark nimesi niin ikään Sacagawean pojan mukaan Baptiste's creekiksi.[4]
Elokuun 14 päivänä vuonna 1806 saapui retkikunta takaisin mandanien kyliin. Charbonneau palkittiin matkasta 500 dollarilla. 16 kuukautta kestäneen matkan aikana taivallettiin noin 8000 kilometriä ja tutkimusretken aikana kartoitettiin kymmenien intiaaniheimojen alueet.[5] Presidentti Jefferson oli tulokseen tyytyväinen, vaikka matka itsessään tulikin maksamaan paljon enemmän kuin oli kuviteltu.
Sacagawea asui miehensä ja poikansa kanssa aina vuoteen 1809 mandankylässä, jolloin he matkustivat jokilaivalla St. Louisiin. Charbonneau oli saanut tutkimusmatkaan osallistumisensa ansiosta lahjaksi 320 eekkeriä maata. Hänestä ei kuitenkaan ollut maanviljelijäksi. Myytyään maapalansa Clarkille hän palasi vaimonsa ja poikansa kanssa takaisin Missourin yläjuoksulle mandanien luo. Saatuaan työtä Missouri Fur Companylta Charbonneau perheineen siirtyi Etelä-Dakotaan, jossa Sacagawea vuonna 1812 synnytti tytön Fort Manuelissa. Tyttö sai nimekseen Lisette. Lapsen syntymän jälkeen Sacagawea sairastui vakavasti ja menehtyi tuntemattomaan tautiin joulukuussa samana vuonna. On todettu melko varmaksi, että kapteeni Clark otti Charbonneaun perheen molemmat lapset hetkeksi aikaa huostaansa St. Louisiin, koska ei pitänyt Sacagawean miestä kelvollisena kasvattajana. Vuonna 1813 Clark luovutti Jean Baptisten ja Lisetten St. Louisin orpokotiin.[2]
[muokkaa] Kahdesti kuolleena
Vuosia myöhemmin kulkeutui amerikkalaisten korviin tarina, jonka mukaan Sacagawea ei ollutkaan kuollut. Fort Manuelin sairaalassa menehtynyt tyttö oli ollut siksi samannäköinen, että heidät oli sekoitettu toisiinsa. Shoshonien perimätiedon mukaan Sacagawea palasi Wyomingiin heimonsa pariin. [6]. Täällä hän avioitui useampia kertoja kasvattaen monta lasta. Hän esiintyi Porivo-nimellä ja ajoi intiaanien asioita tarmokkaasti eteenpäin. Vuonna 1884, hänen ollessaan lähes satavuotias, hän kuolinhetkellään oli kuiskannut olevansa Sacagawea.
Porivo haudattiin valkoisten hautausmaalle Ft. Washakieen. Hänellä oli kaulassaan presidentti Jeffersonilta saatu medaljongi, samanlainen jonka Sacagawea oli saanut yli 70 vuotta aikaisemmin.[6]
Vuonna 1925 Yhdysvaltain presidentin Calvin Coolidgen pyynnöstä intiaanitutkija ja tohtori Charles Eastman sai tehtäväkseen perehtyä Sacagawean elämään ja kuolemaan. Bureal of Indian Affairsin alaisena tohtori perehtyi saamaansa tehtävään ja laajojen tutkimustensa päätteeksi hän tuli siihen tulokseen, että Porivo oli todellakin sama nainen kuin Sacagawea.[6]
Lisetten kohtalosta ei koskaan ole saatu selvyyttä, mutta poika Jean Baptiste palasi Amerikan länsirannikolle asumaan ollessaan jo yli 40-vuotias. Clark oli kustantanut Pompin kieliopinnot Euroopassa. Jean Baptiste Charbonneau asusti joitakin vuosia Kalliovuorille tietämättä, että hänen äitinsä saattoi yhä olla elossa asustaen hyvin lähellä shoshonien kylässä. Kalifornian kultakentät vetivät Jean-Baptisten myöhemmin alas Tyynen Valtameren rantaviivaa.
Sacagaweasta on tehty myös Hollywood-elokuva, joka valmistui vuonna 1955. [1] Naispääosaa näytteli Donna Reed, eräs sen ajan tähdistä. Kapteeni Clarkin osassa nähtiin maineikas Charlton Heston. Elokuva tuli teattereihin nimellä Far horizons. Suomen kielellä se tunnettiin nimellä "tie kohti länttä." Tarinaa oli muutettu melkoisesti ja siihen oli lisätty aimo annos romantiikkaa.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 TIME Magazine:Lewis and Clark Bicentennial, Who Was Sacagawea?
- ↑ 2,0 2,1 2,2 2,3 Touissant Charbonneau
- ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 Markku Henriksson.: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
- ↑ 4,0 4,1 4,2 4,3 4,4 4,5 West with Lewis and Clark
- ↑ 5,0 5,1 5,2 5,3 5,4 5,5 5,6 Searching for Sacagawea
- ↑ 6,0 6,1 6,2 Sacajawea-Shoshoni
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Sacajawea (englanniksi)
- Searching for Sacagawea (englanniksi)
- Sacagawea: An American legend (englanniksi)
