Veto-oikeus
Tätä sivua ei ole Veto-oikeus (lat. veto, 'minä kiellän') on yhden toimijan oikeus estää tai evätä päätöksenteko pelkällä omalla äänellään. Termi on peräisin Rooman valtakunnasta, jossa kansantribuunilla oli veto-oikeus senaatin päätöksiin. Hänen tarvitsi vain sanoa sana ”veto” saadakseen päätöksen kumotuksi.
Laaja veto-oikeus hidastaa päätöksentekoa tai tekee sen jopa mahdottomaksi, mutta veto-oikeus on toisaalta perusteltua asioissa, joissa yksimielisyys on erittäin tärkeää. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostossa on käytössä veto-oikeus, mutta vain sen viidellä pysyvällä jäsenmaalla – vetollaan yksikin siihen oikeutettu valtio voi halutessaan estää päätöksen toteutuksen ja muutoinkin vaikeuttaa YK:n toimintaa.
Veto-oikeus on käytössä YK:n turvallisuusneuvoston lisäksi muun muassa osassa Euroopan unionin päätöksentekoa. Suomessa tasavallan presidentillä on lykkäävä eli suspensiivinen veto-oikeus eli hän voi jättää hyväksymättä eduskunnan hyväksymän lain, jolloin laki palautuu eduskunnalle uudelleen käsittelyä varten. Jos eduskunta hyväksyy lain uudelleen asiasisällöltään muuttumattomana, se tulee voimaan ilman presidentin hyväksymistä.
Puolan valtiopäivillä vuosina 1652–1791 päätöksenteko edellytti, että valtiopäivämiesten oli oltava asiasta yksimielisiä. Jokaisella heistä oli siis mahdollisuus estää päätöksen voimaantulo. Tämä järjestelmä tunnetaan nimellä liberum veto.
Klassisessa latinassa sana äännetään [ve'to:], mutta nykyaikaisten eurooppalaisten kielten vaikutuksesta se suomessa äännetään usein [ve:to] tai jopa [ve:tto]. Veto taipuu astevaihteluttomana eli sen genetiivi on vahva-asteinen: veto : veton[1]
[muokkaa] Lähteet
- ↑ Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.5.2008). .
