Apassit
Wikipedia
Apassit (varsinkin aiemmin myös muodossa apaššit) on yhteisnimitys useille Pohjois-Amerikan intiaaniheimoille, joilla on yhteinen etninen ja kulttuurinen tausta. Apassit puhuvat eteläisiä athabasca-kieliä. Navajot ovat kielitieteellisin perustein apassien sukulaiskansa, jota ei kuitenkaan lueta apasseihin kuuluvaksi. Eteläisiin athabasca-kieliin luetaan kaikkiaan seitsemän eri kieltä.
Eurooppalaisten siirtolaisten saapuessa Amerikkaan apassit asuivat nykyisten Yhdysvaltojen lounaisosissa Arizonasta Pohjois-Meksikoon. Apassit olivat kuitenkin vaeltaneet sinne verrattaen myöhään nykyisen Missourin alueelta, preerioilta ja vielä kauempaakin: Kanadasta.
Sana apassi on zuni-intiaanien käyttämä nimitys, joka merkitsee vihollista. Zunit käyttivät sitä heimoista, jotka kutsuivat itseään nimellä Diné. [1] Eurooppalaiset omaksuivat nimityksen, vaikka se oli alun perin pilkkanimitys. Merkittävimmät apassikansat ovat arivaipat, chiricahuat, coyoterot, jicarillat, mescalerot, mimbrenot, mogollonit, naishat, tchikunit ja lipanit. Tunnetuin yksittäinen apassi lienee intiaanipäällikkö Hän, joka haukottelee eli athabascaksi Goyaałé, länsimaissa parhaiten tunnettu nimellä Geronimo. Muita kuuluisia apassijohtajia olivat Cochise ja Mangas Coloradas.
Apassit saivat mainetta taitavina ja hurjina taistelijoina. Heidät tunnettiin voimakkaana ja sotaisana kansana, joka oli säännöllisesti sotajalalla valkoisia vastaan. Apassien ja eurooppalaisten siirtolaisten välillä oli miltei jatkuvasti kärhämiä. Yhdysvaltain armeija huomasi apassit raivokkaiksi sotureiksi ja taitaviksi strategeiksi. Chiricahua-apassit sinnittelivät Geronimon johdolla valkoisten ylivoimaa vastaan aina vuoteen 1886 asti, jolloin heidät kuljetettiin vankeuteen Floridaan ja Alabamaan. Nykyään apassit asuvat reservaateissa Arizonassa, New Mexicossa ja Oklahomassa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kulttuuri
Apassien esi-isät olivat lähtöisin kaukaa pohjoisesta. McKenzien joki-alueilta Kanadasta he vaelsivat useana eri joukkona kohti Yhdysvaltain lounaisia alueita. Tämän vaelluksen on arveltu tapahtuneen 1400- ja 1500-lukujen aikana. Osa historiantutkijoista on ajoittanut muuttoliikkeen tapahtuneeksi jo 1200-luvulla. Alun perin samaan kansaan kuuluneet navajot erkaantuivat omille teilleen pysytellen kuitenkin apassien naapureina läpi historian. Apassit itse eivät koskaan ole myöntäneet tulleensa pohjoisesta, vaan pitävät Yhdysvaltain lounaisia vuoristo-alueita alkuperäisenä kotimaanaan.[2]
Monet eri tabut rajoittivat apassien metsästystä. Karhunliha oli kiellettyjen ruokien listalla. Myöskään koiraa tai kalkkunaa ei pidetty soveliaana syötävänä. [3] Apassit eivät liiemmin kalastaneet, koska kala toi heidän mieliinsä käärmeen, joita he kammosivat. Sen sijaan muut eläimet kelpasivat pitopöytään, joskin heidän riistamaillaan pyydystettävää lienee ollut niukanlaisesti. Alun perin metsästysaseina toimivat jousi, pitkä keihäs ja linko, jolla ammuttiin kiviä.
Pahojen noitien pelko oli apassien keskuudessa suuri. Pöllön tai kojootin huuto yössä saattoi aiheuttaa rohkeankin soturin sisällä pelkoa, sillä vainajien henkien uskottiin olennoituvan kyseisten eläinten hahmoissa. Šamaaneilla, henkimiehillä, oli apassien uskonnossa suuri merkitys. Varsinaisia päälliköitä ei apassiheimoilla ollut, vaan vastaavia tehtäviä hoitivat sodissa menestystä saavuttaneet soturit. He toimivat lähinnä paikallisten ryhmien johtajina ominaisuuksiensa ja yleisen arvostuksen vuoksi.[4]
Apassien yhteiskunta koostui useista pienistä heimoista, joita yhdisti yhteiset asuinalueet. Naisilla oli heidän keskuudessaan paljon sananvaltaa, olipa naisia joskus sotureinakin. Mies liittyi avioiduttuaan vaimonsa perheeseen. Joskus miehellä saattoi olla kaksikin vaimoa, joskaan tapa ei koskaan ollut kovin yleinen.
Apasseilla oli monia seremonioita, kuten "Sadetanssi", "Elonkorjuutanssi" ja "Auringonnousun Tanssi." Näistä viimeisenä mainittu oli omistettu nuorille tytöille, jotka olivat tulleet tiettyyn ikään.[2] Se oli nelipäiväinen seremonia heidän naisellisuutensa kunniaksi ja sen järjestivät tytön sukulaiset. Kaikilla heimoilla juhla oli hieman erilainen.
Apassien kulttuuri imi vaikutteita niin monilta muilta kansoilta aina heidän varhaisesta vaelluksestaan lähtien, että siitä muotoutui hyvin erilainen eri heimojen välillä. Jo vuonna 1630 hankki osa heistä hevosia, jotka olivat tulleet Euroopasta espanjalaisten mukana. Jicarilloista, lipaneista ja mescaleroista tuli ratsain liikkuvia metsästäjiä, muiden heimojen hankkiessa ravintonsa maanviljelyn turvin. Varsinkin chiricahuat onnistuivat säilyttämään suuren osan vanhaa kansansa kulttuuria risumajoja ja kasvisten keräilyä myöten. Jicarillat rakensivat aluksi talonsa savitiilistä, mutta tasangoilta tulleet comanchet tuhosivat ne. Vahingosta viisastuneina jicarillat siirtyivät tiipii -majoitukseen, jonka edut osoittautuivat ylivertaisiksi. Samaa majoitusmuotoa käyttivät myös lipanit, mescalerot ja kiowa-apassit, joista viimeksi mainitut olivat saaneet nimensä kiowista, joiden kanssa olivat liittoutuneet.
_and_his_warriors_in_1886.jpg)
Kaikista apassiheimoista uuden-Meksikon ja Arizonan chiricahuat tekivät eniten laajoja ryöstöretkiä, jotka usein suuntautuivat Meksikoon. Vaikka apassien kohteina olivat seudun pienet heimot, niin samalla he pystyivät pysäyttämään espanjalaisten asutuksen etenemisen kohti pohjoista. Meksikosta apassit toivat matkassaan hevosia, muuleja, lampaita ja nautakarjaa. Vuoristoisissa maisemissa heidän oli helppo piiloutua mahdollisilta takaa-ajajilta ja pieninä ryhminä liikkuen pakeneminen oli helpompaa. Sotavankien ottaminen kuului olennaisena osana apassien tekemiin vierailuihin Meksikon puolella. Tarkoitukseton tappaminen ei ollut apasseille ominaista. Vainajien kammoaminen todennäköisesti esti tämän. Myöskään vihollisen päänahkoja he eivät ottaneet toisin kuin monet muut Yhdysvaltain intiaanit.[4]
Apassit käyttivät yleisesti leveitä nauhoja päittensä ympärillä. Myöhempinä aikoina hiusten ympäri sidottiin kankaisia huiveja. Myös muut kangasvaatteet levisivät heidän keskuudessaan yleiseen käyttöön. Niitä joko ostettiin tai ryöstettiin. Pitkiä hameita ja mekkoja saattoi usein näkyä miesten yllä.[3] Apassien mokkasiinit olivat niin naisilla kuin miehilläkin melko pitkävartisia peittäen osan säärestä. Alkuperäiset asusteet kuten peurannahkainen paita ja erilaisin symboolein koristeltu nahkalakki saivat vierelleen uudenlaisia asuja. Lannevaatteistaan apassit eivät kuitenkaan luopuneet.
[muokkaa] Espanjalaisten saapuminen
Espanjalainen Francisco Vázques de Coronado teki vuosina 1540 - 1542 tutkimusmatkan, joka ylettyi nykyisen Uuden-Meksikon, Arizonan ja jopa Kansasin alueille. Matkailijat etsivät El Doradon seitsemää kultaisia kaupunkia, jotka uskottiin löytyvän vuoristojen kätköistä. [5] Paikallisten intiaanien merkkisavut varoittivat vuoristojen heimoja lähestyvistä vieraista. Retkikunnan mukana oli yli 300 espanjalaista sotilasta, noin tuhat orjaa, joista useimmat mustia ja satoja matkan varrelta kerättyjä oppaita. Alueen intiaanit veivät naiset, lapset ja vanhukset turvaan espanjalaisilta, joiden saapuminen herätti epäluuloja ja pelkoa. Coronado jakoi retkikuntansa pieniin joukkoihin, jotka tekivät pitkälle ulottuvia tutkimuksiaan nykyisen Yhdysvaltain lounaisilla alueilla. Vuonna1541 aarteentsijät löysivät Kansasin eteläisiltä tasangoilta Quiviran, jonka tarun mukaan piti olla eräs kultaisista kaupungeista. Paikan osoittauduttua wichita-intiaanien vaatimattomaksi kyläksi ilman minkäänlaisia rikkauksia, Coronadon usko kultaan romahti. Tasangon laitamilla retkikunta tapasi koiravaljakoin liikkuvia intiaaneja, jotka metsästivät biisoneita, söivät eläinten lihaa raakana ja joivat näiden verta.[6] Espanjalaiset kutsuivat metsästäjiä nimellä querecho. Heidän on arveltu olleen ensimmäiset apassit, joiden kanssa eurooppalaiset ovat joutuneet kosketuksiin. Coronado oli kuvaillut kohtaamiaan apasseja oudoista tavoistaan huolimatta jaloiksi ihmisiksi,[1]
Vuonna 1542 Coronado aloitti kotimatkan. Vaikka El dorado ja sen rikkaudet jäivät löytymättä, olivat tutkimusmatkaajat tehneet suurenmoisen ja vaikean vaelluksen seuduilla, jossa kukaan valkoinen mies ei heitä aiemmin ollut käynyt.
Vuosisadan lopulla saapui noin 400 espanjalaista perustamaan siirtokuntaa lounaiseen Pohjois-Amerikkaan. He alkoivat nimittää asuinpaikkaansa Nuove Méxicoksi. Alueen intiaanit hopit, zunit ja pueblot kävivät vastarintaan, mutta eivät onnistuneet ajamaan vieraita pois vaan joutuivat luovuttamaan maata tunkeilijoille .
Uuden Meksikon ensimmäiseksi kuvernööriksi valittua Juan de Onatea voidaan pitää Espanjan vallan perustajana. 1600-luvun alusta eteenpäin espanjalaisten asutus alkoi kasvaa, joskin hitaasti. Paikalliset intiaanit pelkäsivät de Onatea, mutta vielä enemmän kauhua aiheuttivat ryöstöretkille lähteneet apassit. Pueblo-intiaanien aloittama kapina vuonna 1680 tyhjensi laajat alueet hetkellisesti espanjalaisista ja suuret hevoslaumat pääsivät irralleen. Osa hevosista kulkeutui utien haltuun ja heidän mukanaan kohti pohjoisia tasankoja, mutta suuret määrät vapauteen päässeistä eläimistä joutui apasseille.
Espanjalaiset tulivat uudelleen 1690-luvulla valloittaen takaisin menettämiään maa-alueita. Hevosten leviämisen myötä kulkeutui alueelle idästä käsin comanchet ja kiowat, jotka apassien tavoin tekivät ryöstöretkiä valkoisten asutuksille. Texasin jicarillat kävivät viikon kestäneen sodan comancheja vastaan joutuen lopulta perääntymään syvemmälle etelään. Jicarillat, toisin kuin muut apassit, olivat välillä liitossa espanjalaisten kanssa, auttaen näitä sodissa ranskalaisia ja pawneita vastaan. Uuden-Meksikon kuvernööri Juan Bautista de Anza onnistui vaikeassa tehtävässään hillitä apassien aiheuttamia levottomuuksia sekä sotatoimin että diplomatian keinoin. Huolimatta monista vastoinkäymisistään kykenivät espanjalaiset lisäämään lukumääräänsä. Vuonna 1821 heidän maansa itsenäistyi Meksikoksi.
[muokkaa] Meksikoa ja Yhdysvaltoja vastaan
Vuonna 1822 avattiin mimbreno-apassien mailla Meksikolaisten toimesta kaivos, jossa alettiin louhia kuparia. Alueen mimbrenot olivat hyväksyneet kaivutyöt ja tyytyivät tekemään ryöstöretkiään muualle jättäen Santa Ritan kaivoskylän rauhaan. Uuden-Meksikon Ojo Calientessa (lämpimillä lähteillä) asusti yli puolet mimbrenoista Cuchillo Negron johtamina. Meksikolaiset olivat saaneet tarpeekseen ryöstelevistä intiaaneista ja halusivat eroon mimbrenoista, joita pitivät pääsyyllisinä toistuviin hyökkäyksiin Sonoraan. Vuonna 1837 Chihuahuan maakunnan hallitus lupasi rahana maksettavan palkkion intiaanien päänahoista. [7] Mimbrenot päätettiin kutsua suureen tilaisuuteen, jossa heitä olisi koolla mahdollisimman paljon. Santa Ritan kaivoskylän asukkaat houkuteltiin pitämään juhlat, jonne Ojo Calientessa leirejään pitävät mimbrenot saapuivat kutsuvieraina. Juhlahumun keskellä heidät surmattiin.[8]
Ojo Calienteen jäänyt Cuchillo Negro vähine miehineen sai lisävoimaa suureksi johtajaksi nousseen Mangas Coloradasin tuodessa joukkonsa lämpimille lähteille. Rajut kostoiskut kohdistuivat meksikolaisten asutuksia vastaan. Mangas Coloradas piti kauhun vallassa niin Arizonan, läntisen Teksasin kuin Uuden-Meksikonkin valkoista väestöä. Santa Ritan kaivoskylä tuhottiin, samoin apassien maille levittäytynyt uudisasutus.
Yhdysvaltain ryhtyessä vuonna 1845 sotaan Meksikoa vastaan tarjosivat mimbrenot apuaan maittensa läpi kulkeville Amerikan sotajoukoille. Prikaatinkenraali Stephen W. Kearny hyväksyi Mangas Coloradasin ehdotuksen ja mimbreno-tiedustelijoiden johtamina Yhdysvaltain armeija iski Durangon, Sonoran ja Chihuahuan maakuntiin.[7]
Vuonna 1851 Pino Altosista lähellä tuhottua Santa Ritan kaivoskylää löytyi kultaa. Löytö ei enteillyt hyvää maiden haltijoille mimbrenoille ja Mangas Coloradas koettikin hätistellä kullankaivajia matkoihinsa väittäen kultaa löytyvän muualta paljon enemmän. Hieman myöhemmin joukko miehiä sieppasi Mangasin ja ruoskitutti hänet. Tämän nöyryyttävän kokemuksen jälkeen mimbreno-johtaja vapautettiin ja päästettiin takaisin heimonsa luo. Tapaus teki hänestä kaikkien valkoisten katkeran vihamiehen.[7]
Tästä eteenpäin luoteisalueiden kaikki Yhdysvaltain linnakkeet ja posti-asemat joutuivat vastaanottamaan apassien jatkuvia hyökkäyksiä. Chiricahuain maineikas johtaja Cochise toi omat soturinsa mukaan. Myös mescalerot liittyivät taisteluihin omalla tahollaan halliten Pecos-joen ja Rio Granden välisiä alueita. Arizonan kaupungit iskettiin hajalle Tucsonia lukuun ottamatta. Mangas Coloradasin saadessa surmansa vuonna 1863 kiihdytti Cochise joukkonsa entistä armottomampaan sotaan saaden mukaansa myös aravaipat, jotka seurasivat päällikkönsä Eskoiminzinin määräyksiä.
[muokkaa] Victorio ja Geronimo
Cochise ehti tehdä rauhan Yhdysvaltain kanssa ennen kuolemaansa vuonna 1874. Chiricahuat saivat oman reservaatin Arizonan vuoristoon, mutta ilman suurta johtajaansa heidän joukkonsa hajaantuivat osan siirtyessä Meksikoon. Vuotta myöhemmin Yhdysvaltain hallitus yritti toteuttaa suuren hankkeensa koota kaikki apassit White Mountaisin reservaatioon. Ojo Calienten mimbrenot vetäytyivät johtajansa Victorion mukana pois hankkeen alta jääden asustamaan vuoristoihin Meksikon ja Yhdysvaltain rajamaille. Monet mescalerot liittyivät heihin toimien niin huoltojoukkoina kuin aseellisen avun antajina. Vuoriston monista luolista ja louhikoista käsin apassien nopealiikkeinen sissiarmeija teki toistuvia ryöstöretkiä kummankin maan puolelle. Vaikka heitä johtanut Victorio välillä pidätettiin ja pantiin rautoihin, onnistui hänen paeta Yhdysvaltain joukoilta useamman kerran.[9]
Yhdysvaltain ja Meksikon armeijat ryhtyivät yhteistyöhön Victorion ja hänen sissiensä jäljittämiseksi. Vuonna 1880 eversti Joaquin Terrazasin meksikolaisjoukot tavoittivatkin apassit, jotka saarrettiin Tres Castillosin vuoristoon. Syntyneissä taisteluissa niin Victorio kuin suurin osa hänen sotureistaan saivat surmansa. Kun Terrazasin joukot hieman myöhemmin tekivät näyttävän voitonmarssin läpi Chihuahuan kaupungin, liehuivat sotilaitten pistimien kärjessä Victorion ja hänen surmattujen soturiensa päänahat karmaisevana voitonmerkkinä Tres Castillosin tapahtumista.[10]
Apassien kuuluisimmaksi johtajaksi nousi kuitenkin Geronimo, jonka äidin, vaimon ja lapset meksikolaiset joukot olivat surmanneet vuonna 1858.[11] Chiricahuain lääkemiehenä ja henkisenä johtajana Geronimosta tuli rohkeuden, viisauden ja periksiantamattomuuden perikuva, jonka neuvoja kaikki muut apassien johtajat kuuntelivat.[11] Yhdysvallat oli tehnyt Meksikon kanssa sopimuksen, jonka nojalla kummankin maan armeijat saivat ylittää rajaviivan apassien kiinni saamiseksi. Tästä huolimatta Geronimon onnistui pakoilla armeijan yksiköitä yli vuosikymmenen ajan Meksikon rajaseutujen vuoristoissa. Onkin kerrottu, että parhaimmillaan Geronimoa jäljitti 5000 Yhdysvaltain sotilasta, 500 intiaanitiedustelijaa ja 3000 meksikolaista.[11] Vuonna 1886 hän antautui Yhdysvaltain joukoille, jotka olivat löytäneet Sierra Madren vuoristossa olevaan piilopaikkaan erään vangitun apassin toimiessa oppaana. Presidentti Grover Cleveland ehdotti Geronimon hirttämistä, mutta ajatus ei saanut riittävästi kannatusta. Hieman ennen vuonna 1909 tapahtunutta kuolemaansa Geronimo ehti kertoa elämäntarinansa, joka julkaistiin presidentti Theodore Rooseveltin luvalla.[7]
Monet Victorion ja varsinkin Geronimon johtamista sotureista kuolivat ennen seuraavan vuosisadan alkua vankileirien rasituksiin tai kulkutauteihin.[3] Kaikkein läntisimmät apassit White Mountainsin ja San Carlosin alueilla selvisivät 1800-luvun loppupuolen sodista suhteellisen vähäisin menetyksin. Useat heistä toimivat Yhdysvaltain armeijan tiedustelijoina. "Ei ole säätä tai maata joka olisi Arizonan vertainen. Se on maani, kotini ja isieni maa johon nyt pyydän päästä takaisin. Haluan viettää viimeiset päiväni siellä ja tulla haudatuksi noiden vuorten keskelle" (Geronimo)
[muokkaa] 1900-luku
1900-luvun alkuun mennessä osa chiricahuoista asui reservaatissa Oklahomassa, mescalerojen ja jicarillojen jäädessä Uuteen-Meksikoon. Texasin lipaneista jokuset katosivat Meksikoon, osan jakaessa maansa muiden apassiheimojen kanssa useamman osavaltion alueilla. Myöhemmin Oklahoman chiricahuat sulautuivat lähes kokonaan mescaleroihin ja San Carlosin apasseihin.
Apassien lukumäärän on arveltu olleen 1700-luvun alussa noin 17.000 henkeä. Nykyään heitä on paljon enemmän, sillä vuoden 2000 väestönlaskennan mukaan 57,000 intiaania pitää itseään apassina. Maanviljely ja karjankasvatus ovat pääelinkeinot. Jicarillojen reservaatiossa Uudessa-Meksikossa öljy- ja maakaasu-esiintymät ovat kasvattaneet jonkin verran heidän varallisuustasoaan. Kielistä mescalero on säilynyt parhaiten, kun taas chiricahuaa puhutaan verrattain vähän. Nykyinen elämäntapa perustuu osaksi heidän omaan traditionaaliseen uskontoonsa ja rituaaleihinsa, joihin on sekoittunut mukaan tämän päivän Yhdysvaltalainen kulttuuri. [6] Apasseista kertovista kirjoista mainittakoon mm. Edgar Rice Burroughsin "Intiaanipäällikkö" sekä jatko-osa "Intiaanipäällikön kosto".
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 Bill Yenne: Encylopedia Of North American Indian Tribes. Bison Books Ltd, 1986. ISBN 0 600 50266 X.
- ↑ 2,0 2,1 Apache Tribal Nation
- ↑ 3,0 3,1 3,2 Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-788-7.
- ↑ 4,0 4,1 Colin F. Taylor: Suuri Intianikirja. Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4749-7.
- ↑ Francisco Vasquez de Coronado
- ↑ 6,0 6,1 Apache-The Fiercest Warriors in the Southwest
- ↑ 7,0 7,1 7,2 7,3 Markku Henriksson: Alkuperäiset amerikkalaiset. Gaudeamus, 1985. ISBN 951-662-385-9.
- ↑ Apache Chiefs and Leaders
- ↑ Victorio's War
- ↑ Victorio and The Reservation System
- ↑ 11,0 11,1 11,2 Geronimo
