Tuhkaus

Hautajaisseremonia Indonesiassa.

Tuhkaus eli polttohautaus tai tuhkahautaus on hautaustapa, jossa ruumis tai arkku poltetaan.

Nykyaikana kehittyneissä olosuhteissa ruumis poltetaan krematoriossa. Tuhkaamisen jälkeen tuhka laitetaan uurnaan. Uurna yleensä haudataan hautausmaalle, mutta luvanvaraisissa tapauksissa voidaan tuhka ripotella myös luontoon, esimerkiksi vesistöön.

Erityisesti hindulaisuudessa on vielä nykyisinkin tapana polttaa kuolleen ruumis roviolla. Viikingit polttivat ruumiit aikoinaan puuveneissä.

Uskonnot ja tuhkaus

Tapa on joissakin uskonnoissa yleinen ja suosittu, toisissa taas vieroksuttu tai kokonaan kielletty. Perinteisesti kristillinen kirkko on kieltänyt polttohautauksen, koska ruumiin polttaminen roviolla oli pakanallinen tapa ja esti lisäksi "ruumiin ylösnousemuksen". Keskiajalla Euroopassa polttohautausta käytettiin vain äärimmäisissä poikkeusoloissa, kuten nälänhätien, kulkutautien ja kaupunkien piiritysten aikana sekä kirkollisena lisärangaistuksena, kuten myös hautaamista "siunaamattomaan maahan", toisin sanoen hautausmaiden ulkopuolelle. Näin meneteltiin esimerkiksi itsemurhaajien kohdalla - olivathan he "kapinoineet Jumalan tahtoa vastaan" riistämällä oman henkensä. Protestanttisessa maailmassa tapa yleistyi 1800-luvulla nykyaikaisen krematorioteknologian syntyessä, jolloin voitiin tehdä selkeä ero pakanalliseen roviolla polttamiseen. Katolinen kirkko vapautti polttohautauksen vasta vuonna 1960. Ortodoksinen kirkko hyväksyy polttohautauksen vain poikkeustapauksissa.

Islamin piirissä polttohautausta pidetään pakanarituaaleihin viittaavana ja sitä paheksutaan. Juutalainen laki puolestaan kieltää polttohautauksen ja myöhemmin se on yhdistetty holokaustiin. Äärijuutalaiset ovatkin pyrkineet kieltämään polttohautauksen ja tuhonneet krematorioita.

Tuhkaus Suomessa

Suomessa tuhkataan 36 prosenttia vainajista. Varsinkin suurissa kaupungeissa tuhkaaminen on yleistä. Espoossa ja Vantaalla vainajista kaksi kolmasosaa tuhkataan, Tampereella ja Turussa 70 prosenttia. Helsingissä tuhkataan 78 prosenttia vainajista, joita on vuosittain noin 5000. Helsingissä arkkuhautauksia tehdään nykyisin vain Malmin hautausmaalle ja Vantaalla Honkanummen hautausmaalle. Arkkuhautapaikan löytäminen kaikille vainajille olisi hyvin vaikeaa, jos tuhkaus ei olisi niin yleistä. Pääkaupunkiseudulla on muun muassa paljon sukuhautoja, joihin ei mahdu enää yhtään arkkua, mutta tuhkauurnaa käyttämällä sukuhautojen käyttöä voidaan jatkaa.

Nykyisten määräysten mukaan tuhkauurnan on oltava puuta tai muuta maatuvaa ainetta. Monet perheet valmistavatkin itse tarvittavat uurnat, jotka voidaan koristella valokuvilla tai koristemaalauksin. Uurnan täytön ja sinetöinnin hoitaa kuitenkin aina alan ammattilainen.

Uurnaholvi eli kolumbaario on tuhkahautauksen muoto ja vaihtoehto uurnaholville ja muistolehdolle. Tuhkaholvi on luonnonkivestä valmistettu hautamuistomerkki, jonka sisään vainajan tuhkat sijoitetaan. Tuhkaholvi mahdollistaa sukuhautausperinteen jatkamisen tuhkahautauksessa, koska yhteen muistomerkkiin voidaan sijoittaa kymmenienkin ihmisten tuhkat. Se voidaan sijoittaa myös yksityiselle maaperälle, Suomessa lääninhallituksen luvalla.

Katso myös

• Promessointi - ruumiin pulveroiminen nestetypellä ja pakastekuivauksella

Kirjallisuutta

• Lahtinen, Tuomo: Polttohautaus Suomessa: Aatehistoria ja kehitys. Religionsvetenskapliga skrifter 18. Turku: Åbo akademi, 1989. ISBN 951-649-571-0.

Aiheesta muualla

• Krematoriosäätiö.
• Arno Forsius: Polttohautauksen eli tuhkaamisen varhaisvaiheita. Tiimalasi 3/2010.
• Anna Takala: Tuhkaus on kaupunkilainen ilmiö. Espoon seurakuntasanomat 9.11.2009.
• Teija Loponen: Ihmisestä syntyy viisi litraa tuhkaa. Vartti 19.8.2008.
• Tapani Ripatti: Ekologinen uurna ei jätä jälkiä. Ylen uutiset 29.10.2009.