Susquehannockit
Wikipedia
Susquehannockit ovat yksi lähes kokonaan unohdetuista intiaanikansoista, vaikka he joskus hallitsivat laajoja alueita Virginian pohjoisosista Potomac-joelta aina eteläiseen New Yorkiin asti. He olivat yksi vahvimmista ja pelottavammista kansoista keski-Atlantin alueella Pennsylvaniassa ja Marylandissa. Heillä oli yli 20 kylää joiden yhteiseksi väkiluvuksi on arvioitu noin 7 000 henkeä.
Susquehannockit ystävystyivät, lukuun ottamatta brittejä, hyvin eurooppalaisten kanssa olivat nämä sitten ranskalaisia, hollantilaisia tai ruotsalaisia.[1] Ranskalaiset kutsuivat heitä andasteiksi heidän muinaisen pääkaupunkinsa mukaan. Englantilaisille heimo oli conestoga ja Uuden-Ruotsin siirtokunta sekä hollantilaiset kutsuivat heitä delaware-kielen sanalla minqua eli "katalat" tai "salamyhkäiset". Huolimatta nimestä tulivat niin ruotsalaiset kuin suomalaisetkin hyvin toimeen "katalien" minqojen kanssa.[1]. Mingot jakaantuivat vielä valkoisiin ja mustiin. Valkoiset lienevät olleet aitoja susquehannockeja, mutta mustien mingojen alkuperä on saattanut olla erie-kansa, jonka irokeesit olivat tuhonneet. Eriein pakolaiset olivat luultavasti ottaneet itselleen mustien minqojen nimen ja Euroopasta tulleet siirtolaiset luulleet heidän kuuluvan susquehannockeihin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri
Niin kieleltään kuin kulttuuriltaankin susquehannockit olivat hyvin lähellä irokeesejä. [2]. Heidän nimensä tarkoitti "Mutaisen veden Kansaa". Kielellisesti susquehannockit olivat lähellä huroneita, joiden kanssa he olivat myös liitossa. Paalukylät oli pystytetty jokien varsille. Ei ole tarkkaa tietoa kuinka kauas länteen heidän asutuksensa oli ehtinyt levitä, mutta todennäköisenä on pidetty pohjoisia Ohion seutuja. Matkantekoon susquehannockit käyttivät kanootteja. Niillä tehtiin kauppamatkoja, mutta myös sotaretkiä. Jokivarsien nanticoket, conoyt ja powhatanit joutuivat monesti susquehannockien terrorin kohteiksi.
Susquehannockit olivat naapureittensa tavoin maanviljelijöitä. keväisin istutettiin kurpitsansiemenet, maissi ja pavut. Kesäisin suunnattiin Chesapeake-lahden rannoille kalastamaan ja keräämään simpukoita. Syksyn tullen palattiin takaisin korjaamaan sato pelloilta ja metsästämään riistaa, joista majavannahat olivat haluttua kauppatavaraa eurooppalaisten keskuudessa. 1600-luvun suuret majavasodat käytiin, kun kyseinen turkiseläin ylimetsästettiin paikoin sukupuuttoon. Jäljelle jääneet majavat siirtyivät muualle kadoten laajoilta alueilta Pohjois-Amerikan itärannikkoa.
[muokkaa] Rauhatonta aikaa
Ensimmäinen kontakti eurooppalaisiin tapahtui vuonna 1608, kun kapteeni John Smith ankkuroi aluksensa Chesapeakenlahden pohjoisille rannoille. Ensitapaamista kuvattiin ystävälliseksi, mutta Smith miehineen oli varuillaan, koska heitä oli ehditty varoittaa powhatanien toimesta. Smith pelästyi susquehannockien kokoa kuvaillen heitä myöhemmin lähes jättiläisiksi. Powhatanit olivat kutsuneet susquehannockeja villeiksi raakalaisiksi ja ihmissyöjiksi. Eurooppalaisilta tuli sen sijaan maininta jaloista ja sankarillisista intiaaneista, jotka jättivät varjoonsa muut alueen heimot. Heistä tuli myöhemmin myös kuvauksia, joissa heidät mainittiin aggressiivisiksi ja sotaisiksi. [3]
Todennäköistä oli, että irokeesit olivat joskus 1500-luvulla ajaneet susquehannockit pohjoisimmilta alueilta etelämmäksi. Vaikka he kuuluivatkin irokeesien kieliryhmään olivat välit näihin olleet huonot jo esihistoriallisella kaudella.[3] Susquehannockit ahdistelivat delawareheimoja Pennsylvaniassa ja kävivät nahistelemassa myös Ohion yläjuoksulla asustavien heimojen kanssa. Susquehannockeja kunnioitettiin ja pelättiin ja eurooppalaisilta heidän onnistui ostaa paljon tuliaseita itselleen. He kävivät kauppaa jokaisen neljän eurooppalaisen mahtivaltion uudisasukkaiden kanssa. Kun Uusi-Ruotsi perustettiin vuonna 1638 hankkiutuivat susquehannockit ruotsalaisten siirtolaisten hyviksi kauppakumppaneiksi. Tuliaseet ja turkikset vaihtoivat omistajia. Jopa muutama tykki ilmestyi susquehannockien kylien turvaksi. [2]
Virginiassa ja Marylandissa asuvien brittien kanssa susquehannockeilla tuli vakavia erimielisyyksiä 1630-luvun loppupuolella ja vuonna 1643 susquehannockit surmasivat satoja brittisiirtolaisia. Marylandin siirtokunta julisti heidät yhteiskunnan vihollisiksi, jotka piti välittömästi ampua. Sota jatkui 1650-luvulle. Ruotsalaisten tuliaseiden turvin susquehannockit puolustivat itseään ja kyliään vihollisilta. [2] Intiaanikansoista he olivat alistaneet täysin muun muassa delawaret, jotka joutuivat kysymään kaikkeen tekemiseensä luvan "minqoilta".
[muokkaa] Irokeesejä ja isorokkoa vastaan
Vuonna 1651 hyökkäsivät irokeesiliittokunnan mohawkit susquehannockien kyliin. Hyökkääjät yllättyivät saamastaan vastarinnasta, sillä heitä odotti hyvin-aseistettu armeija, joka osasi käyttää eurooppalaisen sotateollisuuden tuotteita. Vähitellen mohawkien onnistui kuitenkin työntää vastustajansa alas Susquehanna-joen itäistä haaraa. Irokeeseilla oli takanaan voitot huroneista, tionontateista ja neutraleista ja jatkaakseen menestystään sotakentillä olivat mohawkit yhdessä oneidain kanssa päättäneet murskata susquehannockien rivistöt. Samanaikaisesti läntiset irokeesit senecat, onondagat ja cayugat suunnittelivat sotaa erieitä vastaan.
Sotatila itäisten irokeesien ja susquehannockien välillä jatkui vuosia. Susquehannockit tajusivat olevansa ilman liittolaisia. Ranskalaiset vapisivat irokeesipelkonsa alla, suhteet britteihin olivat katki, eikä heillä ollut liittoa muiden heimojen kanssa. Sota eristi alueen. Susquehannockit onnistuivat kuitenkin lähestymään hollantilaisia myymällä näille palan maata. Huolimatta syntyneestä kauppasuhteesta päättivät hollantilaiset pysyä intiaanisodassa puolueettomana. Uusi-Ruotsikaan ei sotaan puuttunut, mutta oli valmis myymään susquehannockeille kaikkea mitä nämä halusivat.[3] Susquehannockit eivät kyenneet käymään kahta sotaa samanaikaisesti, vaan kääntyivät pohjoisen Marylandin puritaanien puoleen solmien rauhan näiden kanssa.
Vuonna 1654 levittäytyi sota-alueelle isorokko. Sodankäynti hidastui kun soturit rintaman molemmin puolin sairastuivat. Seuraavana vuonna hollantilaiset valtasivat Uuden-Ruotsin linnakkeet ja menetettyään tärkeimmän kauppakumppaninsa päättivät susquehannockit jättää sotanäyttämön ja solmia rauhan mohawkien ja oneidojen kanssa.
Edellä mainitut irokeesiliiton kansat eivät rikkoneet rauhansopimusta, mutta se ei kuitenkaan ollut tae rauhan säilymisestä alueella. Nyt astuivat kuvaan läntisimmät irokeesit senecain johdolla. He olivat selvittäneet välinsä eriein kanssa ja suuntasivat katseensa susquehannockeihin. Nämä olivat hyödyntäneet edelliset vuodet ottamalla suojiinsa niiden kansojen pakolaisia, jotka irokeesit olivat tuhonneet. Tämä riitti syyksi uuteen sotaan. Senecat, onondagat ja cayugat avasivat tulen vuonna 1658. Susquehannockit jäivät alakynteen ja joutuivat etsimään hädissään liittolaisia shawneista, delawareista ja joistakin seudun pienistä heimoista. Irokeesit hyökkäsivät näiden kyliin. Shawneet he karkottivat Illinoisiin, Tennesseehen ja Etelä-Carolinaan. Delawaret työnnettiin pois Delawarelaaksosta.
Susquehannockit olivat jälleen yksin. Vuoden 1661 aikana heidän kyliinsä saapui vierailulle entistä pahempi isorokko-epidemia. Tämän vieraan saaman tuhon jäljiltä he eivät koskaan toipuneet ennalleen.
[muokkaa] Loppusoitto
Marylandin uudisasukkaiden kanssa aiemmin tehty rauhansopimus osoittautui nyt arvokkaaksi. Tautien ja irokeesien pieksemät susquehannockit olivat valmiina jo viimeiseen iskuun, kun Maryland tarjosi heille apuaan. Tosin hyöty oli molemminpuolinen. Marylandin uudisasukkaat saivat puskurin irokeeseja ja hollantilaisia vastaan ja susquehannockit saivat ylimääräistä tulivoimaa. Heidän onnistuikin tukahduttaa irokeesien tunkeutuminen mailleen vuonna 1663.
Vielä yli kymmenen vuoden ajan susquehannockien onnistui pitää puoliaan, kunnes he lopulta vuonna 1675 olivat valmiita jättämään taistelukentät. Pennsylvaniaan ajetut eloonjääneet asettuivat Potomac-joen yläjuoksun varrelle Marylandin kuvernöörin kehotuksesta. Siellä he asuttivat vanhan linnoituksen. Tämä ei osoittautunut kuitenkaan pitkäaikaiseksi turvapaikaksi, sillä paikalliset uudisasukkaat olivat syvästi loukkaantuneita uusista tulokkaista. Eversti John Washington (George Washingtonin iso-iso-isä) kokosi taakseen liki 1000- miehisen kansanjoukon aseistamalla nämä.[3] Näin aikaansaatu sotajoukko piiritti susquehannockien linnakkeen. Intiaanit koettivat vakuuttaa britit rauhallisista aikeistaan ja antoivat kuusi päällikköään takuudeksi sanoistaan. John Washingtonin joukot ottivat panttivangit mukaansa poistuen paikalta. Ympäristön muut intiaanit tekivät kuitenkin joitakin hyökkäyksiä brittijoukkoja vastaan. Maksaakseen samalla mitalla takaisin he surmasivat panttivankinsa, vaikka susquehannockeilla ei ollut mitään tekemistä hyökkäysten kanssa[3]
Susquehannockit luopuivat linnoituksestaan ja hakivat turvaa muualta. He joutuivat kahakkaan Marylandin miliisien kanssa ja menettivät taas osan harvaksi käyneestä kansastaan. Useat heistä hakivat turvapaikkaa pohjois-Carolinan meherrineiltä ja jäivät elämään uuden nimen alla. Jäljelle jääneillä susquehannockeilla olivat vaihtoehdot vähissä. He katsoivat parhaakseen antautua irokeeseille, jotka hieman yllättäen kohtelivat heitä ystävällisesti. Joitakin heidän päälliköistään nousi jopa johtaviin asemiin mohawkien ja oneidain keskuudessa.
Vuonna 1706 irokeesit heltyivät ja päästivät 300 susquehannockia palaamaan kotikonnuilleen Pennsylvaniaan. He alkoivat käyttää conestoga-nimeä vanhan kylänsä mukaan. Irokeesit pitivät heitä kuitenkin tarkoin silmällä käyttäen samalla heidän maitaan reservaationa joillekin algonkin- ja sioux-kielisille heimoille, jotka muodostivat ketjua irokeesiliiton jatkoksi.
Kveekarien lähetysasemien tulo muutti conestogan kristityksi kyläksi. Osa susquehannockeista ei kuitenkaan halunnut luopua traditioistaan. He jättivät kylänsä liittyen Ohion mingoihin ja New Yorkin senecoihin.
Vuonna 1763 oli jäljellä vain 20 susquehannockia, kaikki kristittyjä. Samana vuonna puhkesi Pontiacin kapina. Tämä sai brittien keskuudessa aikaan voimakkan intiaanivihan, jonka seurauksena rauhantahtoiset susquehannockit joutuivat englantilaisten kostotoimien kohteiksi. Conestoga-kylä poltettiin ja kuusi sen asukasta surmattiin. 14 jäljellä olevaa susquehannockia sai turvapaikan sellistä Lanchasterissa. Meluavaa väkijoukkoa (pääosin irlantilaisia ja skotteja) eivät kuitenkaan kalterit pidätelleet. "Paxtonin poikina" historiaan jäänyt joukko raivasi tiensä selliin, jossa intiaanit olivat. Kansakuntansa 14 viimeistä edustajaa kohtasivat matkansa pään brittijoukon keskellä. Susquehannockien historiaan oli kirjoitettu loppupiste.
Susquehanna-joki jäi kuitenkin virtaamaan entiselle paikalleen muistuttaen nimellään heimosta, joka kerran oli elänyt täällä ja hallinnut näitä seutuja yksinoikeudella.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gummerus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
- ↑ 2,0 2,1 2,2 Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, s. 109-110. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 3,4 Susquehannock History
