Vampyyri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee myyttiolentoa. Lepakoista katso verivampyyrit.
Halloween-mainoksessa esiintyvä vampyyri.

Vampyyri on mytologiaan, kansanperinteeseen ja nyttemmin populaarikulttuuriin kuuluva olento, joka tyypillisesti syntyy henkiin heränneestä ruumiista ja juo ihmisten tai eläinten verta. Tarujen mukaan etenkin elämänsä aikana erityistä julmuutta osoittavat, muita kaltoin kohtelevat ihmiset muuttuvat vampyyreiksi, joilla on ehtymätön verenhimo.[1] Vampyyrillä on usein yliluonnollisia voimia kuten kyky muodonmuutokseen. Vampyyritarinoita on esiintynyt ympäri maailman ja kaikkina aikakausina. [2]

Vampyyrimyytit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vampyyrit muinaisaikoina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muinaisen Babylonian demonitarustoon kuului Lilu-niminen vampyyriolento. Se luultavasti periytyi juutalaiseen mytologiaan lapsia vainoavana Lilith-olentona. Muinaisten egyptiläisten jumalatar Sekhmet joi erään myytin mukaan vereen sekoitettua alkoholia. Homeroksen Odysseiassa Odysseuksen Manalassa kohtaamat aaveet joivat verta. Roomalaiset tunsivat Strix-linnun, joka joi verta ja söi ihmislihaa. Strix on romanialaisen Strigoi-vampyyrin edeltäjä. Varhaisissa slaavilaisissa myyteissä vampyyri joi verta ja pelkäsi hopeaa (vaikkakaan ei tuhoutunut siitä), ja se voitiin surmata leikkaamalla siltä pää irti ja asettamalla se jalkojen väliin, lävistämällä sen sydän tai jokin tärkeä elin miekalla (joissakin tapauksissa miekan pitää olla pyhitetty), tai lyömällä puuvaarna sen sydämeen. Joskus vampyyrien hautoihin laitettiin hiiliä sillä uskottiin, että vampyyrit eivät voineet nousta arkuistaan ennen kuin olivat tuhlanneet kaiken hiilen. Ensimmäiset englantilaiset vampyyritarinat on dokumentoitu 1100-luvulta.

Vampyyrit myöhemmissä kansantarinoissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Philip Burne-Jonesin vampyyri vuodelta 1897.

Rikkain vampyyritarinaperinne löytyy Itä-Euroopasta ja Kreikasta. Esimerkiksi 1730 - luvun dokumentoitu Arnold Paolen tapaus sattui Belgradissa nykyisessä Serbiassa.[3] Osaksi vampyyritarinoiden leviämisen pohjana ovat historialliset sodat Turkkia vastaan ja alueen ortodoksisen kristinuskon kirkon propaganda katolilaisuutta ja islamin uskoon kääntymistä vastaan.[4]Leviämiseen vaikutti myös Unkarin liittäminen Itävaltaan.

Eri maailmankolkkien vampyyrimyytit poikkeavat toisistaan. Keski ja Itä-Euroopan vampyyrit olivat punakoita ja usein lihavia. Kiinalainen vampyyri saa voimansa kuunvalosta, kun taas määriläinen vampyyri jättää käärinliinansa hautaan ja karkaa uhriensa kimppuun alastomana.[4] Baijerilainen vampyyri nukkuu vasen silmä auki ja peukalot yhteenliitettyinä.

Vampyyrin tuhoaminen vaarnalla.

Meksikolaisella vampyyrillä on lihaton kallo, bulgarialaisella vain yksi sierain. Brasilialainen vampyyri kietoo jalkansa plyysiin ja lähestyy uhriaan äänettömin, kissamaisin askelin. Venäläisellä vampyyrilla on purppuran väriset kasvot ja se on eläessään niskuroinut kirkkoa vastaan tai ollut noita.

Veren imeminen näkyy kuuluneen erityisesti itäeurooppalaisten vampyyrien perusolemukseen, vaikka monissa tarinoissa vampyyreilla ei ole mitään tekemistä veren kanssa. Joillakin alueilla vampyyrit tyytyivät vain karjaeläinten vereen tai lypsivät karjan kuiviin. Joissakin tarinoissa vampyyrin pureman aiheuttamaan verenhukkaan kuollut ihminen nousee haudastaan vampyyrina. Tämän voi ehkäistä, jos uhri juo vampyyrin verta. Vampyyrin voi surmata mm. leikkaamalla pää ruumiista irti ja laittamalla suuhun valkosipulia. Jos vampyyrin ei haluta palaavan, haudataan sen ruumis tienristeykseen tai vatsalleen, ja isketään vaarna sen läpi maahan. Auringonvalo vahingoittaa vampyyriä. Vampyyrin voi yleensä tappaa survaisemalla puuvaarnan sen sydämen läpi tai polttamalla sydämen. Krusifiksi, villiruusu, okaat (erityisesti orapihlaja), vihkivesi ja paksut valkosipuliköynnökset ehkäisevät tarinoiden mukaan vampyyrien saapumista taloon. Joidenkin myyttien mukaan vampyyrit eivät voi mennä taloon sisälle, jos niitä ei ole ensin kutsuttu sinne. Kastamalla minkä tahansa terävän esineen kuolleen miehen vereen ja tekemällä haavan vampyyriin se halvaantuu koska veri ei ole "puhdasta".

Vampyyrit eivät kestä päivänvaloa, joten päivisin vampyyrit eivät voi satuttaa muita.

Vampyyrimyyttien mahdolliset syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vampyyrilasten patsas Indonesiassa.
Piirros lepakkomaisista vampyyreista.

Katalepsia aiheuttaa syvän tajuttomuustilan, josta herääminen voi kestää jopa viikkoja. Potilasta voitiin tässä tilassa kehittymättömämmän lääketieteen aikana luulla kuolleeksi, ja hänet saatettiin haudata elävältä. Herättyään arkussa hän luonnollisesti huusi, ja tällaisia huutoja pelättiin. Joskus hauta, jossa epäiltiin olevan vampyyri, kaivettiin auki ja huomattiin, että kalmo oli verentahrima, mikä tietenkin vahvisti uskomusta, että kyseessä oli vampyyri. Ihmiset pelkäsivät vielä 19. vuosisadalla elävältä hautaamista niin paljon, että hautoihin asennettiin laitteita, joilla saattoi ilmoittaa, että ei ollut kuollut. Ranskan akatemia palkitsi tohtori Jostin, kun tämä oli keksinyt nännien nipistämiseen tarkoitetut pihdit, joilla voitiin käytännössä varmasti osoittaa ruumis kuolleeksilähde?.

Paul Barberin mukaan vampyyriruumiit osoittivat merkkejä alkavasta mätänemisestä. Ruumiit turposivat kun kaasut kertyivät vartaloon ja lisääntynyt paine pakotti veren vuotamaan nenästä ja suusta. Tämä sai vartalon näyttämään "pullealta" ja "punertavalta" - muutoksia, jotka olivat kaikki erityisen silmiinpistäviä, jos henkilö oli ollut kalpea tai laiha eläessäään. Joskus kun avattiin hautoja, jossa epäiltiin olevan vampyyri, havaittiin hautojen olevan tyhjiä. Tästä pääteltiin, että vampyyri oli noussut haudasta imeäkseen verta. Tällaisista haudoista kalmot oli useimmiten todennäköisesti vienyt kalmovaras.

Epämuodostumat ja muut poikkeamat kasvoissa tai kehossa ovat mahdollisesti antaneet vaikutteita vampyyrimyyttiin. Kristinusko on aikanaan vahvistanut käsitystä siitä, että tietyllä tavalla synnissä kuollut ihminen voisi paholaisen vaikutuksesta joutua jatkamaan maanpäällistä vaellustaan muita vainoten. Toiseksi vampyyrimyyttien aiheuttajaksi on usein arveltu harvinaista perinnöllistä veritautia porfyriaa, joka aiheuttaa muun muassa vahvaa valonarkuutta ja jonka yleinen oire on anemia. Varsinaisia todisteita porfyrian yhteydestä vampyyrimyyttiin ei kuitenkaan ole, eikä selitystä pidetä enää yhtä uskottavana kuin aiemmin, kun sairauden esimerkiksi virheellisesti luultiin helpottuvan verta juomalla. Vampyyrien valonarkuus ei myöskään niinkään kuulu alkuperäisiin myytteihin, vaan on modernia perua. Myös vesikauhua eli raivotautia on pidetty mahdollisena vampyyrimyyttien syynä.

Vampyyri-nimitystä käytetään yleisesti myös veri­vampyyrien heimoon (Desmodontidae) kuuluvista lepakoista, joiden on myös katsottu liittyvän vampyyrimyytteihin.

Vampyyrit uudemmassa fiktiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjailija Anne Rice tunnetaan muun muassa Vampyyrikronikat-kirjasarjastaan.
Bela Lugosi elokuvassa Dracula (1931)
Nuori mielenosoittaja vampyyrimeikissä.

John Polidori julkaisi Englannissa New Monthley Magazinessa vuonna 1819 The Vampyre -novellinsa. Se oli ensimmäinen moderni vampyyrikertomus, ja se kertoi tarinan verenhimoisesta lordi Ruthvenista. George Byron saattoi olla novellin ideoija.[4]

Englanninkielisen kirjallisuuden ulkopuolella tunnettuja varhaisia vampyyritarinoita ovat muun muassa Nikolai Gogolin Mirgorod - kokoelmassa ilmestynyt Viy vuodelta (1835) ja Guy de Maupassantin Le Horla (1886). Viy on suomennettu 1966 nimellä Maahisten valtiatar. Aleksei Tolstoin novelleista Upyr ilmestyi ensimmäisenä 1841.

Sheridan Le Fanun tunnettu vampyyrinovelli Carmilla puolestaan vaikutti vuonna 1897 ilmestyneeseen Bram Stokerin romaaniin Dracula, joka lienee vampyyrikirjallisuuden kuuluisin kirja. Dracula perustuu etäisesti historialliseen henkilöön Vlad Seivästäjään.[4] Stokerin kirja loi modernin vampyyrimyytin ja teki siitä myöhemmin populaarikulttuurin osan. Stokerin luoma Dracula-hahmo vietti päivät ruumisarkussa ja nousi yöllä saalistamaan ihmisten verta. Hän kykeni muuntumaan lepakoksi, joka lensi pimeydessä sopivaa uhria etsien.[1] Stokerin teokselle oli ominaista selvä eroottinen lataus: vampyyri valitsee mieluiten uhrikseen nuoren kauniin naisen, ja itse verenjuontitoimitus on hekumallinen kokemus niin vampyyrille kuin uhrillekin. Vampyyri onkin ajan saatossa muuttunut julmasta pedosta eräänlaiseksi kiehtovaksi, romanttiseksi ja traagiseksikin olennoksi.

Uudempaa vampyyrikirjallisuutta edustaa esimerkiksi kirjailija Anne Rice, joka on myös vaikuttanut vampyyrikuvaan Vampyyrikronikat-romaaneillaan. Kirjat kuvaavat perinteisiä vampyyrejä moniulotteisempia hahmoja, joilla on ihmisten tunne-elämä. Vampyyrikronikoissa vampyyrien seksuaalisuus korostuu vahvasti ja niissä on myös homoeroottisia vivahteita. L.J. Smith on kirjoittanut Vampyyripäiväkirjat-kirjasarjan, johon on kirjoittamassa vielä jatkoa. Vampyyripäiväkirjojen pohjalta on tehty myös samanniminen televisiosarja. Charlaine Harris on kirjoittanut vampyyreista ja muista yöolennoista kertovan Sookie Stackhouse -sarjan. Mormonikristityn Stephenie Meyerin luoma suosittu Houkutus-kirjasarja käsittelee vampyyrihahmojensa avulla pidättyväisyyttä ja muita kristillisiä hyveitä. Saksalaisen Angela Sommer-Bodenburgin Pikku vampyyri on suosittu lastenkirjasarja. Nuorille suunnattua vampyyrikirjallisuutta edustavat muun muassa Darren Shan ja R. L. Stine.

Suomalaista vampyyrikirjallisuutta edustaa Juha-Pekka Koskisen Paholaisen vasara. Koskisen kirjassa Vlad Seivästäjän autenttinen historia on kiinteä osa tarinaa, jossa on kauhu- ja jännityselementtien lisäksi vahva psykologinen jännite.

Elokuvissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen vampyyrielokuva oli vuoden 1922 saksalainen mykkäfilmi Nosferatu. Erityisesti Dracula-rooleista tuli tunnetuksi Bela Lugosi. Myöhemmin brittiläinen Hammer Film kuvasi kahdeksan Dracula-elokuvaa, joista kuudessa näyttelee pääosaa Christopher Lee. Mikään Hammerin tuottamista elokuvista ei ollut uskollinen Stokerin romaanille. Tom Holland ohjasi 1985 kaupunkimiljööseen modernisoidun Kauhun yön, jossa vampyyria näytteli Chris Sarandon.

Francis Ford Coppola ohjasi 1992 Bram Stokerin romaanille hieman uskollisemman filmatisoinnin Bram Stokerin Dracula. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Vuonna 1994 julkaistiin Anne Ricen kirjan pohjalta tehty Veren vangit, jonka pääosissa ovat Tom Cruise ja Brad Pitt. Vampyyreitä voi nähdä myös venäläisessä elokuvassa Night Watch – yövahti ja sen jatko-osissa sekä ruotsalaisessa elokuvassa Ystävät hämärän jälkeen, joka sijoittuu 1970-luvun lähiömiljööseen.

Vampyyrit ovat keskeisessä osassa suositussa Twilight-elokuvasarjassa.

Televisiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen televisiossa vampyyrifiktiota ovat edustaneet muun muassa sarjat Buffy, vampyyrintappaja ja Angel sekä vuosina 1966–1971 tehty kauhusaippuasarja Dark Shadows, josta tehtiin vuonna 1991 uusi, 12-osainen sarja Yön vampyyrit. Uutuus vampyyriaiheisten televisiosarjojen joukossa on yhdysvaltalainen True Blood (2008–2014). Teinidracula-sarja on puolestaan nuorille suunnattu vampyyrisarja. Vuonna 2010 alkoi vampyyrisarja Vampyyripäiväkirjat.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hovi, Tuomas – Leppälahti, Merja (toim.): Vampyyrit kansanperinteestä populaarikulttuuriin. Folkloristiikan julkaisuja 1. Turun yliopisto 2011. ISBN 978-951-29-4672-3 ISSN 1799-7925
  • Höglund, Anna: Vampyrer. En kulturkritisk studie av den västerländska vampyrberättelsen från 1700-talet till 2000-talet. Väitöskirja. Växjön yliopisto 2009.
  • Taylor, Joules: Vampyyrit. (Vampires, 2009.) Suomentanut Lotta Heikkeri. Helsinki: Nemo, 2009. ISBN 978-952-240-030-7.

Lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Suomen Punaisen Ristin veripalvelu
  2. Juplin.net: Vampyyrit Viitattu 29.3.2009. [vanhentunut linkki]
  3. Wilson II s.461
  4. a b c d Bram Stoker - Dracula, suomentajan esipuhe

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]