Vuorikiipeily

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vuorikiipeilijöitä nousemassa Mont Blancille.
Vuorikiipeilijöitä laskeutumassa Aiguille du Midin rinnettä Ranskan Alpeilla.

Vuorikiipeily on harrastus tai urheilulaji, jossa kiivetään vuoren rinteitä, seinämiä ja harjanteita pitkin. Tavoitteena on usein huippu, mutta se voi myös olla seinämän, harjanteen tai pilarin yläosa eli tietyn reitin nouseminen.

Vuorikiipeilijöiden tavoittelemia kilpailullisia saavutuksia ovat olleet

  • nousu ensimmäisenä jollekin huipulle
  • nousu mahdollisimman monelle tiettyyn ryhmään kuuluvalle huipulle (esim. Alppien yli 4000 m, Himalajan yli 8000 m sekä eri maanosien korkeimmat vuoret – Seitsemän huippua)
  • uusi reitti, nykypäivänä erityisesti täysin vapaasti kiiveten (Red Point -tyyli)
Vuorikiipeilijöitä Mount Blancin lähellä Ranskan Alpeilla

Tärkeintä ovat kuitenkin kunkin omat tuntemukset, omat uudet saavutukset ja onnistumisen ilo riippumatta reittien yleisistä vaikeusasteista.

Ensimmäinen suomalainen vuorikiipeilijä oli Matti A. Jokinen. Ensimmäisinä suomalaisina Himalajan 8 000 metrin korkuisille vuorille yrittivät Harry Hakomäki ja Paavo Saarela nousten 1991 Karakorumilla 8 048 metrin korkuisella Broad Peak -vuorella 7 800 metrin korkeuteen. Tunnetuin nykyinen suomalainen Himalajan vuorikiipeilijä on Veikka Gustafsson. Maailman tunnetuin lienee Edmund Hillary, joka kävi ensimmäisenä Mount Everestillä.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskalainen tiedemies Horace Bénédict de Saussure ideoi Mont Blanc -vuoren valloituksen luvaten siitä huomattavan palkinnon. Kristallinetsijä ja myöhemmin vuoriopas Jacques Balmat sekä Chamonixin kylälääkäri Michel Paccard nousivat länsi-Euroopan korkeimman vuoren huipulle 1786.[1][2]

Alppien yli 4000 m korkeat huiput noustiin 1800-luvulla lähinnä englantilaisten toimesta, joilla oli apunaan sveitsiläisiä ja ranskalaisia vuorioppaita. Tämä vaihe kulminoitui Edward Whymperin johtamaan Matterhornin valloitukseen 1865.

Toisessa vaiheessa näille korkeille vuorille pyrittiin kiipeämään uusia entistä vaikeampia reittejä pitkin. 1800-luvulla näissä yrityksissä kunnostautui erityisesti englantilainen Albert F. Mummery. Hän ulotti toimintakenttänsä ensimmäisten joukossa Himalajalle asti menettäen henkensä 1895 yrittäessään nousta 8 125 metrin korkuiselle Nanga Parbatille[3].

1900-luvun alkupuolella saksalainen Hans Fiechtl kehitti Fiechtl-haan, joka voidaan lyödä kiinni kallion halkeamaan ja jonka avulla voidaan varmistaa eteneminen ja jonka käyttäminen tukipisteenä teki mahdolliseksi entistä vaikeampien kohtien nousun. Saksalainen Hans Dûlfer oli ensimmäisiä, joka kehitti köysitekniikkaa noustessaan 1910-luvulla Totenkirchl -länsiseinämän ja Fleischbank -itäseinämän, jotka ovat tunnettuja köysipoikkikuluistaan. Hänen nimiinsä on laitettu myös köyden varassa laskeutuminen kiertämällä köysi kulkemaan reiden alta poikki rinnan ja olkapään yli selkäpuolelle, tekniikka, joka oli käytössä aina 1970-luvulle asti, jolloin ns. kahdeksikon ja Sticht -levyn (josta myöhemmin kehitetty ns. tuubi eli ATC) sekä valjaiden avulla laskeutuminen sujui aikaisempaa oleellisesti helpommin ja turvallisemmin.

Saksalainen Emil Solleder vei 1920-luvulla uudet tekniikat yhä suuremmille seinämille nousten Dolomiiteilla Furchettan ja Civettan pohjoisseinämät sekä Sass Maor -itäseinämän. 1930-luvulla uusista ensinousuista käytiin jopa kilpailua, ja politiikkakin sekaantui toimintaan Adolf Hitlerin luvatessa Berliinin olympialaisiin kultamitalit Eigerin 1 800 metriä korkean pohjoisseinämän nousijoille. Vuosikymmenen suuria nimiä olivat italialaiset Emilio Comici, jonka johdolla 1931 noustiin Cima Granden ulkoneva pohjoisseinämä käyttäen yritykseen huomattava määrä hakoja sekä Riccardo Cassin, jonka vaativin ensinousu oli Grandes Jorasses Walker-pilari 1938 ja saksalainen Anderl Heckmair, jonka johdolla samana vuonna noustiin Eiger -pohjoisseinämä.

1930-luvun puolivälissä tehtiin tärkeä varustekeksintö, kun italialainen Vitale Bramani valmisti ensimmäiset kiipeilymonoihin kiinnitettävät kumiset nappulapohjat (Vibram). Siihin asti kiipeilijät olivat käyttäneet esimaastossa, lumessa ja jäällä liikkuessaan monoja, joiden pohjassa oli metalliset limaskit (Tricouni). Kallioisten osuuksien tullessa eteen oli jalkoihin vaihdettava kevyemmät kiipeilyjalkineet, joiden pohja oli valmistettu hampusta tai huovasta.

Englantilaiset olivat 1920-luvulla tehneet useita retkikuntia maailman korkeimmalle (8 848 m) vuorelle Mount Everestille. Pisimmälle pääsi E.F. Norton aina 8 570 metrin korkeuteen, ilman happilaitetta. Sama retkikunta päättyi siihen, kun George Mallory ja Andrew Irvine katosivat vuoren rinteelle viimeisessä yrityksessään. On mahdollista, että he kävivät vuoren huipulla asti[3].

Kiipeämistä jäätiköllä

1929 ja 1931 saksalaiset yrittivät Paul Bauerin johdolla uskomattoman sitkeästi nousta 8 597 m korkealle Kangchenjungalle sen pitkää itäistä harjannetta myöten. Saksalaiset yrittivät useaan otteeseen myös Nanga Parbatille Willy Merklin johdolla kokien Himalajan historian pahimmat takaiskut: vuonna 1934 menetti henkensä monta kiipeilijää ja vuonna 1937 kokonainen leiri jäi jäävyöryn alle. Näin siihen mennessä vuoren nousuhistoriasta oli tullut pelottava: kaikkiaan 31 kuollutta. 1930-luvulla amerikkalaiset yrittivät kahdesti Karakorumin korkeimmalle 8611 m huipulle, mutta turhaan eivätkä myöskään välttyneet ihmismenetyksiltä.

1950 noustiin ensimmäisen kerran yli 8000 m vuorelle, kun ranskalaiset Maurice Herzog ja Louis Lachenal nousivat Annapurnalle[4].

Sveitsiläisten retkikunta yritti keväällä ja syksyllä 1952 sitkeästi Mount Everestin valloitusta sen etelän puolista rinnettä (pohjoinen sivusta oli Kiinan sulkema), jolloin Raymond Lambert ja sherpa Tenzing Norkay olivat lähellä onnistumista noustessaan noin 8 600 metrin korkeuteen. Seuraavana keväänä englantilaiset järjestivät sotilaallisesti johdetun (eversti Sir John Hunt) suurretkikunnan, jolla oli tekniikan kehittämät uusimmat laitteet käytössään pitkät alumiinitikkaat mukaan luettuina. 29. toukokuuta 1953 uusiseelantilainen Edmund Hillary ja sherpa Tensing nousivat kauan tavoitellulle huipulle.

Samana vuonna itävaltalainen Hermann Buhl nousi Nanga Parbatille, kiiveten kaksi viimeistä päivää yksin ilman happilaitetta ja yöpyen ilman telttaa huipun tuntumassa. Vuonna 1954 italialaisten retkikunta onnistui valloittamaan K2-vuoren, jolloin korkeimmalle kohdalle nousivat Lino Lacedelli ja Achille Compagnoni.

Pohjois-Amerikassa tunnetuin kalliokiipeilyalue on Yosemiten kansallispuisto, jossa 1930-luvulta lähtien kiipeiltiin hakoja käyttäen ja jonne tehtiin myöhemmin useita maailman vaikeimpiin lukeutuvia nousureittejä, erityisesti El Capitan -seinämälle. Teknisen kiipeilyn tunnetuin edustaja oli Royal Robbins. Yosemitessä parannettiin perinteistä hakamallia valmistamalla haat kovametallista. Varsin erikoinen oli tyyli kiinnittää yhdysköysi vatsan ympärille useana lenkkinä.

Alpeilla alkoi kiivas keskustelu vuonna 1958, jolloin kaksi saksalaista ja kaksi itävaltalaista porasivat hakoja kallioon noustessaan Cima Granden pohjoisseinämän uutta aikaisempaa vaikeampaa reittiä pitkin. Tämä menetelmä tuomittiin jyrkästi pitkäksi aikaa, mutta myöhemmin porahaat kehittyivät nopeammiksi asentaa ja luotettaviksi korvaten lähes kokonaan perinteelliset haat.

Vuorikiipeilijät harjoittelivat tekemällä vuoristonousuja, mutta myös hiomalla tekniikkaansa ja kartuttamalla voimiaan kiipeilemällä pikku kallioilla ja isoilla kivillä ja lohkareilla. Tunnetuin tällaisista paikoista sijaitsee Ranskassa Fontainebleaun metsässä. Suomessa oli jo 1950-luvulla harjoittelupaikkana Taivaskallio. Tällainen kiipeilymuoto on nimeltään boulderointi ja kuuluu nykyisin osana kilpakiipeilyyn.

1950–1980 varusteet kehittyivät isoin askelin. 1955 oli saatu ensimmäinen ydinmantteliköysi Edelrid -tehtaalta, 1960-luvun alussa Pierre Allain alumiinisulkurenkaat alkoivat korvata painavat ja heikot rautakarabiinit ja 1970-luvulla kehitettiin valjaat, joihin kiipeilijöitä yhdistävä köysi kiinnitettiin siihen astisen rinnan ympärille sitomisen sijaan. Varmistuslaitteet tulivat samoihin aikoihin käyttöön eikä köydellä varmistaminen enää tapahtunut kiertämällä köysi selän takaa ja pitämällä vain kummaltakin puolelta käsin siitä kiinni. Keksittiin kallion halkeamiin pantavat alumiiniset vaijerikiilat sekä hiukan myöhemmin jousitoimiset mekaaniset kiilauslaitteet (Friend, Camalot). Vibram-pohjaiset kiipeilykengät vaihtuivat kevyisiin jalkaa tiukasti myötäileviin kiipeilytossuihin, joissa on pohja sileää mustaa kumia.

Kun 1980-luvulla alkoi ilmestyä kiipeilyyn tarkoitettuja sisähalleja, jolloin tehokas ja ympärivuotinen harjoittelu tuli mahdolliseksi, alkoi kiipeilytekniikka ja -taito kehittyä isoin harppauksin. 1970-luvulle asti oli normaalia kiivetessä käyttää hakoja ja kiiloja tukipisteinä ja otteina, sekä myös ns. teknisessä kiipeilyssä käytettävien jalkalenkkien kiinnistyspisteinä. Uusi kiipeilytyyli, täysin vapaa kiipeily (Red point, Rotpunkt) valtasi alaa. Ideana ei siinä ollut kyse uudesta keksinnöstä, sillä jo 1920-luvulla oli Saksan itäosassa Dresdenin lähellä olevilla Elbsandsteingebirge -kalliotorneilla sovellettu vapaata kiipeilytyyliä. 1980-luvulla tuli kiipeilylajeihin mukaan myös uusi urheilumuoto kilpakiipeily.

Kun korkeissa vuoristoissa kaikki merkittävät huiput oli noustu, tuli muotiin niiden keräily. Alpeilla on pyritty nousemaan kaikki 4000 m:n korkuiset vuoret ja ns. Seitsemän huippua tarkoittaa kiipeämistä jokaisen maanosan korkeimmalle vuorelle. Vaativinta on ollut kaikkien yli 8000 m:n korkuisten huippujen nousu Himalajalla eli ns kasitonnisten nousu, missä ensimmäisenä onnistui italialainen Reinhold Messner vuoteen 1986 mennessä.

Messner ja itävaltalainen Peter Habeler nousivat 1978 kokonaan happilaitetta käyttämättä Mount Everestille. Suomalainen Veikka Gustafsson onnistui tässä vuonna 1996.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Naess, Arne: Tirich Mirin huipulle: norjalainen Himalaja-retkikunta. WSOY, 1952.
  • Ullman, James Ramsey: Everestin tiikeri : vuoristokiipeilijä Sherpa Tenzingin elämä. K.J. Gummerus, 1955.
  • Jokinen, Matti A.: Alppien seinämillä. WSOY, 1961.
  • Rébuffat, Gaston: Alppihuippuja valloittamassa. WSOY, 1967.
  • Eino Leino, Veikka Gustafsson: Kohti huippua. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20575-3. Gustafssonin uran alkuvaiheet ja vuorikiipeilyn historia

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. L’alpinisme, un sport né dans les Alpes lesoir.be. Viitattu 28.11.2012. (ranskaksi)
  2. Paccard and Balmat conquered Mont Blanc in 1786 lookandlearn.com. Viitattu 28.11.2012. (englanniksi)
  3. a b Lechenberg, Harald (suom. toim. Matti A. Jokinen): Himalajan valloitus. WSOY, 1962.
  4. Herzog, Maurice: Annapurna 8 000 metriä. Otava, 1954.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]