Huronit
Wikipedia
 |
Tämä artikkeli tai sen osa sisältää päällekkäistä tietoa artikkelin Wyandotit kanssa. Yhdistämisestä saatetaan keskustella artikkelin keskustelusivulla. Tarkennus: en-wiki puhuu näistä yhdessä artikkelissa, muunkielisten nimeämiskäytäntö vaihtelee |
| Huronit (Wyandotit) | |
|---|---|
|
|
| Kokonaismäärä | Noin 8000 (Vuoden 2001 väestönlaskenta) |
| Pääasiallinen asuinalue | Yhdysvalloissa Oklahoma, Kansas, ja Michigan. Kanadassa Ontario |
| Kieli (kielet) | Wendat, ranska, englanti |
| Uskonto (uskonnot) | Roomalaiskatolisuus, animismi |
Huron-intiaanit asuivat alun perin keskisessä Ontariossa. Seudut olivat hyvin tiheään asuttuja, sillä suureen Huron-liittoon kuului viisi heimoa. He kuuluivat kuten monet alueen muistakin heimoista irokeesien kielikuntaan. Heidän oma alkuperäinen nimensä oli "Wendat" (niemimaan kansa), mutta ranskalaiset maahanmuuttajat antoivat heille nimen Huron eli "pörröpäät". Alkuperäinen lukumäärä lienee ollut vähintään 20 000, mutta 1600-luvulla sodat ja isorokko hävittivät suurimman osan heidän kansastaan. Hengissä selvinneet huronit jakaantuivat moniksi ryhmiksi. Pieni osa heistä jatkoi elämäänsä oman nimensä alla, mutta monet vangeiksi joutuneet sulautuivat myöhemmin irokeesien liittokunnan heimoihin. Eräs huronien pakolaisryhmistä opittiin tuntemaan nimellä wyandotit.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri
Huronit viljelivät maissia, mutta myös kalastivat ja metsästivät. Jouset ja nuolet sopivat poron ampumiseen ja majaville viritettiin verkkoja. He saalistivat myös karhuja, rakentaen näille ansoja. Huronsoturit ajelivat hiuksensa jättäen keskelle päätä skalppitöyhdön, joka useasti ulottui korkeana harjana pitkälle niskaan. Heidän nimensä tuli juuri tästä näyttävästä töyhdöstä. Tatuoinnit olivat sotureilla melko yleisiä. Punainen oli ihoväreistä suosituin . Ulkoista näyttävyyttä lisättiin koristautumalla sulin, helmin ja piikkisian piikein. Vaatteissa käytettiin erilaisia ripsuja. Miehet kantoivat selässään pussia, joka sisälsi henkilökohtaisia tavaroita, taikakaluja sekä piipun.
Huronit rakensivat talonsa jalavankaarnasta tehdyistä levyistä, jotka tuettiin paaluin. Talot olivat jopa 30-metrin pituisia ja niissä saattoi majailla 35-40 huronia. Kyliä oli parikymmentä ja joissakin yli tuhat asukasta. Asuminen koettiinkin joskus ahtaaksi ja epämukavaksi. Suurin osa huronkylistä sijaitsi jokien ja purojen varsilla.
Huronliittoon kuului neljä pääheimoa, joista Attignawantan (Karhut) oli suurin. Muut heimot olivat Attigneenongnahac, Tahontaenrat ja Arendarhonon. Oli vielä viideskin heimo Ataronchrono, mutta heitä ei tunnustettu liiton jäseniksi. Kaikki huronien heimot jakaantuivat klaaneihin, joiden tehtävät olivat lähinnä rituaalisia. Juhlat olivat tärkeä osa kulttuuria. Suurin ja suosituin tapahtuma oli laulujuhlat. Kiitospäivää vietettiin hyvän onnen kunnioitukseksi. Ainutlaatuisena pidetään heidän "kuolleiden pitojaan" (Feast of the dead). Vainajat, jotka aluksi kannettiin metsässä oleville lavoille, siirrettiin noin 10 vuoden kuluttua luukasoina suureen yhteishautaan. Uskomuksen mukaan uudelleenhautaus takasi kuolleiden sieluille pääsyn maahan, joka odotti kaukana auringonlaskun takana. Sodissa surmansa saaneet haudattiin kuitenkin maahan välittömästi.[1]
Huronien laki oli armoton. Murhaajat sidottiin heidän uhriensa ruumiisiin kiinni ja jätettiin nääntymään. Myöhemmin lakia lievennettiin ja syylliset teloitettiin ampumalla.[2]
Tuohikanootin tekijöinä huronit olivat taitavia. He käyttivät rakennusaineena koivua, kun taas irokeesien raskaskulkuiset kanootit valmistettiin jalavasta. Viimeksi mainitut taivalsivatkin pitkiä matkoja jalan, kun huronit taas liikkuivat kevyillä kanooteillaan vaivattomasti suuriakin etäisyyksiä. Kookkaampia kanootteja käytettiin lähinnä turkiskaupan yhteydessä, kun huronit kuljettivat kallisarvoisia turkiksiaan Montrealissa asuville ranskalaisille. Epäonnekseen he eivät kyenneet hyödyntämään tarpeeksi tehokkaasti vesiliikennettään sodankäynnissään irokeeseja vastaan.[2]
Huronien maa tunnettiin nimellä Wendake, mutta siitä on käytetty myös nimeä huronia. Pääosin alueet olivat kaunista kukkulaista jokien täyttämää maaseutua, jossa kalliomaisemaa oli niukasti. Talvet Wendakessa saattoivat olla kovia. Silloin sonnustauduttiin turkisvaatteisiin ja otettiin käyttöön lumikengät. Myös matala kelkka kuului liikkumavälineisiin, samoin reki.[3]
[muokkaa] Ranskalaisten tulo
Runsaasta kalastuksesta ja riistanmetsästyksestä huolimatta omat pyyntielinkeinot eivät täyttäneet kaikkia huronien tarpeita. Siksi myös kaupankäynti kuului tärkeänä osana heidän elämäänsä. Talvien ajaksi monet pohjoisista metsistä tulevat heimot, kuten nipissingit ja algonquinit majoittuivat asumaan huronkylien laitamille. Myös ottawat olivat hyviä kauppakumppaneita ja etelästä nykyisen Pennsylvanian seuduilta vaelsivat susquehannockit myymään omia tuotteitaan. [2] Lähettyvillä asustivat ja metsästelivät myös irokeesien liittokunnan kansat, eritoten mohawkit, joiden suhteet huroneihin olivat vihamieliset.
Ranskalaisten saapuminen Yhdysvaltain itärannikolle 1500-luvun loppupuolella kiristi entisestään huronien ja irokeesien välejä. St. Laurent-joki oli eurooppalaisten tärkein kauppareitti ja alueella tapahtuvaa vesiliikennettä valvoivat niin huronit kuin irokeesiliittokin, pääosin mohawkit. Uusi Ranska, johtajanaan Samuel de Champlain osallistui huronien sotaretkiin irokeeseja vastaan vuosina 1610 ja 1615. Näissä sodissa huronit menestyivät hyvin ranskalaisten tuen turvin. Huronien turkiskauppa alkoi kukoistaa Uuden-Ranskan siirtolaisten kanssa, kun irokeesit taas joutuivat etsimään kauppakumppaneita Uuden-Hollannin uudisasukkaista.
Jesuiitat aloittivat lähetystyönsä huronien parissa vuonna 1626 Huronien kyliin ilmestyi yli kaksikymmentä lähetysasemaa, mutta käännytys kristinuskoon ei käynyt odotetulla tavalla. Huronit olivat epäluuloisia, eivätkä olleet erityisen halukkaita luopumaan omasta uskostaan. Ranskalaiset olivat tyytymättömiä huronien käytökseen, eivätkä aseistaneet näitä kunnolla. [1] Välit viilenivät, ja 1630-luvulla eurooppalaisten mukanaan tuomat taudit alkoivat nakertaa huronien lukumääriä. Tuhkarokko, influenssa ja varsinkin isorokko vyöryivät heidän kyliinsä tappaen lähes puolet kansasta. Samanaikaisesti vahvistivat irokeesit iskuvoimaansa hankkimalla hollantilaisilta yhä suurempia määriä tuliaseita.
[muokkaa] Irokeesihyökkäykset
Vielä 1640-luvun alkupuolella huronit saavuttivat joitakin yksittäisiä voittoja irokeesien kanssa käydyissä taisteluissa, mutta vuonna 1642, menetettyään erään suurimmista sotapäälliköistään, ei huronien liittokunta kyennyt toimimaan viisaasti tästä eteenpäin, vaan vaaka yhteenotoissa alkoi kallistua vastustajan puolelle.[1] Irokeesit osasivat toimia pitkäjänteisesti laatien heimoneuvostoissaan suunnitelmia, jotka toteutettiin maltillisesti. Samalla kun mohawkit ja oneidat ajoivat huronien liittolaiset algonquinit ja montagnaisit pois St. Lawrentin jokilaaksoista keskittyivät kolme läntisintä kansaa senecat, onondagat ja cayugat huronien lyömiseen. Näin irokeesien yhdistyneet kansakunnat ottivat kaiken hyödyn irti sotilasliitostaan ja eristivät lopuksi vielä ranskalaiset Montrealiin, sulkemalla vesiliikenteen Ottawa-joella. Huronit olivat käytännöllisesti katsottuna eristettyinä kaikista liittolaisistaan. Rauha olisi kuitenkin saattanut säilyä jos irokeesit olisivat päässeet osallisiksi huronien ja Uuden-Ranskan tuottoisaan turkiskauppaan, mutta huronit eivät tähän suostuneet, vaan halusivat kaupata tuotteitaan vain ranskalaisille. Irokeesit yrittivät vielä diplomatian keinoin lähestyä huroneita ilman tulosta.
Vuonna 1647 musketein aseistautuneet irokeesien sotajoukot aloittivat huronkylien valtaamisen toinen toisensa jälkeen. Sotatila jatkui pari vuotta. Vuoden 1649 maaliskuussa noin 2000 mohawk- ja senecasoturia tarpoi läpi lumen ja tuhosi muutamien tuntien aikana kaksi huronien pääkylää.[2] Samalla kylissä olleet lähetysasemat poltettiin ja yhdeksän jesuiittapappia surmattiin huronien mukana. Kaksi pappia, Gabriel Lalemant ja Jean de Brebaut, pääsivät hengestään irokeesien kidutuspaaluihin sidottuina. [1] Myöhemmin heidän ruumiinsa käytiin siirtämässä pois muiden pappien toimesta ja Lalemantin ja Brebautin luut aloittivat pitkän vaelluksensa historiassa kohti nykypäiviä.[3]
Osa irokeesien hyökkäyksiä karkuun päässeistä huroneista pakeni jättäen pääkaupunkinsa Ossossanen vihollisen haltuun. Joitakin vangiksi päätyneistä huroneista adoptoitiin irokeesien omiin sukuihin, mutta paljon niitä, jotka olivat paenneet verilöylyä erämaihin menehtyi viluun, nälkään ja ampumahaavoihin. Jotkut selvisivät hengissä paeten länteen ja yhdistymällä muihin irokeesien tuhoamien kansojen pakolaisiin, kuten petuneihin. He kulkeutuivat huonoksi onnekseen liian kauas joutuen vihamielisten siouxien asuttamille Wisconsinn metsämaille. Tämän pakolaisryhmän ydin muodostui wyandoteista, joka oli muuan huronliittokunnan jäsenheimoista.[2] Jälkeenpäin ovat jotkut tutkijat tulleet siihen tulokseen, että wyandotit olivat läheisempää sukua irokeesiliiton senecoille kuin muinaisille huroneille. [4] Kirjallisuus on kuitenkin pääsääntöisesti pitänyt niin huroneita kuin wyandotejakin yhtenä ja samana kansana.
Osa huroneista oli jesuiittapappien kanssa jäänyt Sainte Marien lähetysasemalle Ontarioon odottamaan lopullista tappavaa irokeesihyökkäystä, jota ei kuitenkaan koskaan tullut. Toukokuussa vuonna 1649 irokeesit lopettivat saartonsa ja Ste. Marien asukkaat päättivät siirtyä kanootein Christianin saarelle Georgianlahdelle. Ennen lähtöään jesuiitat ja huronit sytyttivät lähetysasemansa palamaan. Matkalla uuteen piilopaikkaansa he saivat joukkoonsa useita huronien pakolaisryhmiä ja populaatio nousi hetkellisesti vielä useaksi tuhanneksi. Mutta 1649-50 talvi oli tuhoisa ja useimmat saaren asukeista menehtyivät sääolosuhteiden ja irokeesihyökkäysten seurauksena. Seuraavana kesänä tuhatkunta kristinuskoon tullutta huronia jätti saaren. Heistä 300 asettui Quebecin pohjoispuolelle paikkaan, joka opittiin tuntemaan Lorettevillenä. Täällä huronit koettivat elvyttää uuteen kukoistukseen kulttuuriaan ja kansaansa. Uudelleenrakentaminen ei kuitenkaan tuottanut tulosta, sillä ympäristön rauhattomuus kaatoi Lorettevillen huronien unelman. 1600-luvun lopusta aina seuraavan vuosisadan puoliväliin he kunnostautuivat kuitenkin auttamalla ranskalaisia sodissa irokeeseja ja englantilaisia vastaan.[2]
[muokkaa] Wyandotit
Wyandotien taival jatkui 1600-luvun lopulla Michiganiin, jossa he joutuivat kahden tulen väliin itäisten irokeesien ja läntisten siouxien puristuksissa. Ranskalaisen jesuiitaan Isä Marquetten johdolla wyandotit ja näihin liittyneet ottawat siirtyivät turvallisemmille alueille kohti pohjoista.
Seuraavan vuosisadan alussa wyandotit asettuivat Ohiooon majoittuen molemmin puolin Erie-järveä. Fort Ponchantrainin kauppa-aseman (nykyinen Detroit) perustanut ranskalainen Antoine de la motte Cadillac onnistui solmimaan hyvät kauppasuhteet wyandotien kanssa, jotka luottivat eurooppalaisiin. Vaikka wyandoteja oli vähän, arviolta 1500 intiaania, joista 300 soturia, pystyivät he pelkällä läsnäolollaan rauhoittamaan tulehtuneita suhteita ranskalaisten ja muiden Ohion intiaanien välillä.[5] Lisäksi wyandotit osasivat hyödyntää Detroitin ympäristössä asuessaan hyvät vesiyhteydet Suurille järville saaden kaupankäynnin intiaanien ja valkoisten välillä yltämään yhä laajemmille alueille.
Ohion rehevästä maaseudusta tuli wyandotien koti, jonka he jakoivat shawneiden, delawarein ja mingojen kanssa. Ohion asukkaat, sen enempää intiaanit kuin ranskalaisetkaan, eivät pitäneet Englantilaisten siirtolaisten nopeasti lisääntyvästä virrasta Ohiolaaksoon. Tilanne ajautui yhteenotoiksi, jotka johtivat vuonna 1755 alkaneeseen sotaan, joka levisi kauas Eurooppaan Ranskan ja Englannin välille. Monta vuotta jatkunut sotatila tunnettiin nimellä seitsenvuotinen sota. Pohjois-Amerikassa olleet brittien siirtokunnat olivat aluksi suurissa vaikeuksissa ja Ranskan joukot ottivat haltuunsa koko Ohio-laakson. Brittien huono intiaanipolitiikka sai aikaan sen, että monet alun perin englantilaisten puolella sotineet heimot vaihtoivat puolta. Vuoden 1757 aikana yli 2000 intiaanisoturia siirtyi Markiisi Montcalmin johtamiin ranskalaisjoukkoihin.[6]
Englannin silloinen pääministeri William Pitt päätti lopettaa kuitenkin ranskalaisten herruuden Pohjois-Amerikassa lähettäen valtavat sotalaivastot Euroopasta läntiselle Atlantille, jossa osa laivoista saartoi ranskalaisten muona- ja asekuljetukset osan kiiruhtaessa Amerikan rannikolle. Brittien sotavoimien vahvuus murskasi Ranskan hetkellisen ylivoiman nopeasti. Intiaaniliittolaiset, wyandotit mukaanlukien, vetäytyivät taistelukentiltä taka-alalle huomatessaan tilanteen saaman käänteen. Sodan ratkaisuhetket käytiin valkoisten armeijoiden välillä. Vuonna 1763 sotatila päättyi Pariisin rauhaan.
Ranskan kärsimä tappio merkitsi Suurten Järvien alueen intiaaneille erään aikakauden vääjäämätöntä loppua. Nopeasti kasvava brittiläisten siirtokuntien puristus pienensi intiaanien elintiloja. Wyandotit ja heidän monet naapuriheimonsa olivat huolissaan maittensa kohtalosta. Siirtolaiset eivät piitanneet rajalinjoista ja väkivaltaisuudet heidän ja intiaanien välillä lisääntyivät.[6] Englannin hallitus koetti puuttua asiaan, mutta ei onnistunut pitämään siirtokuntiaan kurissa. Vuonna 1775 tilanne riistäytyi avoimeksi sodaksi. Iso-Britannia sai vastaansa kolmetoista omaa siirtokuntaansa. Wyandotit päällikkönsä Duquadin (engl. Half-King) johdolla eivät tukeneet sodassa sen kumpaakaan osapuolta, mutta tekivät kuitenkin muutamia sotilaallisia iskuja Englannin Imperiumin puolesta.[5] Useissa sodissa niin siirtolaisia kuin Yhdysvaltoja vastaan wyandotit kunnostautuivat urheina sotureina aiheuttaen vastustajilleen monia katkeria tappioita.[1] Vielä vuonna 1812 wyandotit osallistuivat englantilaisten ja Yhdysvaltain armeijan väliseen sotaan taistellen kummallakin puolen rintamaa. Päällikkö Tarhe sotureineen taisteli Yhdysvaltain puolella, kun taas Walk-in-the-waterin johtamat wyandotit tukivat Englantia.[1]
Seuraavien vuosikymmenien aikana Yhdysvallat laajensi asutustaan joka suuntaan ja intiaanien asuttamat alueet pienenivät entisestään. Vuoden 1843 aikana wyandotit joutuivat luopumaan viimeisistä maistaan Ohiossa. Heitä siirtyi sekä Kansasiin että Oklahomaan Yhdysvaltain hallituksen määrääminä. Samalla he olivat viimeiset intiaanit, jotka jättivät Ohion. Yli sata vuotta myöhemmin wyandotien jälkeläiset ovat saaneet Yhdysvaltain hallitukselta korvauksia maistaan, joista olivat olleet pakotettuja luopumaan pilkkahintaan.
[muokkaa] Nykyaika
Huronien aikoinaan polttaman Sainte-Marien lähetysaseman rauniot on onnistuttu nyttemmin kaivamaan esille ja rakentamaan uudelleen noudattamalla mahdollisimman paljon rakennusten alkuperäistä muotoilua ja tyyliä. Pyhäinjäännöksenä ovat säilyneet nähtävinä marttyyrinä kuolleiden jesuiittapappien Lalemantin ja Brebeufin luut.[3]
Huronien kieli katosi 1910-luvulla, ja heidät tunnetaan nykyään enää Wyandot-nimellä. Pääasiassa wyandotien kotipaikka on Oklahoma. Lorettavillestä ja sen ympäristöstä löytyy kuitenkin yhä huroneita, jotka polveutuvat sinne aikoinaan paenneesta kansanosasta. Heidän kielenään on ranska. Kerran he olivat suuri kansakunta monine klaaneineen ja uskomuksineen, mutta tämän päivän huronit ovat puoliksi valkoihoisia, ja menneisyydestä on säilynyt ainoastaan tuohikanootin rakentaminen. Useampaankin otteeseen hiipunutta kulttuuria on kuitenkin ryhdytty elvyttämään hyvin tuloksin.
Vuoden 1983 aikana tapahtui wyandotien ja huronien tilassa merkittävä parannus parempaan suuntaan, kun heidän Oklahoman reservaatti sai päällikökseen Leaford Bearskinin. Hän järjesti wyandotien Turtle Totsin opetuskeskukseen isot hallintotilat, kirjaston ja uudet luokkahuoneet. Vuonna 1995 Oklahoman wyandoteista tuli itsehallinnollisia intiaaniasiainviraston (Bureau of Indian Affairs) päätöksellä.[5] Hyvänä puhujana tunnettu Bearskin on tehnyt heimoaan tunnetuksi matkustamalla ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa pitämällä luentoja wyandotien historiasta. Heidän taloutensa ja terveydenhuoltonsa ovat kohentuneet merkittävästi juuri Bearskinin hellittämättömän työn tuloksena.
Nykypäivän huronit Kanadassa lasketaan wyandoteihin. Quebecin seuduilla asustaa noin 3000 huron-wyandotia. Lisäksi heitä löytyy niin Kansasista kuin Michiganistakin. Vuonna 2001 tehdyn väestönlaskennan mukaan asuu pohjois-Amerikan mantereella lähemmäs 8000 wyandotia.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 1,5 Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 122-124. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ 2,0 2,1 2,2 2,3 2,4 2,5 Huron History
- ↑ 3,0 3,1 3,2 The Sainte-Marie Story
- ↑ Wyandot Indian History
- ↑ 5,0 5,1 5,2 Wyandotte Nation of Oklahoma
- ↑ 6,0 6,1 Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset, s. 51,52. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
