Naali

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Naali
Arcticfox-3.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Alalahko: Caniformia
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Ketut Vulpes
Laji: lagopus
Kaksiosainen nimi
Vulpes lagopus
Linnaeus, 1758
Levinneisyyskartta
Naalin levinneisyys
Naalin levinneisyys
Synonyymit
  • Alopex lagopus (Linnaeus, 1758)
Alalajit [2]
  • V. l. lagopus
  • V. l. beringensis
  • V. l. fuliginosus
  • V. l. pribilofensis
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Naali Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Naali Commonsissa

Naali (Vulpes lagopus, aiemmin Alopex lagopus[2]) on pohjoisen pallonpuoliskon tundralla elävä koiraeläimiin kuuluva petoeläin. Skandinaviassa ja Suomessa naali elää puurajan yläpuolisilla tunturi- ja vuoristoalueilla. Suomessa naali on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naali talviturkissa

Naali on kettua pienempi koiraeläin. Ruumiin pituus on 55–65 cm, hännän pituus 30–35 cm ja paino 3–5 kg. Naalin säkäkorkeus on noin 30 cm. Naalilla on kaksi värimuotoa, joista napaketun turkki on talvisin kokonaan valkoinen ja kesäisin ruskeanharmaa. Siniketulla turkki on ympäri vuoden tumman sinertävänharmaa. Naalin tunnusomainen piirre onkin juuri tämä tuuhea ja valkoinen talvikarvapeite, joka paitsi suojaa sitä, on osoittautunut myös yhdeksi lajin taantumisen syyksi. Sen myös sanotaan olevan maailman lämpimin karvapeite. Naalin korvat ovat lyhyet ja pyöreäpäiset, jotta ne eivät palellu helposti.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naali elää pohjoisella napa-alueella Kanadassa, Alaskassa, Venäjällä, Grönlannin reunaosissa, Islannissa, Huippuvuorilla, Skandinaviassa ja Suomessa.[1][2] Lajia on lisäksi istutettu Aleuteille.[1] Naaleja kasvatetaan myös turkiseläiminä, jolloin niitä kutsutaan nimellä sinikettu.

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naali on aktiivisimmillaan hämärissä, jolloin se tulee esiin etsimään ruokaa. Sen pääravintoa ovat tunturisopulit ja jossain määrin myös myyrät. Vuosina, jolloin pikkujyrsijöitä on vähän, naali joutuu tyytymään esimerkiksi lintuihin, niiden muniin ja poikasiin sekä marjoihin ja haaskoihin.

Naali elää yksinään tai pareittain, mutta sen mukana voi olla "auttajia", kuten ketuilla. Lisääntymiskauden alkaessa helmikuussa naalipari perustaa reviirin, jota ne ylläpitävät poikaskauden ajan ja jonka rajat ne merkitsevät hajumerkein. Naali tekee pesäluolastonsa koivurajan yläpuolelle hiekkakumpareisiin tai kivilouhikoihin. Naalin tiineysaika on noin 51–53 vuorokautta. Toukokuun loppupuolella naalipariskunta synnyttää 2–4 poikasta. Poikaset pysyvät pesän lähettyvillä alkusyksyn.

Naalin on todettu kykenevän risteytymään ketun (Vulpes vulpes) kanssa[2].

Uhanalaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajin tilanne on huono erityisesti Skandinaviassa ja Suomessa. Maailmanlaajuisesti naali ei kuitenkaan ole uhanalainen. Vuonna 2008 julkaistun raportin mukaan naalin kanta on vähitellen vahvistumassa Pohjoismaissa. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa naaleja elää raportin mukaan kaikkiaan noin 215 yksilöä, joista valtaosa on Ruotsissa.[3]

Suomessa naali on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi.[4] Suosittuna turkiseläimenä naali metsästettiin 1900-luvulla Suomesta lähes sukupuuttoon. Vielä 1900-luvun alussa laji oli Lapissa runsaslukuinen, ja talvella 1908-1909 naaleja vaelsi maan etelärannikolle asti.[5] Naali rauhoitettiin Suomessa vuonna 1940, mutta siitä huolimatta kanta ei ole toipunut.[5] Naali on edelleen Suomen uhanalaisin nisäkäslaji. Kanta vaihtelee jyrkästi sopulien ja muiden jyrsijöiden esiintymisen mukaan, mutta koko kannan kooksi arvioitiin Suomessa vuonna 2004 noin 10 yksilöä, ja vuonna 2010 6–12 aikuista yksilöä.[4] Luotettavia ja samalla ensimmäisiä havaintoja luonnonvaraiseksi oletetusta naalista vuosiin olivat havainnot Koillis-Lapista vuoden 2010 alkupuolelta, jolloin siitä saatiin riistakamerakuviakin.[6][7][8] Myöhemmin DNA-testit kuitenkin osoittivat, että kyseinen yksilö oli karannut joltakin turkistarhalta.[9]

Hälyttävää on, ettei Suomessa ole havaittu naalin pesintää yli vuosikymmeneen. Viimeinen varmistettu pesintä tapahtui vuonna 1996 Utsjoen Paistunturilla. Suomessa naali joutuu kilpailemaan suuremman ketun kanssa ravinnosta ja varsinkin pesimäpaikoista, kun taas Ruotsin ja Norjan korkeilla tuntureilla ketut eivät menesty. Naalin elinmahdollisuuksia on yritetty parantaa metsästämällä kettuja sekä tarjoamalla naaleille ravinnoksi haaskoja ja muuta ravintoa.[10][11] Naalien selviytymistä vaikeuttaa myös se, että niille ei ole enää tarjolla tarpeeksi susien ja ahmojen tappamien porojen haaskoja.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Vulpes lagopus IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. (englanniksi)
  2. a b c d Wilson, Don E. & Reeder, DeeAnn M. (toim.): Vulpes lagopus Mammal Species of the World. A Taxonomic and Geographic Reference (3rd ed). 2005. Bucknell University. Viitattu 29.6.2011. (englanniksi)
  3. Sukupuuton partaalla ollut naali yleistyy vähitellen 27.05.2008. YLE Uutiset. Viitattu 2.6.2008.
  4. a b Metsähallitus: Naali Alopex lagopus Metsa.fi. Viitattu 24.1.2010.
  5. a b c Järvinen, Olli; Miettinen, Kaarina: Sammuuko suuri suku? – Luonnon puolustamisen biologiaa, s. 95 ja 190. Vantaa: Suomen luonnonsuojelun tuki Oy, 1987. ISBN 951-9381-20-1.
  6. Naali palasi Suomeen Helsingin Sanomat. Viitattu 15.1.2010.
  7. Ihmeellinen luonto: Riistakamerakuvia naalista Värriön luontopäiväkirja. Viitattu 30.1.2010.
  8. Naalista ensimmäiset riistakamerakuvat
  9. Hietajärvi, Teuvo: Naali olikin tarhakettu Värriön luontopäiväkirja. 17.2.2011. Värriön tutkimusasema, Helsingin yliopisto. Viitattu 19.2.2011.
  10. Naali WWF Suomi. Viitattu 2.6.2008.
  11. Suomen Luonto 10/2009, s. 8-9: Naalin paluu Suomeen Norjan ja Ruotsin varassa