Stepan Petritšenko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Stepan Petritšenko NKVD:n pidätyskuvassa vuonna 1945.

Stepan Maksimovitš Petritšenko (ven. Степан Максимович Петриченко; 6. tammikuuta 1893 (J: 25. joulukuuta 1892) Kamenka, Jekaterinoslavin kuvernementti, Venäjän keisarikunta – 2. kesäkuuta 1947 Vladimir, Neuvostoliitto)[1][2] oli venäläinen vallankumouksellinen matruusi, joka oli yksi bolševikkien valtaa vastaan vuonna 1921 nousseen Kronstadtin kapinan johtajista. Petritšenko asui kapinan kukistamisen jälkeen pakolaisena Suomessa, kunnes hänet vuonna 1945 luovutettiin niin sanottujen Leinon vankien joukossa takaisin Neuvostoliittoon, jossa hän kuoli vankeudessa.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus ja Kronstadtin kapina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Petritšenko oli lähtöisin ukrainalaisesta talonpoikaisperheestä.[3] Hän syntyi Jekaterinoslavin kuvernementin Aleksandrovskin kihlakunnan Kamenkassa.[1] Hän kävi kaksi vuotta koulua ja työskenteli putkimiehenä, kunnes liittyi vuonna 1912 Venäjän laivastoon.[3] Petritšenko vannoi sotilasvalansa vuonna 1914 ja palveli siitä alkaen matruusina. Vallankumouksen jälkeen hän liittyi vuonna 1919 Venäjän kommunistisen puolueen jäseneksi monien muiden tavoin niin sanotun puolueviikon aikana, mutta jätti jäsenyytensä uusimatta seuraavana vuonna ”uudelleenrekisteröinniksi” nimitetyn puolueen jäsenistön puhdistuksen yhteydessä. Käydessään kotiseudullaan Ukrainassa kesällä 1920 Petritšenko tutustui Nestor Mahnon johtamaan anarkistiseen liikkeeseen. Kronstadtin laivastotukikohdan kapinan syttyessä Petritšenko oli taistelulaiva Petropavlovskin vanhempi kirjuri eli eräänlainen aluksen kansliapäällikkö.[1][2]

Petritšenkon poliittisista mielipiteistä on liikkunut erilaisia tietoja. Hän ei kuulunut mihinkään poliittiseen järjestöön lyhyttä kommunistisen puolueen jäsenyyttä lukuun ottamatta. Neuvostolehdistössä häntä nimitettiin anarkistiksi, koska hän oli hyväksynyt Mahnon toiminnan Ukrainassa. Kuulusteluissaan vuonna 1945 Petritšenko ”tunnusti” kannattaneensa sosialistivallankumouksellisia.[1][3]

Illalla 28. helmikuuta 1921 Petritšenko valittiin Petropavlovskin miehistön yleisen kokouksen puheenjohtajaksi. Varsinainen kapina käynnistyi kaksi päivää myöhemmin, jolloin Kronstadtin sotilaat ja siviilit uhmasivat bolševikkeja hyväksymällä poliittisia uudistuksia vaatineen päätöslauselman ja asettamalla 15-henkisen väliaikaisen vallankumouskomitean, jonka johtajaksi Petritšenko nimettiin. Hänestä tuli näin ainakin nimellisesti koko kapinan johtaja. On tosin sanottu, että Petritšenko valittiin johtoon nimenomaan poliittisten taitojen puuttumisen vuoksi. Kapinalliset eivät yrittäneet hyökätä Kronstadtista mantereelle, vaan jäivät passiivisesti puolustusasemiin, minkä lisäksi heidän joukkojaan vaivasi järjestyksen puute. Neuvostohallituksen lähettämät joukot murskasivat kapinan valtaamalla varuskuntasaaren 17. maaliskuuta, jolloin kapinalliset joutuivat pakenemaan Suomeen.[4] Petritšenko ja muut johtajat pakenivat ensimmäisinä Suomenlahden jään yli autolla, tuhannet muut seurasivat perässä jalkaisin.[5]

Myöhemmät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kronstadtin pakolaisia Suomessa vuonna 1921, Petritšenko kolmas vasemmalta.

Suomessa Petritšenko yritti neuvotella mahdollisesta Britannian sotilaallisesta avusta kapinallisille, mutta hanke ei onnistunut. Hän menetti pian poliittisen vaikutusvaltansa, ja hänen loppuelämänsä oli sekava ja taloudellisten huolien painama.[6] Suomessa Kronstadtin pakolaiset joutuivat vankileirille Uudenkirkon Inoon. Petritšenkon johtama vallankumouskomitea jatkoi toimintaansa vielä jonkin aikaa, kunnes päätti hajottaa itse itsensä kesäkuussa 1921.[1][7] Komitean ”diktaattoriksi” julistautunut Petritšenko oli sitä ennen vaatinut eristämään neljä kommunisteina pitämäänsä komitean jäsentä, jotka haittasivat taistelua neuvostovaltaa vastaan.[1]

Maailmansotien välisenä aikana Petritšenkon tiedetään tehneen yhteistyötä valkoisten emigranttien järjestöjen kanssa ja osallistuneen vakoiluun Neuvostoliittoa vastaan. Vakooja Pjotr Sokolov oli ottanut Petritšenkoon yhteyttä välittömästi Kronstadtin kapinan kukistumisen jälkeen maaliskuussa 1921 ja houkutellut tämän värväämään Kronstadtin pakolaisia ”Pietarin taistelujärjestöksi” kutsuttuun maanalaiseen antibolševistiseen organisaatioon.[8] Suomen Etsivän Keskuspoliisin (EK) raporttien mukaan hän olisi ollut yhteydessä muun muassa Boris Savinkoviin, Georg Elfvengreniin, Severin Dobrovolskiin ja Nikolai Tšaikovskiin.[1] Toisaalta EK epäili Petritšenkon olleen yhteydessä myös Neuvosto-Venäjän salaiseen poliisiin GPU:hun, ja lopulta hänen arveltiin tekevän opportunistisesti yhteistyötä kenen tahansa kanssa, jolta oli saatavissa rahallista tukea. Vuosien varrella hänen kerrottiin esiintyneen vuoroin sekä neuvostojärjestelmän tukijana että sen vastustajana.[1][7]

Vakoiluepäilyjen vuoksi kertaalleen vapaaksi päässyt Petritšenko pidätettiin uudelleen toukokuussa 1922 ja passitettiin Viipurin lääninvankilaan, mistä hänet siirrettiin heinäkuussa Oulun lääninvankilaan. Hänet vapautettiin valvonnan alaisena ja määrättiin asumaan Oulun läänin alueella, mahdollisimman kaukana itärajasta.[9][1][7] Hän muutti asumaan Haukiputaan Pateniemen Kellon kylään saatuaan työpaikan Pateniemen sahalta.[1]

Neuvosto-Venäjän johto ilmoitti marraskuussa 1922 armahtavansa kaikki Kronstadtin kapinaan osallistuneet rivimiehet mutta ei kapinan johtajia.[10] Jo aiemmin samana vuonna Petritšenko oli ottanut yhteyttä Neuvosto-Venäjän edustajiin Suomessa ja ilmaissut halunsa palata kotimaahansa. Pyyntöön ei haluttu suostua niin kauan kuin hänen poliittisesta lojaaliudestaan ei ollut selvyyttä. Petritšenkon vaimo, Pietarissa syntynyt ja baltiansaksalaista sukujuurta ollut Maria Fredrikovna, oli onnistunut pääsemään miehensä perässä Suomeen toukokuussa 1921. Heille syntyi Suomessa kaksi tytärtä vuosina 1922 ja 1924, mutta Maria muutti myöhemmin lasten kanssa ensin Tanskaan ja sitten Saksaan. Syksyllä 1927 Petritšenko sai itselleen kansainvälisen Nansenin passin ja matkusti vaimonsa sukulaisten luo Latviaan, jossa hän vietti kaksi kuukautta ennen paluutaan Suomeen.[1] Riiassa Petritšenko otti yhteyden Neuvostoliiton sotilastiedusteluun. Ilmeisesti sieltä saamiaan ohjeita seuraten hän liittyi seuraavina vuosina useisiin Suomessa toimineisiin emigranttijärjestöihin ja esiintyi niissä provokatiivisesti.[9] Hän myös kirjoitteli Venäjän oloista suomalaiseen vasemmistolehteen Pohjan Voimaan. Vuosina 1928–1931 hän asui Kemin maalaiskunnassa ja työskenteli konttoristina Karihaaran sellutehtaalla sekä Veitsiluodon sahalla. Sen jälkeen hän muutti Suomen poliisin luvalla Helsinkiin. Vuonna 1941 Petritšenkon ammattina oli maalausurakoitsija.[1]

Jatkosodan aikana vuosina 1941–1944 Petritšenko oli poliittisesti epäluotettavaksi katsottuna vangittuna turvasäilöön. Pääosan ajasta hän vietti Köyliön ja Karvian varavankiloissa, mutta oli jonkin aikaa myös maataloustyössä Siuntiossa. Hänen anomuksensa päästä harmittomana vapauteen hylättiin, mutta hän vapautui heti sodan päätyttyä.[11] Tiettävästi Petritšenko aikoi sodan jälkeen neuvotella valvontakomission kanssa päästäkseen takaisin kotimaahansa,[7] ja hän oli mukana Suomi–Neuvostoliitto-seuran toiminnassa. Tästä huolimatta hänet vangittiin 21. huhtikuuta 1945 niin sanottujen Leinon vankien joukossa ja luovutettiin Neuvostoliittoon. Petritšenko sai 17. marraskuuta 1945 NKVD:n erityisneuvottelukunnan langettaman kymmenen vuoden vankileirituomion, jonka perusteina olivat ”jäsenyys vastavallankumouksellisessa terroristijärjestössä ja työskentely Suomen tiedustelulle”.[1][2][6] Hänen terveytensä petti vankeuden aikana ja hän kuoli 2. kesäkuuta 1947, kun häntä oltiin siirtämässä Solikamskissa sijainneelta vankileiriltä vankilaan Vladimiriin.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Harry Halén: Sotakommunismista sotavankeuteen: Kronstadtin pakolaiset Suomessa. Unholan Aitta 32. Helsinki 2010.
  • Aleksi Mainio: Terroristien pesä – Suomi ja taistelu Venäjästä 1918–1939. Siltala, Helsinki 2015.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m Halén 2010, s. 25–29, 128.
  2. ↑ a b c Петриченко Степан Максимович (venäjäksi) Hrono.info. Viitattu 25.12.2012.
  3. ↑ a b c Scott Zenkatsu Parker: The Truth about Kronstadt: About the Authors Viitattu 25.12.2012.
  4. ↑ Halén 2010, s. 6–7, 25.
  5. ↑ Halén 2010, s. 13.
  6. ↑ a b c Kauppala, Pekka: Paluu vankileirien tielle: Suomesta Neuvostoliittoon luovutettujen kohtalo 1940–1955, s. 43–44. Gummerus, Helsinki 2011.
  7. ↑ a b c d Juho Partanen: ”Leinon vankien” tapaus ja vangeille maksetut korvaukset, s. 346. Teoksessa Sotatapahtumia, internointeja ja siirto sodanjälkeisiin oloihin: Kansallisarkiston artikkelikirja (toim. Lars Westerlund). Kansallisarkisto, Helsinki 2010. Teoksen verkkoversio (Arkistoitu – Internet Archive)
  8. ↑ Mainio 2015, s. 66–69, 73, 75, 79.
  9. ↑ a b Mainio 2015, s. 80–81.
  10. ↑ Halén 2010, s. 39.
  11. ↑ Halén 2010, s. 28–29.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Stepan_Petritšenko&oldid=21523635”