Kalmo

Wikipedia

Tätä artikkelia on ehdotettu yhdistettäväksi artikkeliin Ruumis. Yhdistämisestä saatetaan keskustella artikkelin keskustelusivulla.

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: halutaanko artikkelissä kuvata asiaa kuollut ihmisen ruumis vai sanaa kalmo (ks. keskustelu). Lähteet?

Kalmo on kuollut ihmisen ruumis. Muodoltaan läheinen Kalma tarkoittaa kuolemaa, joskin sanalla on muitakin merkityksiä.

Jo Agricolan ajalta sana ruumis merkitsi sekä elävää että kuollutta ihmisen ruumista. Vuonna 1945 lääkäripiireissä haluttiin muodostaa lääketieteeseen käsite, joka erottelisi nämä kaksi, erityisesti koska vasta lääketieteen sanastoon kehitetty tekosanan keho oli laajentunut yleiskieleen ja aikaan saanut sen että ruumis tarkentui merkitsemään kuollutta ruumista osuvamman sanan puutteessa. Vuonna 1948 vasta perustetun Kielitoimiston toimesta kehitettiin uusi tekosana, kalmo, merkitsemään kuollutta ruumista.^[1]

Ihmislajille kuolleet ruumiit ovat lähes aina olleet tabu, ja niitä on täytynyt käsitellä tarkasti määrätyin tavoin. Tärkein ja lähes kaikkia kulttuureita yhdistänyt määräys on ollut päästä ruumiista eroon, toimittaa ne tavalla tai toisella pois elävien välittömästä läheisyydestä. Ihmisruumis alkaa, varsinkin kuumassa ilmastossa, mädäntyä pian kuoleman jälkeen, jolloin se alkaa levittää pahaa hajua ja on vaarallinen terveydelle. Ruumiit onkin ollut hyödyllistä poistaa elävien asuinpaikoista jo hygieniankin vuoksi. Ruumiit on poistettu näkyvistä myös niihin liittyvien kulttuurillisten määräysten ja ehkä jopa synnynnäisten pelkojen takia.^lähde? On myös mahdollista, että kulttuurilliset ja uskonnolliset määräykset ja pelot ovat syntyneet käytännön tarpeesta, joka voi olla esimerkiksi hygienia.^{kenen mukaan?} Hankkiutuminen eroon maallisesta ruumiista ei kuitenkaan ole tarkoittanut hankkiutumista eroon vainajasta, jota – tarkemmin ottaen, jonka sielua tai elämänkaarta – on usein arvostettu, muisteltu, surtu tai palvottu.^selvennä?

Yleisiä tapoja käsitellä ruumiita ovat olleet hautaaminen maan, kivien tai veden alle, ja polttaminen tai näiden yhdistelmät. Vainajan tuhkien rituaalinen sijoituspaikka on kalmisto. Länsimaissa kalmistot ovat usein hautausmaita.

Joskus ruumiit on myös viety asumattomalle paikalle, jonne ne on hylätty tai jätetty tarkoituksella kuivumaan tai jäätymään. Sopivassa ilmastossa ruumiit voivat näin käsiteltyinä säilyä pitkään. Joissakin kulttuureissa ruuumiiden säilyvyyttä on lisätty huomattavasti balsamoinnilla eli muumioinnilla. Toisissa taas ruumiin syömistä on pidetty vainajaa kunnioittavana ja jossakin mielessä tämän sielua säilyttävänä toimituksena. Myös kulttuureissa, joissa ruumiita on syöty, on toimittu nopeasti kuoleman jälkeen, ennen mädäntymistä.^lähde?

[muokkaa] Lähteet