Stepan Petritšenko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Petritšenko vuonna 1921.

Stepan Maksimovitš Petritšenko (ven. Степан Максимович Петриченко; 6. tammikuuta 1893 (J: 25. joulukuuta 1892) Jekaterinoslavin kuvernmentti – 2. kesäkuuta 1947 Vladimir)[1][2] oli venäläinen vallankumouksellinen matruusi, joka oli yksi bolševikkien valtaa vastaan vuonna 1921 nousseen Kronstadtin kapinan johtajista. Petritšenko asui kapinan kukistamisen jälkeen pakolaisena Suomessa, kunnes hänet vuonna 1945 luovutettiin niin sanottujen Leinon vankien joukossa takaisin Neuvostoliittoon, jossa hän kuoli vankeudessa.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus ja Kronstadtin kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petritšenko oli lähtöisin ukrainalaisesta talonpoikaisperheestä. Hän kävi kaksi vuotta koulua ja työskenteli putkimiehenä, kunnes liittyi vuonna 1912 Venäjän laivastoon.[3] Hän vannoi sotilasvalansa vuonna 1914 ja palveli siitä alkaen matruusina. Vallankumouksen jälkeen hän liittyi vuonna 1919 Venäjän kommunistisen puolueen jäseneksi monien muiden tavoin niin sanotun puolueviikon aikana, mutta jätti jäsenyytensä uusimatta seuraavana vuonna ”uudelleenrekisteröinniksi” nimitetyn puhdistuksen yhteydessä. Käydessään Ukrainassa kesällä 1920 Petritšenko tutustui Nestor Mahnon johtamaan anarkistiseen liikkeeseen. Kronstadtin kapinan syttyessä Petritšenko oli taistelulaiva Petropavlovskin vanhempi kirjuri eli eräänlainen aluksen kansliapäällikkö.[2][1]

Petritšenkon poliittisista mielipiteistä on liikkunut erilaisia tietoja. Hän ei kuulunut mihinkään poliittiseen järjestöön lyhyttä kommunistisen puolueen jäsenyyttä lukuunottamatta. Neuvostolehdistössä häntä nimitettiin anarkistiksi, koska hän oli hyväksynyt Mahnon toiminnan Ukrainassa. Kuulusteluissaan vuonna 1945 Petritšenko ”tunnusti” kannattaneensa sosialistivallankumouksellisia.[1][3]

Illalla 28. helmikuuta 1921 Petritšenko valittiin Petropavlovsk-aluksen miehistön yleisessä kokouksessa puheenjohtajaksi. Varsinainen kapina käynnistyi kaksi päivää myöhemmin, jolloin Kronstadtin sotilaat ja siviilit kommunisteja uhmaten hyväksyivät poliittisia uudistuksia vaatineen päätöslauselman ja asettivat 15-henkisen väliaikaisen vallankumouskomitean, jonka johtajaksi Petritšenko nimettiin. Hänestä tuli näin ainakin nimellisesti koko kapinan johtaja. On tosin sanottu, että hänet valittiin johtoon nimenomaan poliittisten taitojen puuttumisen vuoksi. Kapinalliset eivät yrittäneet hyökätä Kronstadtista mantereelle, vaan jäivät passiivisesti puolustusasemiin, minkä lisäksi heidän joukkojaan vaivasi järjestyksen puute. Neuvostohallituksen lähettämät joukot murskasivat kapinan valtaamalla varuskuntasaaren 17. maaliskuuta, jolloin kapinalliset joutuivat pakenemaan Suomeen.[4] Petritšenko ja muut johtajat pakenivat ensimmäisinä Suomenlahden jään yli autolla, tuhannet muut seurasivat perässä jalkaisin.[5]

Myöhemmät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa Petritšenko yritti neuvotella mahdollisesta Britannian sotilaallisesta avusta kapinallisille, mutta hanke ei onnistunut. Hän menetti pian poliittisen vaikutusvaltansa ja hänen loppuelämänsä oli sekava ja taloudellisten huolien painama.[6] Suomessa Kronstadtin pakolaiset joutuivat vankileirille. Petritšenkon johtama vallankumouskomitea jatkoi toimintaansa vielä jonkin aikaa, kunnes päätti hajottaa itse itsensä kesäkuussa 1921. Kertaalleen vapaaksi päässyt Petritšenko pidätettiin uudelleen ja siirrettiin kesällä 1922 Oulun vankilaan, sillä hänen epäiltiin olleen yhteydessä Neuvostoliiton salaiseen poliisiin GPU:hun. Hänet vapautettiin pian valvonnan alaisena.[1][7]

Neuvosto-Venäjän johto ilmoitti marraskuussa 1922 armahtavansa kaikki Kronstadtin kapinaan osallistuneet rivimiehet, mutta ei kapinan johtajia.[8] Jo aiemmin samana vuonna Petritšenko oli ottanut yhteyttä Neuvosto-Venäjän edustajiin Suomessa ja ilmaissut halunsa palata kotimaahansa. Pyyntöön ei haluttu suostua niin kauan kun hänen poliittisesta lojaaliudestaan ei ollut selvyyttä. Petritšenkon vaimo, Pietarissa syntynyt ja baltiansaksalaista sukujuurta ollut Maria Fredrikovna oli onnistunut toukokuussa 1921 pääsemään miehensä perässä Suomeen. Heille syntyi Suomessa kaksi tytärtä vuosina 1922 ja 1924, mutta Maria muutti myöhemmin lasten kanssa ensin Tanskaan ja sitten Saksaan. Syksyllä 1927 Haukiputaan Pateniemellä asunut Petritšenko sai itselleen kansainvälisen Nansenin passin ja matkusti Latviaan vaimonsa sukulaisten luo. Epäluotettavan tiedon mukaan hän olisi soviteltuaan välinsä neuvostoviranomaisten jatkanut Riiasta Neuvostoliittoon, mutta todellisuudessa hän palasi jo kahden kuukauden kuluttua latvialaisen viisumin turvin takaisin Suomeen. Vuosina 1928–1931 hän asui Kemissä ja työskenteli konttoristina Karihaaran sellutehtaalla sekä Veitsiluodon sahalla. Sen jälkeen hän muutti Suomen poliisin luvalla Helsinkiin. Sodan syttyessä Petritšenkon ammattina oli viimeksi maalausurakoitsija.[1]

Etsivän Keskuspoliisin tietojen mukaan Petritšenko oli maailmansotien välisenä aikana tehnyt yhteistyötä valkoisten emigranttien järjestöjen kanssa ja tarjoutunut vakoojaksi Neuvostoliittoa vastaan. Toisaalta myös yhteistyöstä Neuvostoliiton tiedustelun kanssa puhuttiin edelleen. Hänen arveltiin opportunistisesti tekevän yhteistyötä kenen tahansa kanssa, jolta oli saatavissa rahallista tukea. Myöhemmin hänen kerrottiin esiintyneen vuoroin sekä neuvostojärjestelmän tukijana että sen vastustajana.[7][1]

Jatkosodan aikana 1941–1944 Petritšenko oli poliittisesti epäluotettavaksi katsottuna vangittuna turvasäilöön. Pääosan ajasta hän vietti Köyliön ja Karvian varavankiloissa. Hänen anomuksensa päästä harmittomana vapauteen hylättiin, mutta hän vapautui heti sodan päätyttyä.[9] Tiettävästi Petritšenko aikoi sodan jälkeen neuvotella valvontakomission kanssa päästäkseen takaisin kotimaahansa[7] ja ehti olla mukana Suomi–Neuvostoliitto-seuran toiminnassa. Tästä huolimatta hänet vangittiin 21. huhtikuuta 1945 niin sanottujen Leinon vankien joukossa ja luovutettiin Neuvostoliittoon. Petritšenko sai 17. marraskuuta NKVD:n erityisneuvottelukunnan langettaman kymmenen vuoden vankileirituomion, jonka perusteena oli "jäsenyys vastavallankumouksellisessa terroristijärjestössä ja työskentely Suomen tiedustelulle".[1][6][2] Hänen terveytensä petti vankeuden aikana ja hän kuoli 2. kesäkuuta 1947 kun häntä oltiin siirtämässä Solikamskissa sijainneelta vankileiriltä vankilaan Vladimiriin.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harry Halén: Sotakommunismista sotavankeuteen: Kronstadtin pakolaiset Suomessa. Unholan Aitta 32. Helsinki 2010.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Halén 2010, s. 25–29, 128.
  2. a b c Петриченко Степан Максимович (venäjäksi) Hrono.info. Viitattu 25.12.2012.
  3. a b Scott Zenkatsu Parker: The Truth about Kronstadt: About the Authors Viitattu 25.12.2012.
  4. Halén 2010, s. 6–7, 25.
  5. Halén 2010, s. 13.
  6. a b c Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien tielle: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955, s. 43–44. Gummerus, Helsinki 2011.
  7. a b c Juho Partanen: ”Leinon vankien” tapaus ja vangeille maksetut korvaukset, s. 346. Teoksessa Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin: Kansallisarkiston artikkelikirja (toim. Lars Westerlund). Kansallisarkisto, Helsinki 2010. Teoksen verkkoversio
  8. Halén 2010, s. 39.
  9. Halén 2010, s. 28–29.