Tutkija

Wikipedia

Tutkija on Suomessa ammatti, jonka harjoittajia on lähinnä yliopistoissa ja korkeakouluissa, tutkimuslaitoksissa sekä suuryritysten tutkimusosastoilla, joskin myös harrastajat saattavat käyttää itsestään tätä termiä. Tieteen tai tutkimuksen harrastajia kutsutaankin joskus yleistermillä harrastajatutkija sekä joillakin laajemmin harrastetuilla aloilla erilaisilla tutkija-termin johdannaisilla (esimerkiksi sukututkija tai ufotutkija).

Ammattimaisena tutkijana toimimiseen vaaditaan yleensä ylempi korkeakoulututkinto, ja korkeimpiin tutkijanvirkoihin tohtorin tutkinto. Suomessa tutkimushenkilöstöä on kaikkiaan noin 80 000. Tutkijoista varsinainen tutkijankoulutus on noin 13 prosentilla. Tohtorintutkintoja suoritetaan vuosittain noin 1 500.^[1]

Suomessa yliopistollinen tutkijanura on suunniteltu jaettavaksi neliportaiseksi. Ensimmäiselle portaalle kuuluvat väitöskirjaa tekevät nuoremmat tutkijat, toiselle väitelleet tutkijatohtorit, kolmannelle yliopistonlehtorit, ja neljännelle professorit ja tutkimusjohtajat. Kahdella ensimmäisellä portaalla tehtävät ovat pääasiassa määräaikaisia, kahdella jälkimmäisellä puolestaan pysyviä. Tällaista järjestelmää käytetään jo Helsingin ja Oulun yliopistoissa.^[2]^[1]

Monet tutkijat antavat myös luentoja ja muuta opetusta. Monissa tutkijan viroissa tämä on määritelty viranhaltijan velvollisuuksiin.

Tutkimuksen rahoitus voi tulla tutkijan edustaman laitoksen rahoituksesta, tai sitä voi erikseen hakea jostain rahastosta. Joskus myös yritykset rahoittavat tutkimusta. Apurahan turvin työskentelemisestä ei kerry eläkettä, mikä on nähty ongelmallisena. Muita tutkijanuran suurimpia ongelma-alueita Suomessa ovat pätkätyöläisyys, naisten urakehityksen hitaus, kilpailu tutkijanpaikoista ja rahoituksesta sekä matala palkka.^[3] Yleisesti maailmalla akateemiset palkat sen sijaan ovat usein selvästi keskipalkkaa korkeammat.