Lepakot

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee eläintä. Wikipediassa on artikkelit Lepakko-rakennuksesta sekä Lepakko-operetista.
Lepakot
Meksikondoggilepakko (Tadarida brasiliensis)
Meksikondoggilepakko (Tadarida brasiliensis)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Lepakot Chiroptera
Blumenbach, 1779
Alalahkot ja heimot
Katso myös
  Lepakot Wikispeciesissä

  Lepakot Commonsissa

Lepakot (Chiroptera) ovat pienikokoisia, yleensä öiseen aikaan lentäviä nisäkkäitä, jotka liikkuvat kaikuluotauksen avulla ja nukkuvat pää alaspäin. Muita tunnuspiirteitä ovat eturaajojen pitkät varvasluut sekä lantion ja takajalkojen alikehittyneisyys. Lepakoilla on joko yksi tai kaksi kynttä. Lepakot ovat jyrsijöiden jälkeen suurin nisäkäslahko; elossa olevia lepakkolajeja tunnetaan 1 116, jotka ovat jakaantuneet 202 suvun kesken. Noin 20 % maailman nisäkäslajeista on lepakkoja. Lepakkoja elää kaikkialla maapallolla napa-alueita lukuun ottamatta. Eniten lepakkoja elää trooppisella vyöhykkeellä, jossa lepakkolajien lukumäärä on suurempi kuin muita nisäkäslajeja.[1] Etelä-Amerikassa kaikkien lepakkojen yhteisen biomassan arvioidaan olevan suurempi kuin kaikkien muiden nisäkkäiden yhteensä.[2] Suurin osa lepakkolajeista on painoltaan alle 50 grammaa. Pienin lepakkolaji on kaksigrammainen siankuonolepakko ja suurin on isoakerohekko, jonka siipienväli on 1,5 metriä ja painoa 1,2 kilogrammaa. Intianlentäväkoiralla siipienväli on pienempi, mutta se painaa 1,5 kg.

Lepakot liitetään usein mytologiseen vampyyri-hahmoon ja tätä kautta verenimemiseen. Suurin osa (70 %) lepakoista on kuitenkin hyönteissyöjiä. Loput ovat hedelmän- tai nektariinin syöjiä sekä pienempi osa lihansyöjiä. Varsinaisia vertaimeviä lepakoita tunnetaan kolme lajia, jotka tekevät ihoon haavan ja imevät haavasta veren. Haavat ovat pieniä eivät yletä isoihin verisuoniin. Ruokavalionsa takia lepakot ovat tärkeitä pölyttäjiä ja kasvien siementen levittäjiä eli ne ovat olennainen osa trooppisen vyöhykkeen kasvillisuuden biodiversiteetin ylläpidossa.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Taksonomia

Katso myös: Luettelo lepakoista

Lepakkojen lahko Chiroptera jaetaan kahteen alalahkoon, suurlepakoihin (Megachiroptera) ja pienlepakkoihin (Microchiroptera), joskaan tämä ei kuvaa millään tavalla alalahkojen fylogeneettistä eroa. Se ei myöskään kerro koko totuutta lajien suuruudesta, sillä muutamat pienlepakot ovat suurlepakkoja suurempia. Nykyään vallitsevana teoriana on, että lepakot on monofyleettinen eli kaikki lajit ovat kehittyneet samasta katamuodosta, mutta difyleettisen teorian tukijat näkevät suurlepakkojen olevan läheisempää sukua kädellisilla kuin pienlepakoille.[3]

Alalahkojen lajit eroavat koon lisäksi muutamilla muilla tavoilla. Suurlepakot käyttävät suunnistuksessa silmiä hyväkseen (poikkeuksena Rousettus-suvun lajit), kun taas pienlepakot suunnistavat kaikuluotauksen avulla. Suurlepakkojen pääkallo on korvien ohessa koiramainen, kun pienlepakoilla päärakenne ja korvat ovat monimutkaisempia. Pienlepakoilla ei ole lainkaan alusturkkia, vaan ainoastaan pääliturkki tai karvat puuttuvat kokonaan, myös eturaajojen toisesta varpaasti puuttuu kokonaan kynsi.

Suurlepakot jaetaan vain yhteen heimoon hedelmälepakoihin (Pteropodidae), mikä on saanut nimensä niiden ruokavaliosta. Hedelmälepakoita ei esiinny ollenkaan Euroopassa, vaan ne ovat levittäytyneet Afrikkaan, Aasian eteläosiin ja Australian pohjois- ja länsiosiin. Pienlepakoista löytyy monenlaista ruokavaliota, osa syö hyönteisiä ja osa on erikoistunut hedelmiin. Alle prosentti kaikista lepakoista käyttää ravintonaan lihaa tai verta.[4]

Tutkijat tunnustavat 18 heimon olemassaolon, muun muassa Wilson & Reeder (2005).[5] Joidenkin tutkijoiden käsityksen mukaan heimoja olisi 19 ja vanhemmissa lähteissä heimoja on vain 17 kappaletta.[6]

[muokkaa] Keho

[muokkaa] Ulkonäkö

Suurimmat lepakkolajit ovat kilogramman painoisia ja siipienväli metrin tai sen yli. Suurimpien lajien ruokavalio koostuu hedelmistä, kun lihan- ja hyönteissyöjien koko on selvästi pienempi. Suurin hyönteisiä syövä laji on 250 grammaa painava kaljulepakko, kun suurin lihaa syövä laji vampyyrileikko on vieläkin pienempi, alle 200 grammaa. Siankuonolepakko on kaikista lepakoista pienin painaen vain kaksi grammaa, kilpaillen näin myös pienimmän nisäkkään paikasta. Suurin osa lepakoista painaa alle 50 grammaa ja yli 100 grammaa painavat lajit kuuluvat vähemmistöön. Muihin nisäkkäisiin verrattuna kaikki lepakkolajit ovat keskimääräistä pienempiä, mutta kaikista nisäkkäistä niiden sydän on ruumiinkokoon suhteutettuna kaikkein suurin.[7] Rasituksessa sydän voi pumpata sekunnin aikana 20 ja levossakin viisi kertaa.

Kaikista nisäkkäistä lepakot ovat ainoita, joilla on lentokyky. Jotkin muut lajit pystyvät kyllä liitämään, mutteivat lentämään. Siivet ovat kehittyneet varhaisempien nisäkkäiden eturaajojen sormienvälisestä ihokudoksesta ja siivissä on edelleen monille nisäkkäille tyypillinen raajaluusto. Siivistä voidaan erottaa neljä erilaista ihopintaa. Ensimmäinen on propatagium, joka on etujalasta kaulaan liittyvä osa, jolle vastakohtana voidaan nähdä uropatagium, joka on takajalkoja yhdistävän osan nimi. Varpaiden välistä osaa kutsutaan nimellä dactylopatagium ja viimeisen varpaan sekä kyljen välistä osaa nimitetään plagiopatagiumiksi. Siivet ovat siis kiinnittyneet koko sivun mitalta etujaloista kylkeen ja takajalkoihin. Siipiä kannattelee neljä varvasta, joiden lisäksi niillä on viides tartuntavarvas, jonka päässä on kynsi.

Lepakoiden ruumista hallitsee voimakas ylävartalo, jota tarvitaan lentämiseen. Alavartalo sen sijaan on selvästi alikehittynyt. Takajaloissa on kuitenkin terävät kynnet, joiden turvin lepakot roikkuvat muun muassa puiden oksilla.

Muiden nisäkkäiden tapaan lepakot ovat tasalämpöisiä eli niiden omat ruumiintoiminnot tuottavat ruumiinlämpötilan, eikä näin ole riippuvainen ympäristön lämpötilasta. Tämän lisäksi ne kyllä voivat hyödyntää vaihtolämpöisten tapaan ympäristön lämpöä tietyissä puitteissa, mikä tekee niistä heterotermisiä eläimiä. Se helpottaa osaltaan sydämen taakkaa, joka muutoin pumppaa levoissakin erittäin nopeasti. Auringonlämpöä lepakot pystyvät hyödyntämään siipiensä suuren pinta-alan avulla.

[muokkaa] Luusto

Jättiläissiipan luuranko.

Lepakkojen luut ovat pieniä ja kevyitä, mikä helpottaa lentämistä vähentämällä tarvittavaa lihasvoimaa ja säästää energiaa, jota muutoin lepakoilta kuluisi jopa niin paljon, ettei se pystyisi syömään päivän aikana tarvittavaa määrää.[8] Lepakoiden, hedelmälepakkoja lukuun ottamatta, pääkallo yhdistyy selkärankaan erikoistuneen niskanikaman kautta, joka myös mahdollistaa niiden roikkumisen pää alaspäin. Kallonmuodosta voidaan myös päätellä lajin asuinympäristöstä, esimerkiksi kivien koloissa asuvilla lajeilla on tavallista litteämpi pää.

Hampaiden muodossa pienlepakoilla on dilambdodontiset poskihampaat, mikä tarkoittaa sitä, että niiden hampaissa on yksi reuna, joka on muotoutunut N- tai W-kirjaimen muotoisesti.[9] Hammastyyppi on otollinen hyönteisten syömiseen. Suurlepakoiden hammastyyppiä on hankala saada selville, mutta hamapiden pinta on hyvin tasainen, mikä hyödyksi hedelmien syönnissä. Hedelmälepakkojen nenäluut muodostavat pitkänmallisen kuonon, kuten koiralla, jolla ne saavat hajuaistin turvin paremmin tietoa lähistön hedelmistä.[8] Pienlepakoilla nenäluut ovat selvästi lyhyempiä.

[muokkaa] Kaikuluotaus

Lepakot kuuluvat poikkeukselliseen nisäkäsryhmään valaiden kanssa, koska ne pystyvät liikkumaan kaikuluotauksen avulla. Kaikuluotauksessa lepakko lähettää suunsa tai nenänsä kautta ääniaaltoja, jotka heijastuvat kohti lepakkoa osuessaan edessä olevaan kappaleeseen. Lepakoiden lähettämä ääni on ultraääntä eli se on taajuudeltaan ihmisen kuuloaluetta korkeammalla (20 000 Hz). Taajuus on lajikohtainen, ja joidenkin lajien kohdalla ääntely on korvinkuultavaa. Myös lähetettyjen äänähdysten kesto riippuu lajista, pisimmillään yksi äänähdys kestää 20 millisekuntia kun lyhimmillään se voi olla viisi millisekntia.[1] Mekanismia, jolla lepakot tuottavat äänen, ei tunneta kovin hyvin. Useilla lepakoilla on erikoisen muotoinen nenä, minkä tieteilijät arvelevat parantavan pienten kohteiden, kuten hyönteisten, havaitsemista.[10] Edellisen aktiivisen kaikuluotauksen lisäksi lepakko voi käyttää apuna passiivista kaikuluotausta, jossa se ei itse lähetä ääntä, vaan seura ulkoista äänilähdettä. Tätä hyödyntävät esimerkiksi sammakoita tai hyönteisiä syövät lajit.[1] Ei olla havaittu, että lepakot käyttäisivät kaikuluotausta lajinsisäiseen viestintään, mutta käyttävät matalampitaajuista ääntä tähän tarkoitukseen.[1]

Kaikuluotauksen avulla lepakot pystyvät päättelemään liikkuvan kappaleen suunnan ja nopeuden sen perusteelle kumman puoleiseen korvaan heijastunut ääniaalto saapuu ensimmäisenä. Korvien muiden rakenteiden ansiosta lepakko tietää tarkemmin mistä pystysuunnasta ääni tulee. Lepakon kyky päätellä kappaleen nopeus perustuu Dopplerin ilmiöön. Kappaleen koosta ne saavat tietoa ääniaallon intensiteetin perusteella. Lepakon aivot prosessoivat kaikuluotauksesta saadun tiedon tiedottomasti.[10]

Lepakot eivät käytä kaikuluotausta näön sijasta, vaan sen rinnalla. Lepakoiden näkökyky on hyvin tarkka. Lepakot ovat kyllä värisokeita, koska niiltä puuttuu värien aistimiseen tarvittavat tappisolut, joille ei ole pimeässä suunnistamisessa ole käyttöä. Sen sijaan niillä sauvasoluja ja Etelä-Amerikassa elävä pallasinkielileikolla sauvasolut ovat erikoistuneet tunnistamaan UV-alueen valoa. Lepakko hyödyntää erityisesti niiden kasvien nektariinia, mitkä heijastavat UV-valoa. Vastalahjaksi leikko auttaa kasvia pölyttämisessä. UV-näkö on harvinainen nisäkkäillä, mutta esimerkiksi linnuilla se on yleisempi.[11]

[muokkaa] Levinneisyys

Lepakkoja elää jokaisella mantereella Antarktista lukuun ottamatta. Lentokykynsä ansiosta ne ovat levittäytyneet monille merellisille saarille, jonne monet muut nisäkkäät eivät ole päässeet. Lepakkoja ei kuitenkaan tavata Pohjois-Venäjällä tai -Kanadassa eikä Grönlannissa. Mitä lähemmäs päiväntasaajaa mennään, sitä enemmän lepakkolajeja alueella todennäköisemmin elää. Etelä-Amerikan pohjoisosissa elää noin 120 ja Kaakkois-Aasiassa noin 100 eri lajia. Länsi-Afrikassa sitä vastoin lajeja on 97 ja Keski-Afrikassa 60. Suomessa lepakkolajeja on havaittu kymmenkunta. Siipat ovat kaikista lepakoista laajimmille levinnyt sekä runsaslajisin heimo.[12][13] Lepakoilla on havaittu kausittaista muuttoliikennettä, syinä voi olla sään kylmeneminen tai sopivan horrospaikan etsiminen.

Lepakot ovat sopeutuneet elämään lähes jokaisella maapallon elinympäristössä aavikoista sademetsiin. Elinalueelta ne kuitenkin vaativat ravintoa ja paikan, jossa ne voivat nukkua. Hyönteisiä syövät lajit elävät usein jokien tai muiden sisävesien lähettyvillä, sillä veden pinnalta nousevat hyönteiset ovat niille helppoa saalista. Horros on päivällä nukkumisen ohella monille pohjoisimmilla alueilla eläville lepakoille ominainen piirre. Ne viettävät horroksensa suojaisessa paikassa, kuten kallioissa tai vahoissa kaivoksissa. Näissä paikoissa ilmankosteus pysyy korkealla, eikä ilmanlämpötila laske pakkaselle. Jotkut Etelä-Amerikassa elävät lajit nukkuvat päivät puiden kääreytyneillä lehdillä, kuten vaikkapa banaanipuissa, ja muuttavat seuraavalle lehdelle kun lehti suoristuu. Monesti pimeät ja rauhaiset kotien vintit tarjoavat lepakoille hyvän nukkumispaikan.

[muokkaa] Ravinto

Lepakot syövät pääsääntöisesti hyönteisiä tai hedelmiä. Kaksi kolmesta lepakkolajista on hyönteissyöjiä. Ne ovat ensi sijassa yöeläimiä ja saalistavat öisin erityisen kaikuluotauksen avulla, mitä varten niillä on kehittynyt eriskummallisen suuret korvat. Lepakon saalistusmekanismia ei tunneta tarkkaan, mutta ne paikallistavat saaliin ilmasta ja ottavat sen kiinni takaraajoillaan.

Useiden lepakkolajien nimessä esiintyy sana vampyyri: esimerkiksi isovampyyri, keihäsvampyyri ja päästäisvampyyri. Toisin kuin mitä nimeen yleensä mielikuvissa virheellisesti liitetään, nämä lajit eivät käytä ravinnokseen verta vaan lähinnä hedelmiä ja vähäisissä määrin hyönteisiä.

Ainoat lajit, jotka käyttävät ravinnokseen verta, kuuluvat leikkojen heimon (Phyllostomidae) vampyyrien alaheimoon (Desmodontidae), johon kuuluu ainoastaan kolme lajia. Näitä lajeja tavataan vain Keski- ja Etelä-Amerikassa. Lepakot laskeutuvat muutaman metrin päähän saaliistaan ja kävelevät tai hyppivät sen luo. Ne tekevät terävillä etuhampaillaan saaliseläimen ihoon viillon, johon ne ruiskuttavat veren hyytymistä estävää ainetta, mikä mahdollistaa veren nauttimisen. Kerralla nautittu verimäärä on hyvin pieni, joten toimenpide on harvoin suoranaisesti vaaraksi saaliseläimelle. Suurin vaara aiheutuu lepakon syljen mukana mahdollisesti leviävistä taudeista (esimerkiksi vesikauhu). Vampyyrit ovat ainoat tunnetut nisäkäsloiset.

[muokkaa] Käyttäytyminen

Lepakko on varsin sosiaalinen, mutta epähierarkkinen eläin. Suurimpiin lepakkoyhdyskuntiin voi kuulua tuhansia tai jopa muutama miljoona yksilöä,[1] kuten Teksasin Frio Caven meksikondoggilepakkopopulaatiossa. Suurin syy ryhmäelämään lienee lämmön haihtuminen, Suurimmalla osalla lajeista ei ole havaittu taipumusta reviiripuolustamiseen, mutta tämänkaltaista käyttäytymistä on muutamilla lajeilla havaittu.

Yhdyskuntia muodostavat lähinnä naaraat, kun koiraat puuhaavat niiden ulkopuolella omiaan. Koiraat eivät vaali jälkeläisiään tai ruoki niiden emoja, kuten lintumaailmassa on tapana. Naaraat vievät jälkeläisensä eräänlaiseen "lastentarhaan" yölentojensa ajaksi. [14]

[muokkaa] Lisääntyminen

Lepakko synnyttää muiden nisäkkäiden tavoin poikasia, jotka ovat kehittyneet kohdussa. Suomessa elävät lajit pariutuvat usein syksyllä. Koiraat esittävät silloin soidinta, johon kuuluu ihmiskorvin kuultavaa laulua. Parittelun tapahduttua naaras säilöö ruumiissaan siittiöt hedelmöitystä varten. Hedelmöitys tapahtuu vasta keväällä talvihorroksen jälkeen. Lepakon kantoaika on 4–8 viikkoa lajista riippuen. Alkukesän aikana naaras hakeutuu yhdyskuntaan, jossa se perustaa muiden naaraiden kanssa "lastenhuoneen". Koiraat viettävät silloin aivan yksinäistä elämää. Poikasen synnyttyä emo imettää sitä muiden nisäkkäiden tavoin.

[muokkaa] Lepakko myyttinä

Lepakko yhdistetään usein pahaan, mutta historian aikana on myös ollut muita uskomuksia. "Lentävä rotta" on yhdistetty laajalti Euroopassa pahaan mm. paholaiseen, demoniin ja vampyyriin. Euroopassa on aikaisemmin käytetty lepakkoa noitien ja henkien karkotukseen.

Espanjassa lepakolla on hyvänonnen symboli, myös Karibialla lepakko yhdistetään hyvään ja sen tappaminen katsotaan erittäin pahaksi. Amerikassa lepakkoihin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Jotkin Amerikan intiaanit pitivät lepakkoa sateen merkkinä. Afrikassa lepakon pyydystämistä pidetään parantamisen symbolina.

Lepakkoa on pidetty Suomessa Pirun aikaansaannoksena. Tarinan mukaan Piru katseli jumalan luomistöitä, ihastui pääskyseen ja koetti itsekin tehdä samanlaisen. Tuloksena oli kuitenkin lepakko. Kiukuspäissään Piru määräsi sen lentämään öisin, ettei epäonnistuminen osuisi jokaisen silmiin. Joissakin tarinoissa lepakko kerrotaan tehdyn lintujen ja muiden pienten elukoiden tähteistä. Tai sitten sitä pidetään jumalan leppälinnulle langettamana rangaistuksena siitä, että tämä varasti toisten lintujen munia ja hautoi ne omiksi poikasikseen, joista syntyikin kirouksen myötä vaivaisia lintuja, lepakoita.

[muokkaa] Suomessa tavattavat lajit

Vakiintuneet lajit:

Muut lajit:

[muokkaa] Lähteet

  1. ↑ 1,0 1,1 1,2 1,3 1,4 Wund, M. & P. Myers: Chiroptera Animal Diversity Web. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  2. ↑ Olendorf, Donna (toim.): Grzimek's Animal Life Encyclopedia: Mammals I (Volume 12). Thomson, 2004. ISBN 0-7876-5788-3.
  3. ↑ Nancy B. Simmons: Chiroptera Encyclopedia of Life. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  4. ↑ Lappalainen, Markku: Lepakot (2003, Tammi, toinen painos)
  5. ↑ Wilson & Reeder: Chiroptera Bucknell University. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  6. ↑ Chiroptera ITIS. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  7. ↑ Olendorf, s. 310
  8. ↑ 8,0 8,1 Phil Richardson: Bat structure Natural History Museum. Viitattu 21.2.2009. (englanniksi)
  9. ↑ The Diversity of Cheek Teeth Animal Diversity Web. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  10. ↑ 10,0 10,1 Tom Harris: Bats and Echolocation How Stuff Works. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  11. ↑ York Winter, Jorge López & Otto von Helversen: Ultraviolet vision in a bat Nature. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  12. ↑ Don E. Wilson: Bat Encyclopedia Britannica. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  13. ↑ The secret life of bats Natural History Museum. Viitattu 20.2.2009. (englanniksi)
  14. ↑ Tapio Ollikainen: Yön liitäjä (Yliopisto 13/2006, s. 33, 34)

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Lepakot
Henkilökohtaiset työkalut