Kettu

Wikipedia

Kettu
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata Luokka: Nisäkkäät Mammalia Lahko: Petoeläimet Carnivora Heimo: Koiraeläimet Canidae Suku: Ketut Vulpes Laji: vulpes
Kaksiosainen nimi
Vulpes vulpes Linnaeus, 1758
Katso myös
Kettu Wikispeciesissä   Kettu Commonsissa

Kettu (Vulpes vulpes) eli punakettu on koko Suomessa esiintyvä, yleensä punaruskea koiraeläin. Se on maailman levinnein maalla liikkuva petoeläin: sen levinneisyysalue käsittää lähes koko Pohjois-Amerikan ja Euraasian. Lisäksi Pohjois-Afrikassa elää jonkin verran kettuja.

Kettu on aikaisemmin ollut arvokas turkiseläin ja varsinkin sen harvinaiset värimuunnokset ovat olleet haluttua kauppatavaraa vuosisatojen ajan. Näitä muunnoksia ovat muun muassa mustakettu, ristikettu ja harvinainen, kokonaan valkoinen ja punasilmäinen albiinokettu.

Sisällysluettelo 1 Ulkonäkö 2 Levinneisyys 3 Elintavat 4 Lisääntyminen 5 Kettu ja ihminen 6 Viitteet

[muokkaa] Ulkonäkö

Punakettu on kettujen suvun (Vulpes) kookkain laji, tosin kettujen koon alueellinen vaihtelu on todella suurta. Täysikasvuisen ketun pituus ilman häntää vaihtelee välillä 45–90 cm; tuuhea häntä on 30–55 cm pitkä.^[2] Ketun paino vaihtelee muutamasta kilosta jopa yli kymmeneen kiloon. Suomessa ketun keskipaino on hieman yli viisi kiloa.^[3]

Väriltään kettu on tavallisesti punaruskea; sävy voi vaihdella vaalean kellanruskeasta hyvinkin syvänpunaiseen. Sillä on valkoinen tai harmaa vatsanalus sekä tavallisesti mustat korvankärjet ja raajat. Myös hännänpää on tavallisesti valkoinen, ja eläimen kurkussa ja rinnassa voi olla valkeita merkkejä. Luonnossa tavataan muitakin värimuotoja, kuten hopeakettuja (noin 10 % ketuista), joiden sävy vaihtelee hopeanvärisestä lähes mustaan. Ristikettu on punaisen ja mustan ketun risteymä, jonka selässä on tavallisesti musta ristikuvio.^[4]

[muokkaa] Levinneisyys

Kettuja esiintyy Euroopassa, Aasian pohjoisosissa, Pohjois-Amerikassa ja Saharan pohjoispuolisessa Afrikassa. 1800-luvulla kettu levitettiin ketunmetsästyksen takia myös Australiaan, missä se on muiden tuontieläinten tavoin aiheuttanut merkittäviä ongelmia. Ketulla ei ole erityisiä vaatimuksia elinympäristönsä suhteen, vaan se tulee hyvin toimeen metsissä, pelloilla ja niityillä sekä kaupungeissa. Kaikkiruokaisuutensa ja sopeutuvaisuutensa vuoksi se on koiraeläimistä laajimmalle levinnyt.

[muokkaa] Elintavat

Ketut voivat elää pareittain tai muutaman yksilön ryhmissä. Ne viestivät toisilleen elein, äännähdyksin ja hajumerkein. Ketun reviiri on elinympäristöstä riippuen 0,4–50 km²:n laajuinen: kaupunkialueilla reviiri on pienempi ja niukkaravintoisilla seuduilla suurempi. Ketut majoittuvat yleensä toisten eläinten, kuten mäyrien, kaivamiin tai luonnon muovaamiin onkaloihin. Tarvittaessa kettu voi kaivaa pesäkolon itsekin.^[2] Pesää käyttää usea kettusukupolvi perätysten. Ketulla voi olla reviirillään useita pesiä, joista yhdessä kasvatetaan poikaset ja muita käytetään esimerkiksi ruuan varastoimiseen. Pesät ja niitä yhdistävät käytävät saattavat muodostaa monimutkaisen labyrintin. Ketunpesää ympäröi usein voimakas, pistävä haju.

Kettu on kaikkiruokainen. Ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä, mutta sille kelpaavat myös hyönteiset, kasvit ja raadot. Kettu jahtaa hiiriä, jäniksiä, kanalintuja ja kaloja. Kasveista se syö marjoja ja hedelmiä sekä viljaa. Kaupungeissa se voi tonkia jätteitä. Ketun tyypillinen saalistustapa on vahtia jyrsijän kololla ja hyökätä salamannopeasti saaliin kimppuun sen tullessa ulos aukosta. Kettu metsästää pääasiassa hämärässä ja öisin.

[muokkaa] Lisääntyminen

Kettujen lisääntymiskäyttäytyminen on vaihtelevaa. Kettu voi olla yksi- tai moniavioinen. Yhdellä uroksella voi olla useita naaraita, joista vain yksi tai useammat saavat pentuja. Naaras synnyttää kerrallaan 3–12, Euroopassa tavallisesti neljästä viiteen pentua. Kantoaika on 49–55 vuorokautta. Pennut syntyvät sokeina ja painavat syntyessään noin sata grammaa.^[2] Pentujen silmät aukeavat noin 10-14 vuorokauden kuluttua.

Uros auttaa naarasta pentujen kasvattamisessa tuoden pesälle ruokaa. Lisäksi ryhmän muut naaraat saattavat auttaa poikasten hoitamisessa. Vielä saman vuoden syksyllä nuoret ketut etsivät oman reviirinsä. Kettu saavuttaa sukukypsyyden noin kymmenen kuukauden ikäisenä. Se voi elää vankeudessa yli kymmenen vuotta, luonnossa tavallisesti vain muutaman vuoden.

[muokkaa] Kettu ja ihminen

Ketun vanha nimi on repo. Kettu on tarkoittanut alun perin nahkaa, jonka hankkimiseksi repoa pyydettiin. Muinaiset suomalaiset uskoivat, että revontulet syntyvät kun kettu huiskii hankia hännällään.

Kettua kuvataan monissa kansantarinoissa ovelaksi ja viekkaaksi eläimeksi – tarinoiden taustalla on kaiketi jotakin perääkin, koska kettu on levinnyt niin moniin ympäristöihin ja selvinnyt metsästyksestä huolimatta. Perinteinen ketunmetsästys kiellettiin Isossa-Britanniassa vuonna 2004. Kettuja on metsästetty ja metsästetään edelleen runsaasti tuhoeläiminä tai turkin vuoksi.

Kettu on sopeutunut hyvin eloon ihmisten kanssa, jopa niin hyvin, että on ruvettu puhumaan ns. cityketuista. Esimerkiksi Helsingissä kettuja on nähty kaikkialla aivan ydinkeskustaa lukuun ottamatta. Yhtenä syynä tähän pidetään mm. Helsingin villikanikannan kasvua.^[5]

Kettukantaa harventaa kapi-syyhytauti; myös raivotautia eli rabiesta saattaa kettukannassa esiintyä. Laajamittaiset syöttirokotukset ovat kuitenkin pienentäneet raivotaudin leviämisriskiä.

Turkiseläimenä tarhattu sinikettu ei ole samaa lajia ketun kanssa. Siniketun alkumuoto on naali eli napakettu. Turkiseläimenä tarhattua kettua kutsutaan usein hopeaketuksi vaikka värimuunnos olisi joku muukin. (Hopea)ketulla on siniketusta poiketen valkoinen hännänpää kuten villillä kantamuodollaankin.

[muokkaa] Viitteet