Susquehannockit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Susquehannockit
Susquehannock lang.png
Susquehannockien maan alkuperäiset alueet.
Väkiluku Sukupuuttoon kuolleet
Merkittävät asuinalueet
Flag of Pennsylvania.svg Pennsylvania
Flag of Maryland.svg Maryland
Kielet irokeesikielet
Uskonnot Perinteiset intiaaniuskonnot
Sukulaiskansat Irokeesinkieliset kansat.
Huomautukset
¹Kaikki laatikon tiedot perustuvat vuosiin 1600 - 1660

Susquehannockit (mutaisen veden kansa) ovat yksi lähes unohdetuista Pohjois-Amerikan intiaanikansoista. Vielä ensimmäisten Eurooppaisten maahanmuuttajien aikana he hallitsivat laajoja alueita Virginian pohjoisosista Potomac-joelta aina eteläiseen New Yorkiin asti. Susquehannockit olivat eräs merkittävimpiä alkuperäiskansoja keski-Atlantin alueella Pennsylvaniassa ja Marylandissa. Heillä oli yli 20 kylää joiden yhteiseksi väkiluvuksi on arvioitu noin 7 000 henkeä.[1]

Susquehannockit ystävystyivät hyvin eurooppalaisten kanssa olivat nämä sitten ranskalaisia, hollantilaisia tai ruotsalaisia.[2] Englantilaisiin heidän suhteensa pysyivät viileämpinä. Ranskalaiset kutsuivat susquehannockeja andasteiksi heidän muinaisen pääkaupunkinsa mukaan. Englantilaisille heimo oli conestoga ja Uuden-Ruotsin siirtokunta sekä hollantilaiset kutsuivat heitä delaware-kielen sanalla minqua eli "katalat" tai "salamyhkäiset".[1]

Susquehannockien kohtaloksi koituivat 1600-luvun puolivälissä käydyt tuhoisat sodat irokeeseja vastaan. Seuraavalle vuosisadalle selvinneet hajanaiset kansansirpaleet sulautuivat muihin heimoihin. Viimeiset 20 susquehannockia saivat surmansa Pennsylvaniassa 1763, kun siirtolaiset ottivat lain omiin käsiinsä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kauppasuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen kontakti eurooppalaisiin tapahtui vuonna 1608, kun kapteeni John Smith ankkuroi aluksensa Chesapeakenlahden pohjoisille rannoille. Ensitapaamista kuvattiin ystävälliseksi, mutta powhatanit olivat varoittaneet miehistöä susquehannockien arvaamattomuudesta. Smith pelästyi susquehannockien kokoa kuvaillen heitä myöhemmin lähes jättiläisiksi. Myös ruotsalaiset olivat myöhemmin ihmetelleet heidän kokoaan.[3] [1] Powhatanit olivat kutsuneet susquehannockeja villeiksi raakalaisiksi ja ihmissyöjiksi. Eurooppalaisilta tuli sen sijaan maininta jaloista ja sankarillisista intiaaneista.[3] Myöhemmin susquehannockeista tuli myös myös kuvauksia, joissa heidät mainittiin aggressiivisiksi ja sotaisiksi. [4]

Jotkut historijoitsijat uskovat, että irokeesit olivat ajaneet varhaisina aikoina susquehannockit pois kauempaa pohjoisesta. Samasta kieliryhmästä huolimatta heidän keskinäiset välinsä olivat huonot.[4] Susquehannockit ahdistelivat delawareheimoja Pennsylvaniassa ja pakottivat nämä 1630-luvun puoliväliin mennessä oman määräysvaltansa alle.[5] Samalla aikakaudella susquehannockit kävivät kauppaa kaikkien ympärillä olevien eurooppalaisten siirtokuntien kanssa. Tähän joukkoon liittyi viimeisenä Uusi-Ruotsi, joka 1638 Peter Minuitin tuomana aloitti Forth Christinan pystyttämisen Delaware-joen suulle. Skandinaviasta tulleiden siirtolaisten joukossa oli myös joitakin suomalaisia[6] Susquehannockit hankkiutuivat ruotsalaisten hyviksi kauppakumppaneiksi. Tuliaseet ja turkikset vaihtoivat omistajia ja muutama tykki ilmestyi susquehannockien kylien turvaksi.[7]

Susquehannockit olivat tiettävästi ainoa intiaanikansa, joka käytti kyliensä puolustukseen tykkejä. Kysymyksessä ovat ehkä olleet Ruotsin armeijan 1600-luvun alussa käyttämät pienoistykit, jotka olivat kuvassa nähtävää kevyempiä.

Virginiassa ja Marylandissa asuvien brittien kanssa susquehannockeilla tuli vakavia erimielisyyksiä 1630-luvun loppupuolella ja vuonna 1643 susquehannockit surmasivat satoja brittisiirtolaisia. Marylandin siirtokunta julisti heidät yhteiskunnan vihollisiksi, jotka piti välittömästi ampua. Sota jatkui 1650-luvulle. Ruotsalaisten tuliaseiden turvin susquehannockit puolustivat itseään ja kyliään vihollisilta. [7]

Irokeesejä ja isorokkoa vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1651 hyökkäsivät irokeesiliittokunnan mohawkit susquehannockien kyliin. Hyökkääjät yllättyivät saamastaan vastarinnasta, sillä heitä odotti hyvin-aseistettu armeija, joka osasi käyttää eurooppalaisen sotateollisuuden tuotteita. Vähitellen mohawkien onnistui kuitenkin työntää vastustajansa alas Susquehanna-joen itäistä haaraa. Irokeeseilla oli takanaan voitot huroneista, tionontateista ja neutraleista ja jatkaakseen menestystään sotakentillä olivat mohawkit yhdessä oneidain kanssa päättäneet murskata susquehannockien rivistöt. Samanaikaisesti läntiset irokeesit senecat, onondagat ja cayugat suunnittelivat sotaa erieitä vastaan.[8]

Sotatila itäisten irokeesien ja susquehannockien välillä jatkui vuosia. Susquehannockit tajusivat jääneensä ilman liittolaisia. Ranskalaisia hillitsi irokeeseja kohtaan tuntema pelko, suhteet britteihin olivat katki, eikä susquehannockeilla ollut liittoa muiden heimojen kanssa. Sota eristi alueen, mutta susquehannockit onnistuivat kuitenkin lähestymään hollantilaisia myymällä näille palan maata. Syntyneestä kauppasuhteesta huolimatta hollantilaiset päättivät pysyä intiaanisodassa puolueettomana. Uusi-Ruotsi ei puuttunut sotaan, mutta oli valmis myymään susquehannockeille kaikkea mitä nämä halusivat.[4] Susquehannockit eivät kyenneet käymään kahta sotaa samanaikaisesti, vaan kääntyivät pohjoisen Marylandin puritaanien puoleen solmimalla rauhan näiden kanssa.

Vuonna 1654 sota-alueelle levittäytyvä isorokko keskeytti taistelut, kun soturit rintaman molemmin puolin sairastuivat. Susquehannockit lähettivät neuvottelijoita Uuden-Ruotsin pääpaikkaan Forth Christinaan solmimaan uusia asekauppoja. Seuraavana vuonna hollantilaiset valtasivat Ruotsin siirtokunnan linnakkeet ja menetettyään tärkeimmän kauppakumppaninsa päättivät susquehannockit jättää sotanäyttämön ja solmia rauhan mohawkien ja oneidojen kanssa.[8]

Läntisimmät irokeesit senecain johdolla korvasivat sotakentillä mohawkien ja oneidojen paikan. Eriein kanssa käyty monivuotinen sota oli koetellut läntisten irokeesien vahvuutta, mutta he olivat hyödyntäneet voittonsa ja adoptoineet heimoihinsa tuhoamiensa kansojen sotavankeja. Katseet suunnattuina seuraavaan kohteeseen Senecat, onondagat ja cayugat avasivat tulen vuonna 1658 susquehannockeja vastaan. Nämä jäivät alakynteen ja joutuivat etsimään liittolaisia shawneista, delawareista ja joistakin seudun pienistä heimoista. Irokeesit hyökkäsivät näiden kyliin estääkseen mahdolliset liittoutumat. Shawneet he karkottivat Illinoisiin, Tennesseehen ja Etelä-Carolinaan. Delawaret työnnettiin pois Delawarelaaksosta. Vuoden 1661 susquehannockit joutuivat uuden isorokko-epidemian iskun alle, jonka kylvämästä tuhosta he eivät koskaan toipuneet ennalleen.[1]

Vallan katoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marylandin uudisasukkaiden kanssa aiemmin tehty rauhansopimus osoittautui nyt arvokkaaksi. Tautien ja irokeesien heikentämät susquehannockit olivat valmiit ottamaan vastaan lopullisen iskun vihollisen taholta, kun Maryland tarjosi heille apuaan. Hyöty oli molemminpuolinen. Marylandin uudisasukkaat saivat puskurin irokeeseja ja hollantilaisia vastaan ja susquehannockit saivat ylimääräistä tulivoimaa. Heidän onnistuikin tukahduttaa irokeesien tunkeutuminen mailleen vuonna 1663. Saman vuosikymmenen lopulla 200 jäljelläolevaa susquehannock-soturia pyysi irokeeseilta rauhaa. Vihollisen kylään lähetetty Rauhanlähettiläs kidutettiin hengiltä, eikä pyyntöön suostuttu.[1]

Pidettyään puoliaan vuoteen 1675 susquehannockit jättivät taistelukentät. Pennsylvaniaan ajetut eloonjääneet asettuivat Potomac-joen yläjuoksun varrelle Marylandin kuvernöörin kehotuksesta. Siellä he asuttivat vanhan linnoituksen. Tämä ei osoittautunut kuitenkaan pitkäaikaiseksi turvapaikaksi, sillä paikalliset uudisasukkaat eivät hyväksyneet uusia tulokkaita. Eversti John Washington (George Washingtonin iso-iso-isä) kokosi taakseen liki 1000- miehisen kansanjoukon ja aseisti nämä.[4] Uhkaava sotajoukko piiritti susquehannockien linnakkeen. Intiaanit koettivat vakuuttaa britit rauhallisista aikeistaan ja antoivat kuusi päällikköään takuudeksi sanoistaan. John Washingtonin joukot ottivat panttivangit mukaansa ja poistuivat paikalta. Ympäristön muut heimot tekivät joitakin hyökkäyksiä brittien asutuksille. Maksaakseen samalla mitalla takaisin englantilaiset surmasivat panttivankinsa, vaikka susquehannockeilla ei ollut mitään tekemistä hyökkäysten kanssa[4]

Susquehannockit luopuivat turvapaikastaan ja etsivät suojaa muualta. Kahakkaan Marylandin miliisien kanssa harvensi heidän määräänsä. Useat susquehannockit hakivat turvapaikkaa Pohjois-Carolinan meherrineiltä ja jäivät elämään uuden nimen alle.[9] Jäljelle jääneistä susquehannockeista moni antautui irokeeseille, jotka kohtelivat heitä ystävällisesti. Joitakin heidän päälliköistään nousi jopa johtaviin asemiin mohawkien ja oneidain keskuudessa. Vuonna 1706 irokeesit heltyivät ja päästivät 300 susquehannockia palaamaan alkuperäisille mailleen Pennsylvaniaan. He alkoivat käyttää conestoga-nimeä vanhan kylänsä mukaan. Irokeesit pitivät heitä kuitenkin tarkoin silmällä ja käyttivät samalla heidän maitaan reservaattina joillekin algonkin- ja sioux-kielisille heimoille, jotka muodostivat ketjua irokeesiliiton jatkoksi.[8]

Kveekarien lähetysasemien tulo muutti conestogan kristityksi kyläksi. Osa susquehannockeista ei kuitenkaan halunnut luopua traditioistaan. He jättivät kylänsä ja liittyivät Ohion mingoihin ja New Yorkin senecoihin.

Paxtonin pojat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paxtonin pojat surmasivat viimeiset susquehannockit.

Vuonna 1763 oli jäljellä vain 20 conestoga-susquehannockia, kaikki kristittyjä. Samana vuonna puhkesi Pontiacin kapina Suurten järvien alueella. Ranskalaismielisten heimojen vallatessa Uuden-Englannin miehittämiä linnakkeita, syttyi Ohion rajaseudun uudisasukkaissa voimakas intiaaniviha, joka ylettyi myös kristittyihin susquehannockeihin. "Paxtonin poikina" tunnettu 75 siirtolaista käsittävä ryhmä tunkeutui Conestoga-kylään ja tuikkasi sen tuleen. Syyksi riitti se, että eräs intiaaneista oli varastanut tinalusikan.[10] Kolme miestä, kaksi naista ja yksi lapsi surmattiin. 14 jäljellä olevaa susquehannockia sai turvapaikan vankisellistä Lanchasterissa. Lain omiin käsiinsä ottaneet tappajat jäljittivät heidät. Kalterit eivät pystyneet pidättämään verenhimoista väkijoukkoa (pääosin irlantilaisia ja skotteja). Paxtonin pojat tunkeutuivat väkisin selliin, jossa intiaanit olivat. Susquehannockien kansakunnan viimeiset jäsenet teurastettiin raa'asti. [11]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niin kieleltään kuin kulttuuriltaankin susquehannockit olivat hyvin lähellä irokeesien liittokunnan kansoja ja huroneita. [12]. Paalukylät oli pystytetty jokien varsille. Ei ole tarkkaa tietoa kuinka kauas länteen heidän asutuksensa oli ehtinyt levitä, mutta todennäköisenä on pidetty pohjoisia Ohion seutuja. Matkantekoon susquehannockit käyttivät kanootteja. Niillä tehtiin kauppamatkoja, mutta myös sotaretkiä. Jokivarsien nanticoket, conoyt ja powhatanit joutuivat monesti susquehannockien terrorin kohteiksi.[1]

Chesapeake-lahti houkutteli Susquehannockeja kesä-aikaan.

Susquehannockit olivat naapureittensa tavoin maanviljelijöitä. Keväisin istutettiin kurpitsansiemenet, maissi ja pavut. Kesäisin suunnattiin Chesapeake-lahden rannoille kalastamaan ja keräämään simpukoita. Syksyn tullen palattiin takaisin korjaamaan sato pelloilta ja metsästämään riistaa, joista majavannahat olivat halutuinta kauppatavaraa eurooppalaisten keskuudessa. Tämän kaupankäynnin seurauksena majavien pyynnistä tuli niin suosittu, että se metsästettiin laajoilta alueilta sukupuuttoon jo 1600-luvun aikana.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Middleton, Richard: Colonial America: a history, 1565-1776, Blackwell Publishers Ltd, 1992 ISBN 0-631-22141-7
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America, iUniverse, 2009. ISBN 978-1-4401-0795-5
  • Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 276-278. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
  • Waldman, Carl: Atlas of the North American Indian, s. 138. Fact On File Publications, 1985. ISBN 0-87196-850-9.
  • Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Eastern Shore Guide Easternshore.com. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  2. Henriksson s. 46.
  3. a b Susquehannocks Bucknell.edu. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  4. a b c d e Susquehannock History Dickshovel.com. Viitattu 31.7.2007. (englanniksi)
  5. Penn Treaty Timeline Penntreatymuseum.org. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  6. The Swedish Colonial Society Colonialswedes.org. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  7. a b Virrankoski s. 110.
  8. a b c Iroquois History Tolatsga.org. Viitattu 8.9.2011. (englanniksi)
  9. Santoro s. 369.
  10. Waldman s. 108.
  11. Middleton s. 241.
  12. Virrankoski s. 109 - 110.