Reki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ihmisten vetämiä rekiä.

Reki on kotieläimen tai moottoriajoneuvon lumessa vetämä kulkuväline. Reki voi olla ihmisten tai tavaroiden kuljettamista varten. Rekiä on tehty ja käytetty jo kivikaudellalähde?. Reen perusosia ovat jalakset ja aisat. Reki on kehittynyt pureista eli puraksista.

Vanhimmat Suomesta löydetyt ajoneuvojen jäännökset ovat muinaisreet. Ne olivat usein kivikirveellä veistettyjä muinaisjalaksia, joihin rakennettiin kuorman sitomiseksi reen ylärakenteet. Tällaisten rekien uskotaan olleen ihmisten työntämiä tai vetämiä sekä mahdollisesti myös koirien ja porojen vetämiä.lähde?

Kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmat hevosajoneuvot ovat purilaat eli renttuut, jotka toimivat kuin jalakseton reki.

Etelä-Pohjanmaalta kivikautisia muinaisjalaksia on löydetty viisi kappaletta: Jalasjärveltä kahdella jalaksella oleva reki (1300–500 eaa.), Evijärveltä kampakeraamisen ajan reki, Ylistarosta sembramäntyinen jalas, jossa esineen muoto viittaa Uralille asti, Kuortanelta kolmimetrinen ohut reenjalas (2500–1900 eaa.) ja Lappajärveltä esihistoriallinen reenjalas.lähde?

Ensimmäiset reet olivat yksijalaksisia ja vetäjänä saattoi olla eläimen lisäksi ihminen. Nykyään reet ovat kaksijalaksisia tai niistä kehitetyt erillisjousitetut nelijalaksiset reet. On mahdollista, että löydetyt jalakset ovat samanlaisia kuin hylkeenpyytäjien veneissä vielä 1900-luvulla käyttämät. Jalaksella suojattiin veneen köli kulumiselta, kun sitä vedettiin jään pinnalla ja railojen yli. Jalas sidottiin nahkaveneeseen kiinni perästä ja keulasta; pulikoilla jalas pysyi paikoillaan ja veneen köli asettui niiden väliin.[1]

Monille tuttu rekimalli on joulupukin reki, jossa on kippara särmiselvennä. Toisille taas joulukirkkoon meneminen reellä vielä nykyäänkin on perinteinen tapa.

Koiria käytetään paljon rekien vetäjänä.

Rekiä käytetään myös traktoreissa metsätöissä ja moottorikelkoissa huviajeluun ja tavarakuljetuksiin.

Hevosreki ennen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matalassa lumessa kulkeva, raskaasti raudoitettu ja jäykkä läntinen parireki: etummaisen reen päällä takimmainen reki eli häntyri. Etureki ja häntyri kytketään toisiinsa ketjulla risti- tai kolmiokytkennällä. Rekien päälle laitettiin rekka eli lava, kun haettiin muun muassa heinää kauempana olevasta ladosta. Kuvan rekien päälle on laitettu pankot puunajoa varten.

Hevosten aikakaudella, vielä 1950-luvun alussa, reki oli Suomen maaseudulla tärkeä kulku- ja kuljetusväline. Rekiä tarvittiin sekä ihmisten että tavaran kuljetukseen. Näitä rekiä oli sekä kaksi- että useampipaikkaisia kuten henkilöautoja. Kirkkoreet olivat arvokkaita ja tummasävyisiä, raitilla ajeluun tarvittavat reet värikkäämpiä ja kruusatumpia. Tavaran kuljetukseen käytettäviä rekiä oli yksinkertaisia ja parirekiä. Yksinkertaisia rekiä käytettiin kappaletavaran vähäisempään kuljetukseen, parirekiä suurempien tavaramäärien – heinien ja puutavaran – kuljetukseen. Parireki muodostuu kahdesta peräkkäisestä jalasparista. Molemmissa jalaspareissa on pankkoselvennä, joiden päälle on nivelöity pitkä rekka. Kun reki kääntyy, kääntyvät molemmat jalasparit samalle ympyrän kehälle, koska taemman jalasparin keulat on vaijereilla kytketty edessä menevän jalasparin kantoihin. Reki kääntyy siksi pienessä tilassa. Tällaisella reellä ajettiin esimerkiksi metsäsavotoilla tukkeja. Reen keulajalas taivutettiin yleensä isolle kaarelle, ja se teki reestä lumessa hyvin kulkevan ja näyttävän näköisen. Reen jalakset tehtiin hyvin valikoidusta koivusta, ja pohja raudoitettiin luiston lisäämiseksi ja kulumisen pienentämiseksi. Hevonen vetää rekeä aisojen avulla luokkivaljastuksella.

Itäinen reki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevosen vetämä vaunu, johon on talvikäyttöä varten vaihdettu jalakset. Suomessa tällaisia käytti ainoastaan kartanoiden herrasväki. Matkanteossa ne olivat rahvaan ajelurekiin ja pulkkiin verrattuna epämukavia.

Itäsuomalainen reki oli korkeasepäinenselvennä ja soveltui hyvin paksussa lumessa ajamiseen. Kaustojaselvennä kannattavia kaplaitaselvennä oli 3–4 paria. Niitä yhdistivät ja kannattivat poikittaiset pajut. Vitsoilla niihin sidottiin männystä halkaistut liisteet kuorman pohjaksi. Viimesinä aikoina liisteinä käytettiin sahattuja lautoja, jotka naulattiin pajuihin. Alkuaan koivuinen kainalovitsa kiinnitettiin jalasten käyrään kärkeen ja sidottiiin ensimmäiseen kaplaaseen saverikonselvennä viereen. Kiinnitys esti jalasten käyrää kärkeä oikenemasta. Aisa pistettiin vahvasta närelenkistä kierrettyyn saverikkoon. Viime aikoina nämä kainalovitsa korvattiin rautaisella ja näresaverikko rautaisela koukulla. Kun rekeen vielä kiinnitettiin reunoistaan hieman ylöspäin kaareva lautalava eli resla, saatiin reslareki, jossa oli tiivis pohja kuormalle. Kun rekeen tehtiin ahkiomainen yläosa, jossa oli korkeahkot, kaarevat, venemäiset laidat, saatiin lautareki eli jauhoreki, jota voitiin käyttää myös ajelurekenä. Tosin se oli kapea ja kyydittävien oli istuttava polviensa päällä ja peräkkäin. Lehmuksen kasvualueilla, kuten Etelä-Karjalassa, käytettiin vanhaan aikaan ajelurekenä kevyttä vennärekeä, jossa oli istuin ja jonka koppamaiset tierasuojuksetselvennä oli ommeltu liottamattomista lehmuksenkuorilevyistä eli vennästä. Ennen muinoin reellä ajettiin tarpeen tullen myös sulan maan aikaan, esimerkiksi niityllä, sängellä tai yleensä tiettömillä seuduilla. Tällaisessa ajossa ennen raudoituksen käyttöönottoa jalasten pohjaan kiinnitettiin lautamainen, puinen kisko eli lossi.

Läntinen reki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsisuomalainen reki oli matalakärkinen ja rakenteeltaan jäykkä ja soveltuu ohuessa lumessa ajamiseen. Vahvat jalakset veistettiin koivun tai kuusen juurakoista. Matalat veistonokat mahdollistivat kaustojenselvennä ulottamisen kärkiin asti. Ketarat eli kaplaatselvennä tehtiin irrallisista kappaleista, mutta jalaksiin saatettiin myös jättää oksantapit ketaroiksiselvennä. Yläpäästä ketarat kiinnitettiin poikkipuihin ja niiden päälle tehtiin laudasta kuormataso. Näppärimmät valmisti irrotettavan kehikon istuimineen, jolloin työreestä saatiin korppu- eli ajelureki.

Kumpikin reki oli muutettavissa käyttötarkoituksen muuttuessa heinän ajosta halkojen, lannan ja rehun kuljetukseen. Jo esihistoriallisista ajoista alkaen kummassakin rekityypissä käytettiin anturoissaselvennä tallaaselvennä, se veistettiin havupuun kovasta lylystäselvennä ja kiinnitettiin anturaan puunauloilla. Talla suojasi anturaa, kun ajettiin sulalla kelillä ja kesällä ajettaessa karkealla alustalla. 1800-luvulla rekiä alettiin raudoittaa ja samalla talla vaihtui lattaraudaksi. Itäistä rekeä ajettiin saverikkoaisoillaselvennä, läntinen kulki kakkula-aisoillaselvennä.

Itäinen ja läntinen parireki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raskaaseen metsä- ja rahtiajoon tarvittiin enemmän kantavuutta ja notkeampaa ohjattavuutta. Parireki saatiin liittämällä kaksi rekeä peräkkäin. Tukkirekenä malli levisi länsisuomesta sisämaahan päin, ja parireestäkin kehittyi joustava itäinen ja jäykkä läntinen tyyppi. Alun perin parireki oli kehitetty tukinajoa varten mutta sitä sovellettiin myös lannan, rehujen ja halkojen kuljetukseen. Ennen rekka tarkoitti parireen päälle laitettua kuljetuslavaa. Reissä oli myös kippilavoja ja laukaistavia pohjia.

Pohjois–itäsuomalainen parireki oli pitkä, rautaa vain jalasten anturoissa ja kiinnityspulteissa. Ketjulla ristiin kytkemällä etu- ja takareki yhteen saatiin aikaan nelijalasohjaus, jolloin takimmainen reki seurasi joustavasti etummaista rekeä ”kuin hai laivaa”. Takimmaista rekeä eli takarekeä nimitettiin paikoitellen häntyriksi.

Työtehoseura kehitti sodan aikana saverikko- ja kakkulaparireistä standardityypit. Työn tuloksena tärkeimpiä olivat jalasten raideleveyden vakiointi: kummankin tyypin jalasväli oli 61 cm. Liikkuva pankkoselvennä helpotti yhdessä luokkavaljaan kanssa kuorman irrotusta ja liikkeelle lähtöä. Pankko toimii eräänlaisena nykäisylaitteena, vetäen kuorman liikkeelle ja kuorma massallaan veti jalakset mukaan. [2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ajokalut, historia, Matesla.fi
  2. Heikki Laakso, Suomenhevonen näyttely, E-P Maakuntamuseo 1989