Henkitanssi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Taidemaalari Frederic Remingtonin tekemä luonnos oglala-lakotojen henkitanssista. Kuva julkaistiin 6. joulukuuta 1890 Harper's Weeklyssä.

Henkitanssi oli Pohjois-Amerikan intiaanien omaksuma uskonnollinen liike, joka oli lähtöisin Nevadasta. Sen kehittäjänä toimi paiute-intiaanien tietäjä Wovoka. Liike levisi kymmenien eri heimojen keskuuteen vuosina 1889–1890 ja ylettyi Yhdysvaltain länsirannikolta Missourijoelle ja Kanadasta Texasiin.[1]

Henkitanssin suosio sai ennennäkemättömät mittasuhteet lakotojen intiaanireservaateissa Etelä-Dakotassa syksyllä 1890. Vaikka lähes taukoamattomina jatkuneiden seremonioiden päällimmäinen tarkoitus oli saada yhteys vainajien henkiin, suhtautuivat valkoiset henkitanssiin suurella epäluulolla. Se tulkittiin selvänä kansankiihotuksena Yhdysvaltoja vastaan ja tanssivien intiaanien uskottiin suunnittelevan suurta kapinaa. Lakotojen henkiliikkeen aiheuttama hysteria levisi nopeasti sanomalehtien välityksellä ja johti lopulta Wounded Kneen verilöylyyn joulukuussa 1890.

Henkitanssi ei kuitenkaan loppunut vaikka se kiellettiin lakotoilta. Muut henkiliikkeen omaksuneet intiaaniyhteisöt saivat jatkaa omia seremonioitaan koska niitä ei katsottu ympäristölleen vaarallisiksi. Kanadassa henkitanssia harjoitettiin pienessä mittakaavassa vielä 1960-luvulla.[2]

Wovokan sanoma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jumalan poika tulee rankaisemaan valkoisia miehiä heidän vääryyksistään intiaaneja kohtaan ja pyyhkäisemään heidät pois maankamaralta. Tämän jälkeen kuolleet sukulaisemme heräävät ja biisonit palaavat. Tanssikaa neljä yötä, älkääkä tehkö pahaa kenellekään. Kun maa järisee uuden maailman koittaessa, älkää pelätkö!

– Wovokan alkuperäinen sanoma.[3]

1800-luvun jälkipuolella läntisten intiaanien keskuudessa kehittyi useita uskonnollisia liikkeitä, joita synnyttivät hävityt sodat, valkoisen väestön voimakas lisääntyminen ja biisonien katoaminen tasangoilta. Tunnetuin näistä liikkeistä oli ympyrä- eli henkitanssi. Sen kehittäjä Wovoka tunnettiin jo nuorena voimakkaista transsitiloistaan. Hän oppi paljon valkoisten kulttuurista ja perehtyi kristinuskoon työskennellessään 1870-luvulla uudisasukkaiden parissa. Seuraavan vuosikymmenen lopulla Wovoka vaipui kuumeen seurauksena transsiin, jonka aikana hän ”kuoli” auringonpimennyksen myötä. Herättyään henkiin Wovoka kertoi käyneensä taivaassa ja kohdanneensa jumalan ja kauan sitten kuolleita ihmisiä.[4]

Jumalan ohjeiden mukaan Wovoka alkoi opettaa kansalleen uutta seremoniaa. Hän käytti sanomansa pohjana isänsä oppeja ja omia näkyjään, joihin lisäsi selviä vaikutteita kristinuskosta.[5] Tämä herätti voimakasta kiinnostusta paikallisissa intiaaneissa, ja he noudattivat uuden vapahtajansa ohjeita kuuliaisesti. Itse rituaali sisälsi mietiskelyä, laulua, rukoilua ja erityisesti tanssia. Ansaitakseen Wovokan lupaaman maanpäällisen paratiisin intiaanien tulisi elää keskenään sopusoinnussa, vältellä valkoisia ja pysyä erossa alkoholista.[6]

Hengellisen liikkeen leviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieto Wovokan uskonnollisesta liikkeestä levisi myös Nevadan ulkopuolelle. Intiaanilähetystöt saapuivat pitkien matkojen takaa kuuntelemaan uutta hengellistä sanomaa. Heidän joukossaan olivat myös lakotat, joiden uskonnolliset seremoniat oli tukahdutettu ja suuri reservaatti pilkottu pieniin osiin yleisen palstoituslain nojalla. Muiden kansojen tavoin lakotat tulkitsivat Wovokan oppeja omalla tavallaan ja muuttivat tanssin sanomaa oman historiansa ja kulttuurinsa kautta.[4] Lakotojen käsittelyssä Wovokan ympyrätanssista muotoutui Wanagi Wachpi eli henkitanssi.[7]

Henkitanssin seremonia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakotojen valmistautuminen tanssiin alkoi puhdistautumisrituaalilla, joista merkittävin oli inípi-hikoilumajan riitti. Kun saunoja tuli majaan, hänen katsottiin kantavan selässään valkoisen miehen mukanaan tuomaa taakkaa, josta vapauduttiin puhdistumisen myötä. Pyhän piipun polttaminen oli osa riittiä. Piipussa poltettiin tupakkaa ja makeaa sweetgrass-ruohoa (lännenmaarianheinää). Jotkut osanottajat läimäyttelivät itseään oksilla, biisoninhännillä tai kotkan sulista tehdyillä viuhkoilla. Riitin johtaja kaatoi vettä kiville, ja kylpijät lauloivat ja rukoilivat saadakseen yhteyden Wakan Tankaan, lakotojen ylimpään jumaluuteen.[8] Tällä tavoin suoritettu riitti symbolisoi maailmankaikkeutta, joka puhdistettiin vieraista elementeistä.[9]

Joka-aamuisen hikoilumajan riitin jälkeen tanssijoiden kasvoihin maalattiin erilaisia symboleja. Itse henkitanssi alkoi yleensä iltapäivällä. Laulut ja seremonian johtajat vaihtuivat, mutta tietyt piirteet säilyivät tanssista toiseen. Miehet ja naiset pitivät toisiaan kädestä kiinni ja liikkuivat ympyrässä vasemmalta oikealle. Tanssijoiden keskelle pystytetty pyhä puu symboloi lakotojen yhtenäisyyttä. Joidenkin väittämien mukaan puusta roikkuvat uhrilahjat olivat ihmislihaa, mutta väitteelle ei löydy luotettavaa näyttöä.[9]

Tuntemattoman taiteilijan näkemys lakotojen henkitanssista.

Seremonian johtajan kiihdyttäessä tahtia myös tanssijoiden vauhti lisääntyi. He alkoivat huutaa suureen ääneen kuolleiden sukulaistensa nimiä ja kiihdyttivät itsensä transsiin, jossa näkyjen näkeminen kävi mahdolliseksi. Vähitellen yhä useampi tanssija irtosi piiristä ja kaatui maahan. Erään silminnäkijän mukaan maassa saattoi yhtäaikaisesti maata jopa sata näennäisesti kuollutta henkitanssijaa.[10]

Seremonia päättyi, kun riittävä määrä tanssijoista oli saavuttanut transsitilan. Henkilöt, jotka kokivat näyn seremonian yhteydessä, olivat erityisen arvostettuja. Henkitanssin alkuaikoina pyhät miehet saattoivat hypnotisoida tanssijoita saadakseen nämä transsiin. Viimeisten kuukausien aikana henkitanssiin tullut kiihkeys teki hypnoosista tarpeettoman.[11] Päivässä saattoi olla kolmekin perättäistä seremoniaa. Väliajoilla lakotat pelasivat erilaisia pelejä ja nauttivat ruokatarjoilusta.[12]

Eräs lakotojen mukana tulleista muutoksista Wovokan oppeihin olivat tanssijoiden henkipaidat, joita he pitivät luodinkestävinä. Tämä asia tulkittiin pääsääntöisesti siten, että lakotat valmistautuivat sotaan valkoista väestöä vastaan. Suojelevat paidat olivat kuitenkin olleet lakotojen kulttuurissa jo vuosikymmeniä aiemmin, ja niiden teho perustui enemmän uskonnollisiin kuvioihin kuin materiaaliin.[1]

Vuoden 1890 dramaattinen päätös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lakotojen aloittaessa henkitanssinsa syyskuussa 1890 Pine Ridgen reservaatissa Etelä-Dakotassa lähtivät huhut liikkeelle heidän sotaisista aikeistaan. Yhdysvaltalaiset näkivät henkitanssin poliittisena ja jopa sotilaallisena liikkeenä, jonka vaikutukset saattoivat olla arvaamattomat. Lakotojen vaikutusvaltainen iäkäs päällikkö Punainen Pilvi ei katolisena itse osallistunut henkitanssiin, mutta ei myöskään vastustanut sitä. Hunkpapa-lakotojen pyhä mies Istuva Härkä suhtautui henkitanssiin epäluuloisesti eikä ollut suorassa yhteydessä itse tanssijoihin. Monet kuitenkin pelkäsivät hänen valmistelevan sotaa, ja lokakuussa 1890 tieto epäilyistä kiiri Washingtoniin. Presidentti Benjamin Harrison määräsi sotaministerin ottamaan vastuulleen kansalaisten suojelun mahdollista intiaanikapinaa vastaan.[13]

Yhdysvaltain joukkojen ylin komentaja kenraali Nelson A. Miles sai taakseen lähes puolet maansa jalka- ja ratsuväestä. Hän uskoi puheet kapinan valmisteluista ja halusi pidättää Istuvan Härän, jonka uskoi saavan kokoon jopa 5 000 soturia. Intiaanipoliisit tunkeutuivat 15. joulukuuta 1890 Istuvan Härän majaan ja surmasivat tämän seuranneen yhteenoton aikana.[14] Seuraavana päivänä etelädakotalaisen Rapid Cityn kodinturvajoukot surmasivat 75 pakenevaa lakotaa, joista osa oli henkitanssijoita. Kodinturvaajat koostuivat kauppiaista, farmareista ja nuorista cowboysta, joita yhdisti viha intiaaneja kohtaan. Heidät oli aseistettu Etelä-Dakotan kuvernöörin Arthur C. Melletten suostumuksella. Lakotojen ruumiit piilotettiin syrjäiseen paikkaan, josta niitä ei voitu löytää. Surmattujen henkipaidat, sulkapäähineet ja muu omaisuus kuljetettiin Chigacoon, jossa avattiin museo tavaroiden esittelyä varten.[15]

Vaikka osa sanomalehdistä yritti vähätellä henkitanssin mukana tulleita ongelmia, toiset vastaavasti paisuttelivat asiaa. Rapid City Daily Journal toi ilmoille synkän ennusteen 20. joulukuuta 1890: ”Koko intiaanirodun kapina Yhdysvaltoja vastaan on lähellä”.[16]

Vain viikkoa myöhemmin erään lakota-soturin vahingonlaukaus johti Wounded Kneen verilöylyyn. Sotilaat surmasivat yli 150 puolustuskyvytöntä lakotaa, joista suurin osa oli naisia ja lapsia. Verilöylyn jälkeen henkitanssiliike tyrehtyi nopeasti lakotojen keskuudessa. Vuoden 1891 tammikuun aikana kenraali Milesin sotaväki pakotti tanssijat palaamaan asteittain Pine Ridgen reservaattiin.[17]

Henkitanssi Wounded Kneen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Välähdys siouxien (lakotojen tai dakotojen) henkitanssista vuonna 1894.

Wounded Kneen tapahtumista huolimatta henkitanssi levisi vuoden 1891 aikana muun muassa pawneiden ja osagien keskuuteen. He sävelsivät omat laulunsa ja mukauttivat sanoman omaan kulttuurinsa sopivaksi. Myös Oklahoman reservaateissa asuvat cheyennet, arapahot ja kiowat saivat jatkaa henkitanssiaan. Intiaaniasiain viraston komissaari kävi henkilökohtaisesti toteamassa, että Oklahomassa asuvien heimojen uskonnolliset menot eivät olleet vaaraksi ympäristölle. Heidän henkitanssinsa jatkuivat keskeytymättömänä vuoteen 1914.[18]

Vaikka henkiliikkeen isän Wovokan maine oli kärsinyt Wounded Kneen tapahtumista, häntä ei kuitenkaan unohdettu. Monet intiaanikansat arvostivat häntä edelleen suurena henkimiehenä. 1900-luvun alussa Wovoka teki vierailuja monien heimojen kylissä ympäri maata. Henkitanssin harjoittaminen jatkui myös Kanadan Saskatchewanissa, jossa pienehkö yhteisö dakotoja piti yllä Wovokan oppeihin perustuvaa henkiliikettä 1960-luvulle saakka.[2] Myöhemmin 1970-luvun aikana Amerikan intiaaniliikkeeseen (American Indian Movement) kuulunut lakotojen pyhä mies Leonald Crow Dog elvytti henkitanssin osana Punaisen vallan liikettä (Red Power Movement). Amerikan alkuperäisväestölle henkitanssi edusti Yhdysvaltain intiaanipolitiikan ja amerikkalaisen kulttuurin vastustamista ja antoi voimaa puolustaa perinteisen kulttuurin säilyttämistä.[19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Anderson, Hämäläinen & Kekki 2013 s. 33.
  2. a b Anderson 2010, s. 314.
  3. Taylor 2002 s. 100.
  4. a b Anderson, Hämäläinen & Kekki 2013, s. 32.
  5. Waldman 1985, s. 158.
  6. Waldman 2006, s. 273.
  7. Hämäläinen 2004, s. 211.
  8. Hämäläinen 2004, s. 239.
  9. a b Hämäläinen 2004, s. 212.
  10. Hämäläinen 2004, s. 213–214.
  11. Hämäläinen 2004, s. 217.
  12. Hämäläinen 2004 s. 215.
  13. Utley 1998 287.
  14. Anderson 2010, s. 240.
  15. Flood 1998, s. 50–52.
  16. Ostler 2004, s. 307.
  17. Utley 1998 309.
  18. Ghost Dance digital.library.okstate.edu. Viitattu 4.11.2013. (englanniksi)
  19. Encyclopedia of The Great Plains: Ghost Dance plainshumanities.unl.edu. Viitattu 5.11.2013. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]