Temperamentti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Temperamentilla tarkoitetaan ihmiselle tyypillistä yksilöllistä reagoimis- tai käyttäytymistyyliä, joka erottaa hänet muista. Se perustuu yksilön biologiseen ja geneettiseen rakenteeseen. Jokaisella ihmisellä temperamentti on yksilöllinen ja synnynnäinen.[1]

Temperamentti on persoonallisuuden biologinen perusta. Vasta kasvatus ja ympäristö muokkaavat synnynnäisestä temperamentista persoonallisuuden. Synnynnäinen temperamentti näkyy aina ihmisen tavoissa, mutta kasvun ja kehityksen kautta hänestä voi tulla esiin aivan uusia piirteitä ja hän oppii hallitsemaan temperamenttiaan.

Temperamentin tutkimus on nykyisin hyvin laajaa, mutta silti tutkijat ovat yhä erimielisiä siitä, miten temperamentti kuuluisi määritellä ja mitata.

Tunnetuin temperamenttityypittely pohjautuu Alexander Thomasin ja Stella Chess 1950–60-luvuilla suorittamiin tutkimuksiin, joiden perusteella he jakoivat temperamenttityypit jaetaan kolmeen luokkaan: helppoihin, haastaviin ja hitaasti lämpeneviin. Lisäksi luokittelun ulkopuolelle jäi määrittelemättömiä tapauksia. [2]

Määrittelyssä Thomas ja Chess korostavat temperamentissa käyttäytymisen tyyliin liittyviä piirteitä, kuten aktiivisuutta, sopeutumista ja joustavuutta. Mikään niistä ei ole toistaan parempi tai huonompi ja siksi niiden tiedostaminen voi auttaa aikuista ymmärtämään ja kunnioittamaan kunkin lapsen yksilöllisiä tarpeita. [2]

Jopa 60 prosenttia joistain temperamenttipiirteistä on voitu osoittaa periytyviksi.[3] Persoonallisuus on hyvin pitkälle geneettinen ominaisuus, joka kehittyy periytymisen osoittamaan suuntaan, jos ympäristö (esim. kotiyhteisö) ei estä tai haittaa kehitystä. Periytyminen voi olla peräisin kaukaisestakin sukupolvesta, ja saman perheen lapset voivat olla täysin erilaisiakin persoonallisuudeltaan (huomautus V. Routamaa).

Temperamenttitutkimuksen historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Temperamenttipiirteiden" olemassaolo huomattiin jo antiikin Roomassa. Rooman keisarien henkilääkäri Galenos esitti, että eroavaisuudet ihmisten välisissä piirteissä selittyivät erilaisilla ruumiinnesteiden suhteilla. Oletetut nesteet olivat keltainen sappi, musta sappi, lima ja veri. Temperamenttitutkimuksen syrjäytti pitkäksi aikaa ns. ympäristöusko, jonka mukaan ihminen syntyy "tyhjänä tauluna", johon vasta ympäristö maalaa erilaisia ominaisuuksia.[4]

Kliininen ja kokeellinen traditio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamenttitutkimuksen historiassa on erotettavissa kaksi toisistaan eroavaa tutkimuslinjaa: kokeellinen sekä kliininen (eli havaintoihin perustuva) suuntaus.

Kokeellinen tutkimus sai alkunsa jo 1920-luvulla, kun Ivan Pavlov lanseerasi termit ”heikko ja vahva hermosysteemi” huomattuaan, että autonomisen hermoston reaktiivisuudessa esiintyy lapsilla synnynnäisiä eroja. Kliininen suuntaus sai alkunsa 1950-luvulla, kun lääkärit Stella Chess ja Alexander Thomas huomasivat, että lapsilla oli synnynnäisiä taipumuksia tietynlaiseen reagointiin. He nimesivät yhdeksän erilaista lapsen temperamenttipiirrettä ja jakoivat ne kolmeksi profiiliksi (haastava, helppo, hitaasti lämpenevä). He myös loivat käsitteet ”goodness of fit” ja ”poorness of fit” kuvaamaan sitä, kuinka hyvin lapsen temperamentti ja ympäristö sopivat yhteen. Oleellinen oivallus oli, että temperamentti ei koskaan ole hyvä tai huono sinänsä, vaan ympäristön odotukset ja arvostukset määräävät sen merkityksen. Chessin ja Thomasin havainnot olivat oman aikansa yleisten käsitysten vastaisia, ja siksi mullistavia.[4]


Temperamentin pysyvyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Temperamentti on määritelmänsä mukaan varsin pysyvä. Sen yksilöllinen ilmiasu näyttäisi kuitenkin ajan myötä muuttuvan. Tämä johtuu muun muassa siitä, että eri ikä- ja kehitysvaiheissa sama temperamenttipiirre ilmenee samalla yksilöllä eri tavoin. Toiseksi ympäristö ja kasvatus muokkaavat temperamentin ilmiasua. Näin tapahtuu etenkin niiden piirteiden kohdalla, jotka ovat ympäristön odotusten ja arvostusten vastaisia. Kolmanneksi yksilö oppii kehittyessään kognitiivisia ja sosiaalisia (tunteiden)säätelystrategioita, joilla vaikuttaa omiin reagointitapoihinsa.[4]

Temperamentin homotyyppisellä pysyvyydellä tarkoitetaan temperamentin ilmiasun pysymistä samanlaisena eri kehitysvaiheissa. Heterotyyppinen pysyvyys puolestaan tarkoittaa, että temperamentin ilmiasu muuttuu siirryttäessä kehitysvaiheesta toiseen. Yleensä ihmisten välinen järjestys temperamenttieroissa ei muutu. Tällöin puhutaan suhteellisesta pysyvyydestä.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. www.edu.fi/pageLast.asp?path=498,5998,51045,57332,57333
  2. a b yle.fi/opinportti/etalukio/verkkoohjelmat/psykologia/temperamentti.shtml
  3. www.tieteessatapahtuu.fi/011/luonto.htm
  4. a b c d Riitta-Leena Metsäpelto & Taru Feldt (toim.). (2010, 2. painos) Meitä on moneksi - persoonallisuuden psykologiset perusteet. Juva: Bookwell Oy

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä psykologiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.