Pikkulepakko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pikkulepakko
Pipistrellus nathusii.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Lepakot Chiroptera
Alalahko: Pienlepakot Microchiroptera
Heimo: Siipat Vespertilionidae
Alaheimo: Vespertilioninae [2]
Tribus: Pipistrellini [2]
Suku: Pipistrellus
Laji: nathusii
Kaksiosainen nimi
Pipistrellus nathusii
(Keyserling & Blasius, 1839)
Levinneisyyskartta
Pikkulepakon levinneisyys
Pikkulepakon levinneisyys
Synonyymit
  • Pipistrellus (Pipistrellus) nathusii (Keyserling and Blasius, 1839) [2]
  • Pipistrellus (Pipistrellus) unicolor Fatio, 1905
  • Pipistrellus unicolor Fatio, 1905 [2]
  • Vespertilio nathusii Keyserling & Blasius 1839 [3]
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Pikkulepakko Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Pikkulepakko Commonsissa

Pikkulepakko (Pipistrellus nathusii) on Euroopassa elävä lepakkolaji, joka kuuluu siippojen heimoon. Laji on saanut tieteellisen nimensä saksalaisen Hermann von Nathusiusin mukaan. Pikkulepakko on Suomessa harvinainen pesimälaji.

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakko muistuttaa ulkonäöltään viiksi- ja isoviiksisiippaa.[4] Sen selkä on tumman harmaanruskea ja hartioissa on tumma laikku.[4] Selän karvoitus jatkuu myös häntäräpylässä.[5] Vatsapuoli on vaalea ja kellertävän harmaanruskea.[4] Korvan edessä oleva uloke, tragus, on pyöreäpäinen.[5] Lennossa lajin tärkein tuntomerkki on nilkasta häntäpoimun reunaan ulottuva pitkä kannus.[6]

Nimestään huolimatta pikkulepakko ei ole erityisen pieni, vaan samankokoinen kuin esimerkiksi isoviiksisiippa. Pikkulepakon ruumis on noin 4,5–5,7 cm pitkä[7] ja se painaa 5–10 grammaa[8]. Häntä on 3,5–4 cm mittainen.[7] Siipien kärkiväli on 22–24,5 cm[4] ja kyynärvarren pituus 3,6 cm[7]. Pikkulepakko on hyvin samannäköinen kuin kääpiö- ja vaivaislepakko, ja lajien selkein ero on viidennen sormen pituudessa: kääpiö- ja vaivaislepakolla se on enintään 4,3 cm, pikkulepakolla vähintään 4,4 cm.[7] Pikkulepakko on myös hieman suurempi kuin nämä lähisukulaisensa.[7]

Äänet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakot viestivät keskenään erilaisilla, ihmiskorvinkin kuultavilla sirisevillä ja rätisevillä äänillä.[9] Ne ääntelevät varsinkin silloin, kun ovat lähdössä päiväpiilostaan.[9] Kuten muidenkin lepakoiden kohdalla, ihminen voi kuulla pikkulepakon lentäessään päästämät korkeataajuiset kaikuluotausäänet vain ultraäänidetektorin avulla. Lajin luotausäänet ovat samankaltaisia, mutta korkeampia (yleensä 36–42 kilohertsiä) ja nopearytmisempiä kuin pohjanlepakolla.[5] Detektorilla ääni on kuultavissa 15–25 metrin päähän.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakon levinneisyysalue ulottuu Länsi-Euroopasta Kaukasukselle, Uralille ja Länsi-Aasiaan.[2] Laji elää myös Britteinsaarten eteläosissa.[2] Pikkulepakot muuttavat talvehtimaan Keski-Eurooppaan, jopa 2 000 kilometrin päähän pesimäalueeltaan.[5] Baltian ja Saksan alueen yksilöt siirtyvät talveksi Atlantin rannikolle tai Pohjois-Italiaan, jossa ne horrostavat.[9] Ne saapuvat takaisin pohjoiseen toukokuun tienoilla.[9]

Ruotsissa pikkulepakko on melko harvinainen, mutta Virossa yleinen. Suomessa pikkulepakoita on aiemmin tavattu keväisin ja kesäisin vain satunnaisesti, lähinnä etelärannikolla.[9] Ensimmäinen havainto tehtiin vuonna 1982 Hangossa,[7][6] ja vuoteen 1999 mennessä oli nähty vasta alle kymmenen yksilöä.[4] 2000-luvun alussa yksilöitä tavattiin jo useita joka kesä.[6] Heinäkuussa 2006 saatiin itäiseltä Uudellamaalta, Ruotsinpyhtäältä[5], havainto siitä, että pikkulepakot myös lisääntyvät ja saavat poikasia Suomessa.[9] Lisääntymisyhdyskunnan löytymisen jälkeen pikkulepakkohavainnot ovat yleistyneet Suomen rannikkoseuduilla ja saaristossa,[5] mutta se johtuu osittain myös lepakkoharrastyksen yleistymisestä ja parantuneesta lajintuntemuksesta.[6] Vuoteen 2011 mennessä maasta oli löydetty toinenkin pesimäyhdyskunta.[10] Suomessa lajin muuttokäyttäytymistä ei ole tutkittu paljoa.[6] Havaintoja kevät- ja syysmuutosta on tehty Suomen rannikoilla vasta vuoden 2006 jälkeen. Detektoreilla saatujen havaintojen mukaan pikkulepakot saapuvat maahan toukokuun alussa ja lähtevät elokuun lopulla.[11]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakko elää mieluiten rannikon ja rehevien järvien tuntumassa korkeiden, harvassa kasvavien rantapuiden latvuksissa. Sitä tavataan paljon myös kaupungeissa.[7] Päivät se viettää esimerkiksi rakennuksissa, ontoissa puissa tai kallionkoloissa. Laji talvehtii luolissa ja kellareissa.

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakot syövät yöllä lentäviä hyönteisiä, muiden Suomessa elävien lepakoiden tapaan. Ne syövät varsinkin yöperhosia ja sääskiä.[7] Pikkulepakko on vilkas ja nopea lentäjä.[5][4]

Lisääntyminen ja elinikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pikkulepakko saa kerrallaan useimmiten kaksi poikasta.[7] Synnytys tapahtuu kesäkuussa. Vanhin tunnettu pikkulepakko on elänyt 11-vuotiaaksi.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hutson, A.M., Spitzenberger, F., Juste, J., Aulagnier, S., Palmeirim, J., Karataş, A. & Paunović, M.: Pipistrellus nathusii IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 11.7.2014. (englanniksi)
  2. a b c d e f Don E. Wilson & DeeAnn M. Reeder: Pipistrellus (Pipistrellus) nathusii Mammal Species of the World. 2005. Bucknell University. Viitattu 8.7.2010. (englanniksi)
  3. Taxon details www.faunaeur.org. Fauna Europaea. Viitattu 8.7.2010. (englanniksi)
  4. a b c d e f Lappalainen, Markku: Suomen lepakot. Suomen Luonto, 1999, nro 6, s. 36. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  5. a b c d e f g Kyheröinen, Eeva-Maria: Lepakot osana lähiluontoa. Kymenlaakson Luonto, 2010, 16. vsk, s. 34. Kymenlaakson luonnonsuojelupiiri ry. ISSN 1238-5530. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 8.7.2010.
  6. a b c d e Kauppinen, Juha: Ruttunaamojen kesä. Suomen Luonto, 2006, nro 9, s. 2. Suomen luonnonsuojeluliitto.
  7. a b c d e f g h i Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 78-79. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
  8. a b Longevity, ageing, and life history of Pipistrellus nathusii (englanniksi) Luettu 8.7.2010
  9. a b c d e f Tulonen, Hannele: Pikkulepakosta tuli uusi nisäkäslaji Suomeen Hs.fi. 31.7.2006. Helsingin Sanomat. Viitattu 8.7.2010.
  10. Hämäläinen, Elias: Kansainvälinen lepakkovuosi Elonkeha.fi. 15.2.2011. Elonkehä. Viitattu 21.2.2011.
  11. Malve, Riitta: Detektori tallentaa lepakoiden muuton. Suomen Luonto, 2010, nro 7, s. 12. Suomen luonnonsuojeluliitto.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]