Hautausmaa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vanha hautausmaa Englannin Yorkshiressä.
Japanilainen hautausmaa, jonka muistomerkit ovat pitkulaisia hautakiviä. Muoto johtuu tavasta kirjoittaa japania ylhäältä alas.
Öljymäki, juutalainen hautausmaa

Hautausmaa on alue, jonne vainajat haudataan.[1] Hautausmaalle haudataan kuolleet ruumiit eli kalmot tai poltettujen ruumiiden tuhkat kuoppaan maa-aineksen alle. Arkeologinen tai kansatieteellinen tai muuten ylätyylinen nimitys hautausmaalle on kalmisto.[2]

Ruumiiden tai tuhkien hautaamisella on sekä kulttuurisia, uskonnollisia että käytännöllisiä näkökohtia. Ensinnäkin hautausmaa ja siellä useimmiten sijaitseva menehtyneen omaisen muistomerkki, kuten monissa kulttuureissa yleinen hautakivi ja kristittyjen risti, on omaisille paikka jonne saapua kunnioittamaan ja muistelemaan vainajaa. Monissa luonnonuskonnoissa esivanhempia myös palvotaan muistomerkin äärellä. Lisäksi ruumis voi elävien asumuksessa muuttua hygieniaongelmaksi. Siksi – ja muun muassa vainajan hengen tuonpuoleiseen saattamiseksi – ruumis viedään monissa kulttuureissa asutuksen ulkopuolelle ja haudataan maahan. Kalmisto voi olla myös paikka, rakennelma tai rakennus, jonne kuollut asetetaan, tai ruumiin polttamisesta jääneet tuhkat sijoitetaan tai ripotellaan. Joissain kulttuureissa ruumiit on ollut tapana palsamoida, jotta ne säilyisivät mahdollisimman pitkään. Tällöin ruumiit on usein laitettu hautakammioihin.

On olemassa myös eläinten hautausmaita. Nykyisessä länsimaisessa kulttuurissa tähän on syynä lemmikkien eläimiksi korkea yhteisöllinen asema perheenjäseninä. Joissakin kulttuureissa eläimiä on haudattu tai ruhoja poltettu palvontamenoissa.

Hautaismailla on yleensä myös uurnalehto, johon haudataan tuhkattujen vainajien tuhka tarkoitusta varten hankitussa, nykyisin yleensä maatuvassa uurnassa.[3]

1970-luvulla Suomessa on ollut tapana haudata tulipalossa kuolleita ja hukkuneita muoviin käärittynä, jolloin ruumiit eivät maadu. Tämä on muodostunut paikoin ongelmalliseksi.[4]

Hautauksen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen nykyihmistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyihmisten lähisukulaisista ainakin neandertalin ihmiset ovat jo haudanneet kuolleensa,[5] alun perin siksi, etteivät raadonsyöjät raatelisi ruumiita. Myöhemmin hautaukseen alettiin liittää myös jonkinlaisia uskonnollisia tapoja, jotka näkyivät mm. esineiden ja kukkien sijoittamisessa hautaan. Ei tiedetä tarkalleen, milloin haudat alettiin keskittää kalmistoiksi.

Minolaisten ja etruskien hautauskulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kreetan saarella yli 3000 vuotta sitten asuneet minolaiset ovat jättäneet jälkeensä monenlaisia kauniisti koristeltuja hautoja, joista muodostuu suorastaan kuolleiden valtakunta, josta erottuu kunkin vainajan arvoasema. Minolaiset eivät pitäneet sitä synkkänä paikkana, vaan kuolleiden asuinsijoilla oli ihmisen hyvä olla. He harjoittivat hautaamista suvuittain yhteishautoihin, esimerkiksi varta vasten tehtyihin kallioluoliin.[5]

Satoja vuosia myöhemmin vähän idempänä asuneet etruskit rakensivat samantapaisia elämäniloa kuvaavia hautoja. Niistä muodostui kokonaisia kuolleiden kaupunkeja, joissa oli vainajia varten tehtyjä, talojen kaltaisia kivirakennuksia. He hautasivat vainajansa yksittäin polttamatta, mutta ajan kuluessa polttohautaus yleistyi.[6].

Hautauskulttuurin vaiheita Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhimmat tunnetut Suomen maaperän haudat ja kalmistot ovat kivikautisia. Niistä ei ole yleensä jäänyt juuri muuta kuin ruumiiden mukana haudattua punamultamaalia, jonka vuoksi niitä kutsutaan punamultahaudoiksi. Hautaesineitä on voinut olla, mutta useimmista ei ole jäänyt jälkiä.

Pronssikauden aikana yleistyivät kivista ladotut kiviröykkiöhaudat, joihin vainaja tai vainajia haudattiin poltettuna tai polttamatta. Nämä saattoivat muodostaa isoja kalmistoja, joissa oli useita röykkiöitä, tai joissa samaan röykkiöön haudattiin uudelleen, jolloin röykkiötä kasvatettiin. Suomessa on vainajien mukaan haudattu näiden tarvekaluja, aseita ja koruja kivikaudelta aina kristilliseen aikaan asti. Kalmistot ovatkin olleet tärkeä muinaisen suomalaisen esineistön löytöpaikka, muun muassa Luistarin kalmisto Eurassa.[7]

Rautakaudella tulivat käyttöön muun muassa polttokenttäkalmistot, jotka olivat tasaisia ladottuja kivikenttiä usein isompien kivien välissä. Kenttäkalmistoon siroteltiin poltettujen ruumiiden tuhka. Kenttäkalmistotkin olivat usein suvun tai yhteisön käytössä.

Suomessa on myös harjoitettu polttovenehautausta eli haudattu kalmoja veneidensä kanssa, mistä todistavat muun muassa polttokalmistoista löytyneet veneiden niitit. Viikinkiajan lopulla siirryttiin hautaamaan ruumiit polttamattomina hiekkamaahan. Näihin hautoihin tehtiin usein kivistä tai puusta arkkua muistuttavia rakenteita. Erona kristilliseen hautaukseen olivat vainajan mukaan annetut hautaesineet. Hautaesineiden antamisen lopettaminen katsotaan yhdeksi mahdolliseksi merkiksi kristinuskon leviämisestä Suomen eri alueille.

Katolisena aikana saatettiin varsinkin syrjäseuduilla vielä käyttää kylien omia kalmistoja, mutta uskonpuhdistus toi mukanaan käytännön kaikkien vainajien hautaamisesta siunatulle kirkkomaalle eli varsinaiselle hautausmaalle. Tästä poikkeuksena on hautaaminen hautasaariin sellaisilla alueilla, joista on ollut hankala matka kirkkomaalle. Käytäntö loppui 1700-luvun alkuun mennessä.

Kirkko ja valtio -komitea esitti mietinnössään vuonna 1977, että evankelisluterilaisten seura­kuntien hautausmaat olisivat edelleen toimineet yleisinä hautausmaina, mutta seura­kunnat olisi lailla velvoitettava luovuttamaan niistä korvausta vastaan hauta­paikkoja myös kirkkoon kuulumattomille. Kunta ja seura­kunta olisivat kuitenkin voineet keskenään sopia hautaus­maiden yllä­pidosta myös toisin.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.
  2. Sadeniemi, Matti (toim.): Nykysuomen sanakirja: lyhentämätön kansanpainos. Osa II J–K. Werner Söderström osakeyhtiö, 1992. ISBN 951-0-18261-3.
  3. Korson kirkon uurnalehto viitattu 7.9.2010
  4. http://yle.fi/uutiset/muoviin_kaaritty_vainaja_aiheuttaa_ongelmia_viela_vuosikymmenien_jalkeen/7009212?ref=leiki-uu
  5. a b Anders Hagen: Otavan suuri maailmanhistoria 1, Esihistoria, s. 30, 211-212. Otava, 1982. ISBN 951-1-06922-5.
  6. Keitä etruskit olivat? Kookas
  7. Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander: Luistarin kalmisto, s. 326-327. Teoksessa Suomen historia 1. Esihistoria. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2490-6.
  8. Kirkko ja valtio -komitea: Kirkko ja valtio -komitean mietintö, s. 142. Komiteanmietintö 21/1977. Helsinki: Opetusministeriö, 1977. ISBN 951-46-2246-4.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanha hautapaikka Gotlannissa.
  • Heng, Bey: Hautausmaat arkipäivän asioina. Helsinki: Kirjaneliö, 1994. ISBN 951-600-854-2.
  • Kiiskinen, Kyösti: Hautauskulttuuri Suomessa: Suomen hautaustoimistojen liiton 50-vuotisjuhlakirja. Historiallisen katsauksen kirjoittanut Leena Aaltonen. Helsinki: Suomen hautaustoimistojen liitto, 1992. ISBN 952-90-4089-X.
  • Lempiäinen, Pentti & Nickels, Brita (toim.): Viimeiset leposijamme: Hautausmaat ja hautamuistomerkit. Helsinki: SLEY-Kirjat, 1990. ISBN 951-617-907-X.
  • Pehkonen, Marja: Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta. Narinkka 2008. Helsinki: Helsingin kaupunginmuseo, 2008. ISBN 978-952-223-283-0.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]