Mingot

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Päällikkö Loganin patsas

Mingot (suom kavalat) olivat Pohjois-Amerikan itäosissa asunut pieni irokeesien kieliryhmään kuulunut intiaaniheimo. Heidät tunnettiin myös nimellä Ohion senecat. 1700-luvulla he siirtyivät Ohion keskiosiin ja eräs heidän kylistään oli lähellä nykyistä Pittsburghia. [1] Myöhemmin heillä oli kylä Columbuksen kaupungin lähettyvillä.[2] Mingojen määrän on oletettu enimmillään olleen noin 1500 henkeä. Pienestä lukumäärästään huolimatta he esiintyvät ansiokkaasti Ohion varhaishistoriassa ja heidän kuuluisin päällikkönsä Logan on saanut oman patsaansa.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohio laaksossa mingot jakoivat asuinalueensa wyandotien, shawneiden ja delawarien kanssa.Tennesseessä ja Carolinassa asuvat cherokeet ulottivat toisinaan metsästysretkensä mingojen maille. Pennsylvaniaan jääneet mingot sotivat seitsenvuotisessa sodassa (1754-60) brittien puolella, kun taas Ohion mingot suosivat Uutta-Ranskaa. Englantilaisten mukana Ohio-laakson levottomuudet lisääntyivät.

Vuonna 1763 alkaneessa Pontiacin kapinassa mingot olivat mukana valtaamassa brittien haltuun joutuneita Uuden-Ranskan linnakkeita päämääränään ajaa englantilaiset tunkeilijat pois. Vaikka intiaanit valtasivat yhdeksän linnaketta Ohiossa. Pennsylvaniassa, Wisconsinissa ja Michiganissa, niin kapina päättyi Pontiacin joukkojen luovuttamiseen.

Mingot joutuivat uuteen sotaan 1770-luvulla,kun heidän päällikkönsä Loganin perheen surmasivat Virginian britit. Valkoiseen mieheen luottanut Logan joutui maksamaan hyväuskoisuudestaan. Täynnä leppymätöntä vihaa englantilaisia kohtaan hän teki matkan Wakatomiaan, shawneiden ja mingojen sekakylään,[4] ja lähetti kutsun sotaan shawneepäällikkö Cornstalkille (suom. 'Maissintähkä'). Tämä oli kannattanut rauhaa, mutta Logan onnistui kääntämään hänen päänsä. Shawneiden kanssa mingot kävivät lyhyen sodan brittejä vastaan kostaakseen englantilaisille näiden veriteot. Vuonna 1774 käyty yhteenotto tunnetaan Lordi Dunmoren sotana. Sodan jälkeen mingot hajaantuivat, mutta yhtyivät uudelleen toisiin irrallisena vaeltaviin heimoihin. Länteen leviävän uudisasutus painoi mingoja syrjään. Logan jatkoi pienen ryhmän kanssa sotatoimia siirtolaisia vastaan, vaikka Maissintähkä ja shawneet olivat lopettaneet taistelunsa. Logan halusi kostaa äitinsä ja siskonsa menetyksen jokaiselle valkoiselle miehelle. Hänen serkkunsa murhasi hänet 1780 Detroitissa.

Kohtaloonsa alistuneina mingot luovuttivat maansa Yhdysvalloille vuonna 1831. Muutto Oklahomaan tapahtui raskaissa olosuhteissa, ja suuri osa heistä menehtyi matkan rasituksiin.[5]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mingojen kulttuuri oli hyvin epäyhtenäinen. Vaikka pääosa heistä oli senecoja, niin oli heidän joukkoonsa liittynyt irokeeseja vastaan käydyissä sodissa tuhoutuneiden kansojen rippeitä, kuten eriet. Myös katolisia mohawkeja yhtyi mingoihin. Osa mingoista jäi pitämään majaa Pennsylvaniaan, pääjoukon vaeltaessa Ohioon, jonne pystytettiin useita kyliä. Pitkänmalliset perinteiset wigwamit nousivat jokien varsille mingojen levittäytyessä uudelle kotiseudulleen. Samoille alueille jo aiemmin saapuneet shawneet ja delawaret hyväksyivät uudet tulokkaat, vaikka nämä kuuluivat eri kieliryhmään kuin he itse. Mingoilla oli jopa yhteisiä kyliä edellä mainittujen kanssa. Ohiolaakson intiaaneihin kuuluivat vielä wyandotit, jotka muodostuivat usean irokeesien tuhoaman kansan jälkeläisistä. Mingojen kulttuuri alkoi muotoutua uusien naapureiden mukaiseksi, joskaan kaikista omista tavoista ei luovuttu.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hurt, Douglas, Ohio frontier,Indiana University Press, 1996, ISBN 978-0-253-21212-2
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
  • Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Gummerus, 1994, ISBN 951-717-788-7

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Santoro s. 221.
  2. Mingo Indians Ohiohistorycentral.org. Viitattu 6.9.2011. (englanniksi)
  3. Logan Ohiohistorycentral.org. Viitattu 6.9.2011. (englanniksi)
  4. Hurt s. 58.
  5. Virrankoski s. 120.