Mohawkit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Mohawk” ohjaa tänne. Britannian Kuninkaallisen laivaston aluksista katso HMS Mohawk
Mohawkit
Joseph Brant.jpeg
Joseph Brant, kuuluisin mohawkien päälliköistä.
Väkiluku Yli 78 000
Merkittävät asuinalueet
Kanada yli 30 000
Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat 20 000
Kielet mohawkin kieli, englanti, ranska
Uskonnot pitkäntalon usko. Handsome laken usko, kristinusko
Sukulaiskansat cayugat, Oneidat, onondagat ja senecat

Mohawk-intiaanit olivat nykyisen New Yorkin osavaltion alkuperäisiä asukkaita. He olivat itäisin irokeesien liittokunnan viidestä kansakunnasta, joihin kuudes kansa tuscarorat liittyi myöhemmin. Mohawkien nimi tarkoitti algonkin-kielistenkansojen keskuudessa "ihmissyöjiä"[1], mutta oman liittokuntansa sisällä heidän tunnettiin "Itäisen oven vartijoina".[2] Mohawkit kutsuivat itseään nimellä Kanien'kehá:ka, joka merkitsi piikiven kansaa.[3]

Mohawkien maine oli sotaisa. Esihistoriallisella ajalla solmitun irokeesiliiton etuja ajaen he tuhosivat 1600-luvulla kokonaisia kansakuntia. Suhteet eurooppalaisiin olivat mutkikkaat. Mohawkit onnistuivat luomaan hyvät kauppasuhteet Uusiin-Alankomaihin, mutta pitivät ranskalaisia vihollisinaan. 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla irokeesiliiton sotavoimat estivät Uuden-Ranskan siirtomaavallan leviämisen Pohjois-Amerikan itärannikolle. Seuraavan vuosisadan aikana mohawkit tukivat brittiläisiä, ja taistelivat Yhdysvaltain vapaussodassa Englannin puolella siirtokuntia vastaan.[4]

Yhdistyneet kansakunnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Irokeesien yhdistyneet kansat 1600-luvulla.

Irokeesien liittokunnan tarkkaa perustamisvuotta ei tiedetä, mutta yleisesti sen syntymän otaksutaan tapahtuneen 1500-luvulla. Aikojen kuluessa olivat irokeesit vähitellen vallanneet yhä isompia alueita itärannikolta ja tunkeutuneet siellä ennestään asuvien algonkin-kieliryhmän kansojen sekaan. Irokeesien kansakunnat sotivat myös keskenään. Vanhan perimätiedon mukaan mohawkien tietäjä Deganawida oli saanut ajatuksen suuresta liitosta, joka yhdistäisi irokeesikansoja ja estäisi heitä sotimasta toinen toisiaan vastaan. Nuori soturi Hiawatha, hänkin mohawk, meloi kanootillaan pitkin vesistöjä ja levitti rauhansanomaa sukulaiskansoille. Vaikka "rauhanliittoon" ei aluksi uskottu , niin Hiawatha ei lannistunut. Lopulta uuttera työ palkittiin. Mohawkit, senecat, oneidat, onondagat ja cayugat päättivät lopettaa keskinäiset sotansa. He yhdistyivät ja perustivat maailman ensimmäiset Yhdistyneet kansakunnat arvion mukaan vuoden 1570 paikkeilla.[5] [6]

Jos liiton tarkoituksena oli alun perin rauhan levittäminen, niin käytännössä tämä ei onnistunut. Irokeesiliitosta muotoutui vahva sotilasliitto, joka murskasi alleen naapurinsa yksi toisensa jälkeen. Mohawkit - sotaisimpina ja vahvimpina - ovat jääneet historiaan tämän liittoutuman tunnetuimpina jäseninä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Samuel de Champlain, Uuden-Ranskan "isä".

Kaukana toisella mantereella päätti Ranskan silloinen kuningas Henrik IV maansa sisällissodan päättymisen kunniaksi hankkia uusia siirtomaita Pohjois-Amerikasta. Matkaan lähti kuninkaan käskystä purjehtija Samuel de Champlain. Huhtikuussa vuonna 1603 hän saapui perille kauppa-asemalle, joka tunnettiin nimellä Tadoussac.[7] Hän liittoutui paikallisten huron-intiaanien kanssa, jotka tunsivat seudun ja toimivat oppaina. Tutkimusmatkat veivät ylös St. Laurencea ja sen sivujokia johtaen paikkaan, joka sai nimekseen Quebec. Tämä tapahtui 8.7.1608 ja päivästä tuli Kanadan syntymäpäivä.

Huron-liittolaisineen Champlain ja hänen miehensä kohdistivat retkensä sisämaahan, jossa he laajoilla metsäalueilla joutuivat kosketuksiin mohawkien kanssa. Tuliaseisiin perehtymättömät mohawkit säikähtivät ranskalaisten yhteislaukausta ja pakenivat. Seuraavien vuosien aikana syntyneissä monissa yhteenotoissa ranskalaiset ja huronit pitivät yhtä irokeesien liittokunnan joukkoja vastaan.[8]

Hollantilaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Henry Hudsonin mukaan ristittiin niin joki kuin sen laaksotkin.

Uuden mantereen maa-alueita havittelivat myös hollantilaiset, joiden laivoja purjehti Pohjois-Amerikan itärannikolle. Navigaattori Henry Hudson kävi pohjustamassa tilannetta vuonna 1609 ja avasi kauppasuhteet mahicanien kanssa. Henry Vogeut Amsterdamista jatkoi Hudsonin jäljillä, ja sopi alkavasta turkiskaupasta venäläisten kanssa.[9] Mohawkit saivat kuulla, että Hudson-joelle asettuneet uudet tulokkaat eivät olleet ranskalaisia, ja halusivat mukaan kaupankäyntiin.[10]

Mahicanien vaatiessa maittensa läpi kulkevilta mohawkeilta veroa syttyivät näiden kahden kansan vanhat vihamielisyydet täyteen liekkiin. Hollantilaisten kauppa-asema Fort Nassau oli sotivien intiaanien ja tulvivan Hudsonjoen armoilla. Mahicanit toivat vuonna 1624 liittolaisiksiin sodankäyntiin pocumtucit ja sokoki-abenakit. Osa hollantilaisista asettui v. 1626 puolustamaan mahicaneja, mutta heidän saatuaan surmansa mohawkien väijytyksessä hollantilaiset päätyivät pysymään puolueettomina.[11]

Sota päättyi 1628 mohawkien voittoon. Vuosikaudet vastarintaa tehneet mahicanit joutuivat pakenemaan joen itäpuolelle. 1630-luvulla Uusien-Alankomaiden kuvernööri Peter Minuit solmi pitävän rauhan mohawkien kanssa, joista tuli heidän tärkeimmät kauppakumppaninsa Hudsonin alueen turkiskaupassa.[11] Tämä asetelma ei miellyttänyt hollantilaisia, jotka olisivat halunneet käydä kauppaa kaikkien alueen heimojen kanssa. Samanaikaisesti mohawkit halusivat rakentaa ystävälliset suhteet myös Uuteen-Ranskaan, mutta epäonnistuivat aikomuksissaan.[9]

Englantilaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mayflower-laiva kuljetti englantilaisten etujoukot Massachusettsiin. (Maalaus William Halsallin)

1600-luvun alkuvuosina myös kolmas eurooppalainen kansa oli ehtinyt asettua uudelle mantereelle. Britit olivat perustaneet Uuden-Englannin Plymouthiin, nykyisen Massachusettsin alueelle. Isorokko oli "sopivasti" verottanut saaren intiaaniväestöä. Samoin intiaanien omat heimosodat olivat silottaneet englantilaisten polkuja.

Vuonna 1629 brittien joukot valtasivat Quebecin. Teolla oli huomattava merkitys irokeesien yhdistyneille kansakunnille, sillä paikalliset pienet algonkinkieliset heimot jäivät vaille ranskalaisten suojaa. Mohawkit liittolaisineen käyttivät tilannetta hyväkseen ja hyökkäsivät näiden kyliin. Musketeita Uusilta-Alankomailta hankkineet irokeesit pääsivät nyt hyödyntämään vahvaa liittoaan ja harjoittamaan tehokkaan sodankäynnin muotoja. Vaikka ranskalaiset saivatkin Quebecin takaisin, heidän asemansa oli heikentynyt. Irokeesit vahvistivat joukkojaan vaihtamalla lisää turkiksia tuliaseisiin. 1630-luvun lopulla irokeesit olivat nousseet todelliseksi uhaksi niin Uudelle-Ranskalle kuin heidän intiaaniliittolaisilleenkin. Mohawkit lähestyivät huroneita kuitenkin rauhanomaisesti diplomatian keinoin ja pyysivät lupaa metsästää näiden mailla. Huronit eivät suostuneet pyyntöön[10]

Tuhotut Kansat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1638 irokeesit hyökkäsivät läntisessä New Yorkissa asuvien wenrojen kyliin. Isorokkoepidemian jäljiltä heikentyneet wenrot eivät kyenneet vastarintaan mahtavaa vihollistaan kohtaan vaan joutuivat pakenemaan huronien ja attiwendaronkien luokse. Sota oli nopeasti ohi.[12]

Englantilaiset olivat nähneet irokeesiliiton vahvuuden ja koettivat saada näistä kauppakumppaneita myymällä heille aseita. Kiihtyvä asevarustelu johti siihen, että irokeesit julistivat sodan vuonna 1640 Uutta-Ranskaa vastaan. Ranskalaiset rakensivat lisää linnakkeita ja koettivat suojella siirtolaisiaan. Mohawkien sissisota St. Lawrence-joen liepeillä oli tappavan tehokasta, ja se seisautti vesiliikenteen Huronjärvelle. Ranskalaisten vahvat liittolaiset huronit pystyivät aluksi vastaamaan irokeesien sotatoimiin, mutta eurooppalaisten tuomat isorokkoepidemiat heikensivät arviolta puolella heidän rivistöjään.[13]

Vuonna 1647 irokeesit aloittivat hyökkäykset huronien kyliin. Sodankäynnin taustalla oli liittokunnan tekemä päätös tuhota jokainen heimo, jota epäiltiin Uuden-Ranskan nykyiseksi tai tulevaksi liittolaiseksi. Huronit eivät kyenneet vastaamaan iskuihin. Järjestelmällisesti irokeesit tuhosivat kylän toisensa jälkeen, hävittäen samalla kylien yhteydessä olevat ranskalaisten lähetysasemat. Hollantilaisten musketein aseistautunut Irokeesiarmeija käsitti lähes 2000 mohawkia ja senecaa. Huronit eivät itse olleet pystyneet avaamaan asekauppaa ranskalaisten kanssa, koska näiden asettama hinta musketista oli liian korkea.[9]

Vuonna 1649 huronit oli lyöty. Tämä romahdutti ranskalaisten herruuden turkiskaupassa. Sodan makuun päässeet irokeesit jatkoivat iskujaan jo samana vuonna murskaten kulkutautien heikentämät tionontatit Huron-järven etelärannalla. Irokeesit polttivat heidän kylänsä ja surmasivat suuren osan asukkaista.[10]

Sotaretket jatkuivat, sillä seuraavana oli vuorossa neutralit (attiwendarokit), jotka nimensä mukaisesti olivat pysytelleet erossa irokeesien ja huronien riidoista. Viimeiseksi irokeesiarmeija jätti eriet, joka oli suurin ja vahvin näistä kolmesta. Eriet tarjosivat kovan vastuksen ilman tuliaseita, sillä heihin oli liittynyt jo aiemmin voitettujen kansojen jäseniä huroneja ja attiwendaronkeja. Vuoden 1656 aikana eriein vastus murtui. Myös irokeesit olivat kärsineet jatkuvista taisteluista, ja joutuivat adoptoimaan tuhansia sodista ottamiaan vankeja korvaamaan omat menetyksensä[10]

Irokeesiliitto horjuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka irokeesit solmivat hetkellisen rauhan ranskalaisten kanssa, niin aselepoa ei jatkunut pitkään. Vuonna 1660 Uuden-Ranskan muonavahvuus oli vain 2300 henkeä, ellei intiaaniliittolaisia laskettu mukaan.[14] Irokeesien liittokunta käsitti tuolloin arviolta 10 000 jäsentä. Mohawkit ahdistelivat Uuden-Ranskan asutuksia sillä seurauksella, että Ranskasta lähetettiin jalkaväkirykmentti pelastamaan vielä hengissäolevat maanmiehensä julmalta kohtalolta. Apuvoimat tuhosivat mohawkien kylät vuonna 1666. Vuotta myöhemmin irokeesit suostuivat aselepoon, jonka tuloksena solmittiin noin 10 vuotta kestänyt rauha.[10]

Mohawkit ja muut irokeesit käänsivät sotaisuutensa eteläisiin ja läntisiin intiaanikansoihin. Ohion jokilaakson he autioittivat hetkellisesti karkottamalla siellä asustavat heimot pois mailtaan. Vuonna 1684 irokeesit hyökkäilivät miamien ja illinoisien kyliin. Seurannutta sotatilaa kesti seuraavan vuosisadan alkuun. Uusi-Ranska osoitti vaarallisuutensa ja lähetti metsiin algonkin-kielisiä intiaaniliittolaisensa, jotka osasivat suojata marssivia ranskalaisten rykmenttejä. Nämä joukot tunkeutuivat mohawkien ja muiden irokeesien paaluvarustettuihin kyliin. Vahva irokeesien sotilasliitto alkoi murentua. Yksistään taistelut kaatoivat paljon heidän sotureitaan ja monet pakoon päässeistä nääntyivät myöhemmin löytämättä suojaa itselleen. Vuonna 1701 irokeesit solmivat rauhan ranskalaisten kanssa.[15]

1700-luvulta nykypäivään[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa mohawkeista kääntyi kristinuskoon jesuiittojen periksiantamattoman käännöstyön seurauksena. Tämä jätti jälkensä irokeesiliittoon, jonka poliittinen toiminta ei enää 1700-luvun alkupuolella palautunut ennalleen. Monet katolisen uskon omaksuneet mohawkit siirtyivät Kanadaan, jossa ystävystyivät ranskalaisten kanssa. 1700-luvun puoliväliin mennessä oli katolisten irokeesien määrä 3500 henkeä.[16]

Irokeesit olivat saaneet vuonna 1722 liittoonsa uutta verta, kun tuscarorat liittyivät kuudenneksi kansakunnaksi. Nämä eivät kyenneet täyttämään mohawkien paikkaa. Vaikka irokeesiliitto laajensi asumuksiaan etelään, heidän valtansa oli kadonnut. 1760-luvulla liittokunta alkoi repeillä, ja irokeeseja taisteli sekä brittien että ranskalaisten puolella. Yhdysvaltain sisällissota horjutti ja repi liittoa melkoisesti, ja irokeesit menettivät vuosikymmenien ajaksi yhtenäisyytensä.

Yrjö III.

Kuuluisin mohawkien päälliköistä oli Thayendanagea, joka tunnettiin parhaiten englanninkielisellä nimellä Joseph Brant. Hän oli vapaussodan aikoihin täysin sydämin brittien puolella. Hän toimi myös kielenkääntäjänä, kun Raamattua käännettiin mohawkien kielelle. Hän ehti vierailla myös Englannissa Yrjö III:n hovissa.[17] Myöhemmin Joseph Brant palveli brittiarmeijassa peräti everstinä. Hän johti mohawkeja, senecoja, onondagoja ja cayugaita näiden tehdessä hyökkäyksiä New Yorkin ja Pennsylvanian valkoista asutusta vastaan. Hänet tunnettiin liikanimellä "Hirviö." Nimeä pidettiin kuitenkin perusteettomana, sillä varsinkin siviiliväestöä Brant kohteli hyvin. Irokeesiliiton kaksi kansaa, oneidat ja tuscarorat liittyivät vapaustaistelijoiden riveihin muita irokeeseja ja englantilaisia vastaan.[4]

Vapaussodan tauottua Brant puhui monissa tilaisuuksissa irokeesien puolesta ja kulki myös erikielisten heimojen keskuudessa puhumassa uudesta liitosta. Hänen tarkoituksenaan oli yhdistää kaikki intiaanit yhdeksi suureksi kansakunnaksi, joka pystyisi estämään Yhdysvaltain leviämisen. Hän pyysi myös brittien apua suuren hankkeensa taakse. Mutta englantilaiset eivät halunneet sotaa Yhdysvaltoja vastaan. Myös suurin osa irokeeseista oli rauhan kannalla, samoin muut intiaanit. Brantin suuri unelma ei toteutunut. 1700-luvun loppuun mennessä irokeesien maa-alueet Yhdysvaltain puolella siirtyivät valkoisille omistajille. Joseph Brant mohawkeineen siirtyi Kanadaan ja samoin tekivät useat senecat, cayugat ja onondagat.[18]

Montrealissa vuonna 1779 perustettu turkiskauppaa harjoittava North West company värväsi palvelukseensa paljon katolisia mohawkeja.[19] Useat heistä ryhtyivät metsästäjiksi kaukana alkuperäisiltä alueiltaan. Jokuset mohawkit päätyivät kauppiaiksi. Kun Kanadassa sata vuotta myöhemmin rakennettiin suurta rautatiesiltaa St. Lawrence-joen kuohujen ylitse, palkattiin mohawkeja sillanrakentajiksi heidän huimapäisyytensä vuoksi. Myöhemmin 1900-luvulla mohawkit kunnostautuivat terästeollisuudessa, kun pilvenpiirtäjiä rakennettiin. Heidän panoksensa oli merkittävä mm. Empire State Buildingin ja World Trade Centerin valmistumisessa. Kun Trade Centerin tornit sortuivat vuoden 2001 syyskuussa, mohawkien jälkeläiset palasivat purkamaan esi-isiensä kätten töitä.[20]

Mohawkit ja Okan kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1990 mohawkit saivat maailmanlaajuista huomiota toimimalla alkuunpanijoina Quebecissa sattuneessa tapahtumaketjussa, joka myöhemmin nimettiin Okan kriisiksi. Okan pikkukaupungin hallinto oli julkistanut suunnitelmansa laajentaa paikallisen golf-seuran alueita läheiseen mäntymetsään, jonne rakennettaisiin 9 uutta reikää käsittävä lisärata sekä useita luksusasuntoja. Hakkuusuunnitelmien esteenä olivat Kanehsatake-mohawkit, jotka katsoivat metsän kuuluvan itselleen. Lisäksi alueella sijaitsi heidän vanha hautausmaansa. Kun mohawkien protesteihin ei suhtauduttu vakavasti he asettivat tiesulkuja estämään hakkuuryhmien pääsyn pyhille mailleen.[21]

Okan kunnanjohtajat kääntyivät Kanadan hallituksen puoleen, joka laati toimintasuunnitelman tilanteen laukaisemiseksi ja lähetti yli 100 poliisia Quebecista murtamaan mohawkien barrikadit. Hyökkäys suoritettiin heinäkuun 11. päivänä 1990. Poliisit odottivat helppoa operaatiota ja luottivat varhain aamulla käynnistetyn yllätyshyökkäyksen psykologiseen vaikutukseen. Mohawkien vastarinta tuli yllätyksenä. He olivat aseistettuja ja vastasivat tuleen. Sotataktiikkaansa muuttaen poliisit turvautuivat painekäsikranaatteihin ja kyynelkaasuun. Äkillinen tuuli painoi kyynelkaasun takaisin hyökkääjien silmiin. Yhteenotto päättyi ilman lopullista ratkaisua.[22]

Mohawkien räjäytyskohde: Mercier-silta.

Poliisit moninkertaistivat voimansa ja piirittivät joka puolelta mohawkien barrikadit. Etelä-Montrealin Kahnawake-mohawkit saivat tiedon tapahtuneesta. He miehittivät Montrealista pääväylänä yli St.Lawrence-joen etelään johtavan Mercier-sillan ja uhkasivat räjäyttää sen mikäli virkavalta uudistaisi hyökkäyksensä. Siltaa käytti päivittäin noin 70 000 esikaupunkilaista, joten räjäytyskohde oli kaupungille elintärkeä.[23]

Kanadan hallitus suunnitteli suuren sotilasoperaation, johon osallistui kaikkiaan yli 4000 sotilasta.[24] Armeija käytti aseenaan psykologista sodankäyntiä. Matalalla lentäviä suihkukoneita lensi yli mohawkien barrikadien ja tankkeja, panssaroituja joukkojenkuljetusautoja ja muuta raskasta kalustoa oli sijoitettu näkyvään riviin vastapuolen pelotteeksi. Mutta myös mohawkit osasivat psykologisen sodankäynnin taidon. Soturit maalasivat tyhjiä kenkälaatikoita mustiksi, sitoivat ne selkäänsä ja kiipeilivät Mercier-sillan palkkirakenteilla antaen katsojille kuvan, että he olivat milloin tahansa valmiit sillan räjäyttämiseen. Kanadan armeija ei uskaltanut aloittaa hyökkäystä.[22]

Okan kriisi päättyi syyskuun lopulla kestettyään 78 päivää. Ratkaisu oli rauhanomainen. Golf-kentän laajennustyöt, josta kaikki oli saanut alkunsa, haudattiin ja mohawkit saivat pitää mäntymetsänsä ja hautausmaansa. Kanadalle kriisi tuli maksamaan paljon. Lisäksi tapaus sai Kanadassa solidaarisuustoiminnan nostamaan päätään eri puolilla maata. Okan kriisi osoitti sen, että vähemmistöryhmilläkin oli mahdollisuuksia saada tahtonsa läpi. Kriisillä oli myös omat haittavaikutuksensa. Se lisäsi eri puolilla Kanadaa tehtyjä rautateihin ja siltoihin suunnattuja sabotaaseja.

Nykyään yli puolet irokeeseista on mohawkeja. Heitä asuu yksinomaan Kanadassa noin 30 000 ja Yhdysvaltain puolella lähes 20 000. Vaikka suuri osa heistä polveutuu valkoisista, niin oma kieli ei ole kadonnut. Vanhaa kulttuuria on elvytetty jo vuosikymmeniä ja irokeesien liittokunnan perinteinen yhtenäisyys on palautettu.

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mohawkit, kuten muutkin irokeesit, asustivat pitkissä taloissa, joissa oli pystysuorat seinät ja korkealla oleva kupolikatto. Näissä rakennuksissa asui useita perheitä, parhaimmillaan niihin mahtui yöpymään kuutisenkymmentä ihmistä. Metsästys- ja muilla retkillä käytettiin kartiomaista kotaa.

Mohawk-miehet vastasivat metsästyksestä, kaupankäynnistä ja sotimisesta. Naiset hoitivat maata,kotia ja omaisuutta. Naisilla oli kuitenkin myös suuri merkitys irokeesiliiton tärkeissä päätöksissä. Vaikka miehet edustivatkin irokeesien liittokuntaa suuressa neuvostossa, niin naiset vastaavasti pääsivät päättämään äänestyksillä siitä, keitä neuvostoon mistäkin heimosta valittiin. Liittokuntaa johti viidenkymmenen päällikön neuvosto.[25] Heimoneuvoston jäsenet eivät edustaneet omia heimojaan, vaan klaaneja, joita useimmat intiaanit itärannikolla käyttivät. Klaanien johtava nainen oli monesti päällikön vertaisessa asemassa ja kirjallisuudessa onkin usein mainittu irokeesinaisten vahva asema.[26]

Mohawk-miehet tatuoivat ja maalasivat joskus sekä kasvonsa että vartalonsa heimon tunnusmerkkien mukaisesti. Lisäksi hiukset nypittiin sotaan lähdettäessä lukuun ottamatta scalppitöyhtöä, joka yleisen tavan mukaan jätettiin keskipäähän. Naiset kantoivat pitkiä hiuksia paitsi suruaikana, jolloin hiukset leikattiin lyhyiksi. Joskus naiset kantoivat hiuksissaan kauniista helmistä tehtyä tiaraa, mutta tatuointeja he eivät ottaneet.[27]

Irokeesikansojen jumala oli Orenda. Tämä uskonto sisälsi uskomuksen, että hengillä ja luonnolla oli oma sielunsa, joka pyrittiin ottamaan huomioon kaikessa. Maaäitiä palvottiin ja maanviljelyyn liittyi useita mystisiä riittejä.

Vapaa-aikoinaan mohawkit, kuten muutkin irokeesit, harrastivat erilaisia pelejä, joista kuuluisin on lacrosse. Myös naiset ja lapset opettelivat pelin. Yleensä kummankin sukupuolen kesken fyysinen suorituskyky oli korkealle arvostettu.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Andersson, Rani-Henrik & Henriksson, Markku Intiaanit, Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia,Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
  • Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Rakow, Lana F. & Wackwitz, Laura A. Feminist communication theory: selections in context, Sage Publishing, 2004 ISBN 9780761919803
  • Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 478-1-4401-0795-5
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Gummerus, 1994, ISBN 951-717-788-7

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Taylor s. 250.
  2. Mohawk Village Nysed.gov. Viitattu 5.9.2011. (englanniksi)
  3. Andersson & Henriksson s. 520.
  4. a b Indians and The American Revolution Americanrevolution.org. Viitattu 6.9.2011. (englanniksi)
  5. Henriksson s. 33.
  6. Santoro s. 165.
  7. Henriksson s. 30.
  8. Taylor s.235.
  9. a b c Lowensteyn, Peter: The Role of The Dutch in The Iroquois Wars Viitattu 5.9.2011. (englanniksi)
  10. a b c d e Iroquois History Tolatsga.org. Viitattu 20.1.2008. (englanniksi)
  11. a b Santoro s. 229.
  12. Wenro History Dickshovel.com. Viitattu 6.9.2011. (englanniksi)
  13. Virrankoski s.123.
  14. Virrankoski s. 114.
  15. Virrankoski s. 115.
  16. Virrankoski s. 116.
  17. Henriksson s. 59.
  18. Henriksson s. 60.
  19. Virrankoski s. 117.
  20. Walking High Steel Npr.org. Viitattu 20.1.2008. (englanniksi)
  21. Oka Crisis Provincequebec.com. Viitattu 6.9.2011. (englanniksi)
  22. a b Oka Crisis 1990 Warriorpublication.com. (englanniksi)
  23. Crisis Inspired Many Native People
  24. Carla Tonelli: Oka, 1990: Our land is our future ThisMagazine. Viitattu 6.9.2011. (englanniksi)
  25. Virrankoski s. 111.
  26. Jaana Holvikivi: Mahtavat Irokeesinaiset Viitattu 20.1.2008..
  27. Mohawk Indian Fact Sheet Bigorrin.org. Viitattu 6.9.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]