Niitty

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Niitty keskisessä Jyllannissa.

Niityksi sanotaan maataloudessa heinän saantia varten raivattua aukiota. Niittyjä ei varsinaisesti muokata. Tulvan puuttomana pitämää heinämaata sanotaan luhdaksi. Niityillä kasvavia heinäkasveja ja saroja on niitetty tuotantoeläinten rehuksi. Niityt ja luhdat olivat ainoa korsirehun lähde ennen vanhaan; pelloilla heinää alettiin viljellä vasta 1800-luvun loppupuolella.[1] Niitto tapahtui aiemmin käsin viikatteella, nykyisin korjaaminen tapahtuu koneellisesti. Perinteisesti niitetty heinä kuivatettiin levällään maassa, jolloin sitä päivisin pöyhittiin haravalla ja yöksi koottiin rukoihin, kunnes se kuivuttuaan voitiin viedä talteen.

Useissa paikoissa ympäri Suomea niityt ja luhdat kuuluvat erottamattomana osana kulttuurimaisemaan. On olemassa myös luonnonniittyjä, jotka ovat katoamassa. Ne ovat alun perin syntyneet paikoille, missä puut eivät syystä tai toisesta viihdy. Kun ei ole puita varjostamassa, niin niittykukkien määrä on myös suuri.

Erilaisia niittyjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuivaa niittyä kutsutaan nimellä keto; on olemassa myös kosteita niittyjä sekä esimerkiksi ranta- ja lehtoniittyjä. Tulvaniittyä sanotaan yleensä luhdaksi. Erilaiset niityt ovat nykyään arvokkaita perinnebiotooppeina.

  • Ketoniityt ovat monesti alun perin luontaisia, kuivien paikkojen pienialaisia niitynsirpaleita, joita laidunnus on laajentanut.
  • Ahot eli ahoniityt ovat syntyneet kaskeamisen seurauksena, kun muutamaan kertaan viljelty kaskipelto on ollut sen jälkeen laitumena.
  • Nurmet eli nurminiityt ovat hikeviä tai kuivanpuoleiisa kovanmaan niityjä.
  • Luhdat eli tulvaniityt jokien ja järvien rannoilla ovat osittain luonnollisia, mutta osittain ihmisen laajentamia.
  • Järven- ja joenrantaniityt ovat vesistön rantoja, joita on pitkään laidunnettu.
  • Lehdesniityt kasvoivat myös puita, joista saatiin lehdeksiä eli kerppuja, ja syvältä maasta ravinteita ottavat puut estivät avoimilla niityillä muuten tapahtuvan maaperän köyhtymisen.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaija Virolainen, Veera Tuominen ja Tuija Laurén: Kukkaniitty, perustajan opas (s. 11-15). Tammi 2004.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Avoimet perinnebiotoopit Maaseutuvirasto.
  2. Pykälä, Juha: Perinteinen karjatalous luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä, s. 55-56. Suomen ympäristö 495. Helsinki: Suomen ympäristökeskus, 2001. ISBN 952-11-0927-0. Julkaisun tiivistelmä ympäristöhallinnon sivuilla (viitattu 31.1.2012).
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta niitty.
Tämä kasveihin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.