Dingo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo eläimestä. Muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.
Dingo
Dingo2.jpg
Uhanalaisuusluokitus: Vaarantunut [1]
Vaarantunut
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumalliset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Alaluokka: Theria
Osaluokka: Istukkanisäkkäät Eutheria
Lahko: Petoeläimet Carnivora
Heimo: Koiraeläimet Canidae
Suku: Koirat Canis
Laji: Susi lupus
Alalaji: dingo
Kolmiosainen nimi
Canis lupus dingo
Meyer, 1793
Levinneisyyskartta
Dingo-map.png
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Dingo Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Dingo Commonsissa

Dingo eli australianvillikoira (Canis lupus dingo) on Australiassa ja Kaakkois-Aasiassa elävä suden alalaji. Dingo muistuttaa ensimmäisiä koiria ja saattaa periytyä eräistä koiran eli kesyn suden varhaisimmista muodoista, mutta käyttäytyy suden lailla. Dingot eivät hauku, vaan ulvovat kuten sudet. Ne myös elävät ja saalistavat laumana, ja koirista poiketen myös uros hoitaa pentuja. Kuten susilla, myös dingonartuilla on vain yksi lisääntymisaika vuodessa.[2]

Suhtautuminen dingoon vaihtelee: sitä pidetään lampaiden tappajana ja sitä on vainottu alusta asti. Vain suojelualueilla se saa elää rauhassa. Dingolauma elää noin 25 neliökilometrin laajuisella alueella, jota se puolustaa muilta laumoilta. Laumassa uroksilla on ylivalta naaraisiin, mutta johtajapari hallitsee muita alempiarvoisia lauman jäseniä. Jotkut Australian alkuasukasheimot pitivät dingoja lemmikkeinä, mutta nykyisin niitä pidetään harvoin seurakoirina.[2]

Lisääntyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dingo synnyttää yhden pentueen vuodessa. Lauman johtajapari pysyttelee yhdessä koko elämänsä ja huolehtii lisääntymisestä. Lauman muut jäsenet auttavat pentujen hoitamisessa. Naaras synnyttää pentunsa maakolossa tai ontossa puunrungossa veden lähellä. Pentuja on 1–10. Kolmiviikkoisina pennut lähtevät pesästä ja tutustuvat lähiympäristöön. Ne ovat luonnostaan uteliaita, kulkevat pitkiäkin matkoja aikuisten mukana ja syövät vanhempien tuomaa kiinteää ravintoa. Pennut itsenäistyvät 4–8 kuukauden iässä. Jos joku muu naaras saa pentuja, johtajanaaras tappaa ne.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dingon uskotaan saapuneen Australiaan noin 3 500–4 000 vuotta sitten. Aasialaiset merimiehet todennäköisesti toivat sen tullessaan ja käyttivät dingoja apuna metsästyksessä leiriytyessään väliaikaisesti rannikolle. Dingo oli kilpailukykyisempi saalistaja kuin paikalliset pussieläinpedot ja levisi nopeasti koko mantereelle. Vain Tasmanian saarelle se ei päätynyt. Dingo on ympäristöönsä helposti sopeutuva laji, joka viihtyy kaikkialla, missä sillä on ruokaa ja vettä.

Dingokanta kasvoi 1950-luvulle asti, jonka jälkeen niiden määrän on arveltu pysyneen tasaisena.

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dingoilla on useita pyyntistrategioita. Menetelmä riippuu saaliin koosta. Suuri osa ravinnosta koostuu pienistä pussieläimistä ja jyrsijöistä, nykyään myös kaneista ja lampaan haaskoista. Dingojen määrä Australiassa kasvoi, kun sinne tuotiin lampaita ja kaneja, ja karjalle tehtiin vesikuoppia. Tämä aiheutti sen, että dingot hävittivät alkuperäisiä lajeja. Dingot ovat kuitenkin muutoin hyödyksi, sillä siellä missä on dingoja, on vähän kettuja ja kaneja, jotka ovat alueen vitsaus.

Risteytyminen koiran kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dingot risteytyvät koirien kanssa. Ellei risteytymistä saada rajoitettua, puhtaat dingot kadonnevat vuoteen 2100 mennessä.lähde? Dingoa on myös käytetty 1800-luvulla jalostukseen kahden paimenkoiran kanssa, josta on pitkän jalostuksen seuraksena kehittynyt koirarotu Australiankarjakoira. Dingoon australiankarjakoiraa on risteytetty useita kertoja vielä 1900-luvullakin, joten dingon vaikutus on vahva rodussa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Corbett, L.K.: Canis lupus ssp. dingo IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.1. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 16.7.2014. (englanniksi)
  2. a b Bruce Fogle: Suuri koirarotukirja. WSOY, 1995. ISBN 951-0-21773-5.