Sukututkimus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Sukututkimus eli genealogia (johdettu kreikan sanoista genea eli suku ja logos eli oppi) on historian aputiede, jonka tutkimuskohteena ovat ihmisten väliset sukulaisuussuhteet ja sukujen historia.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eritoten hallitsijoilla ja muilla merkkihenkilöillä on kautta historian ollut tarvetta selvitellä sukulaisuussuhteitaan. Asia oli erityisen tärkeä periytyvien omaisuuksien ja arvonimien johdosta. Hallitsijoille oli myös tarve todistaa sukututkimuksella polveutuvansa merkittävistä, jopa jumalallisista esi-isistä ja oikeuttaa näin oma valta-asemansa. Sukututkimuksen tekijältä saatettiin tällöin edellyttää jo valmiiksi määritetyn polveutumisen todistelua. Tällaisilla vääristellyillä sukupuilla on historiallinen arvonsa, mutta tieteellisen sukututkimuksen kannalta niillä ei ole käyttöä.

Kuninkaiden ja yleensä hallitsijoiden sukupuut ovat tavallaan sukututkimuksen esiaste. Sukututkimusta kirjallisessa muodossa edustaa perimätietoon perustuva Raamattu. Länsimaissa merkittävä sukututkimuksen perusta on antiikin Kreikan jumaltarusto, jonka moninaisten sukulaissuhteiden verkko edellytti laajaa sukutukimusta.

Uudemman ajan sukututkimuksen edelläkävijänä voidaan pitää englantilaista historioitsija William Camdenia (1551–1623), joka tuotannossaan otti esille nykyaikaiseen sukututkimukseen liittyviä kysymyksiä. Varsinaisen tieteelliseksi katsottavan sukututkimuksen alullepanija oli saksalainen professori Johann Cristoph Gatter (1727–1799). Hän julkaisi 1788 teoksen Abriß der Genealogie. Gatterin tavoitteena oli tieteellisesti selvittää maanomistukseen ja perimiseen liittyviä seikkoja.

Merkittävä apu vähitellen kehittyvälle sukututkimukselle oli erilaisten rekisterien syntyminen. Rekisterit olivat perinteisesti sisältäneet lakien, etuoikeuksien ja omaisuuserien listauksia, mutta vähitellen ne laajenivat koskemaan myös syntymiä, kuolemia ja vihkimisiä. (Katso väestörekisteri, kirkonkirjat)

Euroopassa Espanjan vanhimmat sukututkimuksen lähteet alkavat 1300-luvun loppuvuosilta. Englannissa seurakunnalliset lähteet alkavat vuodesta 1538, tosin syntymisen, vihkimisen ja kuoleman rekisteröinti tuli maassa pakolliseksi vasta 1800-luvun alkupuolella. Protestanttisten kirkkojen synnyllä on merkittävä osuus rekisteröinnin laajenemisessa, joka näkyy esimerkiksi Pohjoismaiden varhain alkaneissa sekä kirkon että valtion tarpeita palvelevissa rekistereissä.

Huomattavan työn sukututkimuksen leviämisen edistämiseksi ovat tehneet mormonit, jotka uskonnollisista syistä ovat laatineet valtaisat henkilörekisterit. He ovat myös tallentaneet usein vaikeasti saatavissa olevaa tietoa helpommin käytettävään muotoon ja kehittäneet ilmaisia tietokoneohjelmia sukututkimuskäyttöön.

Sukututkimus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisen sukututkimuksen historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa sukututkimuksen varhaisvaihetta edustava kirjallisuus syntyi 1600-luvulla jo ennen Turun Akatemian perustamista. Vuonna 1616 Johannes Messenius julkaisi teoksen Theatrum nobilitalis suecanae. Seuraavaksi ilmestyi 1650 professori Mikael Wexionius-Gyldenstolpen teos Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae et subjectorum provinciarum. Nykyisen mittapuun mukaan ensimmäinen tieteelliseksi luettava teos oli 1823 ilmestynyt A. E. Frosteruksen julkaisu, Antekningar om den Frosteruska släktenlähde?. Siinä keskityttiin yhden tietyn suvun selvittelyyn.

Eräänlainen sukututkimuksen monumentti, ja samalla myös koko suomalaisen sukututkimuksen perusteos on Genealogia Sursilliana. Sen tutkimukset aloitti jo 1600-luvulla piispa Johannes Terserus. Vuonna 1850 A. E. Alcenius julkaisi tämän Sursilllien suvun tutkimuksen laajennettuna. Teos on uudistettu myös nykyaikana ja 1971 se ilmestyi Eero Kojosen työstämänä nimellä Sursillin suku. Teoksessa käydään läpi Ruotsin Ångermanlandista kotoisin olevan kantaperheen jälkipolvet pohjalaisiin säätyläissukuihin.

Sukututkimuskirjallisuus voidaan jakaa varsinaisiin sukututkimusoppaisiin, sekä painettuihin tai muulla tavoin julkaistuihin sukututkimuksiin. Osasta sukututkimuksista on tullut eräänlaisia käsikirjoja, referenssiteoksia.

Sukututkimuksen merkitys muille tieteille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukututkimus eli genealogia on historian aputiede, ja historiantutkimus käyttää sen antamia tuloksia hyväkseen luodessaan selitystään menneisyydestä. Sukututkimuksella ei ole niin oleellista asemaa nykyisessä historiantutkimuksessa kuin sillä oli niin sanotun tapahtumahistorian aikana, jolloin suurmiehet ja heidän tekemisensä olivat tutkimuksen keskeisiä kohteita. Myös erilaiset hallitsijaluettelot ja vastaavat ovat menettäneet merkitystään historiankirjoituksen apuvälineinä.

Erityisesti Suomessa sukututkimuksella on käyttöä myös muissa tieteissä. Lääketiede ja sen erikoisala genetiikka ovat voineet pitää Suomen rajattua geeniperintöä ja pitkälle ulottuvia kirjallisia rekistereitä aineistonaan, kun on tutkittu perinnöllisiä sairauksia ja perimään liittyvä kysymyksiä.

Yhteiskuntatieteet ovat käyttäneet sukututkimusaineistoa tutkiessaan suomalaisen yhteiskunnan rakenteita, esimerkiksi yhteisöllisen aseman nousuun ja laskuun liittyviä kysymyksiä. Myös yhteiskunnan rakenteet, kylät ja muut vastaavat yhteisöt ovat tulleet esille rekistereistä. Sukututkimusaineiston avulla saadaan paljon tietoa yhteisöissä tapahtuneista aineellisista ja väestöllisistä muutoksista.

Sukututkimuksen välineet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tietolähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukututkimuksen perustietolähteitä ovat kirkonkirjat. Uusimmat kirkonkirjat sijaitsevat asianomaisten paikkakuntien kirkkoherranvirastoissa. Vanhoja kirkonkirjoja voi löytää maakunta-arkistoista ja kansallisarkistosta. Kullakin kirkkokunnalla on omat kirkonkirjansa. Kirkkoon kuulumattomien tietoja on siviilirekisterissä. Yleisesti ottaen kirkonkirjat siirretään kirkkoherranvirastosta kansallisarkistoihin, kun ne ovat yli 40 vuotta vanhoja. Kirkonkirjoja on kahta päätyyppiä, ensinnäkin ns. rippikirjat, joihin merkittiin seurakuntalaisista mm. lukutaito, kristinopin omaksuminen, ehtoollisella käynnit ja myös niiden laiminlyönnit sekä erityiseen huomautussarakkeeseen erilaiset rikkomukset ja rötökset, kuten huorinteot, juopumuksesta sakottamiset yms. Lisäksi pidettiin ns. historiakirjoja, joista käyvvät ilmi seurakunnissa tapahtuneet lasten syntymiset ja kastamiset, avioliittoon vihkimiset ja kuolemat ja hautaamiset. Lisäksi oli velvollisuus pitää ns. lastenkirjoja, joihin merkittiin kyläkunnittain tai kinkeripiireittäin kaikki syntyneet lapset, mutta niitä ei pidetty kaikkialla säännönmukaisesti. Seurakunnissa pidettiin sen lisäksi tilikirjoja, joihin merkittiin kunakin vuonna kuukausittain kirkon tulot ja menot. Myös niistä voi saada arvokkaita yksittäistietoja niistä seurakunnista, joiden rippi- ja historiakirjat ovat vajavaisia.

Esivalta on kerännyt tietoja vuodesta 1634 henkiverovelvollisesta väestöstä henkikirjoiksi lähinnä verotusta varten. Vanhempia, aina 1530-luvulle asti meneviä tietoja on maakirjoissa, joita ei kuitenkaan ole itä- ja pohjois-Suomesta. Henkikirjojen ja maakirjojen tietoja täydentävät monet muut veroluettelot kuten kymmenysveroluettelot, karja- ja kylvöveroluettelot ja hopeaveroluettelot. Veroluetteloista saa tietoa suvun omaisuudesta ja yhteiskunnallisesta asemasta. Sotilasrullista on hyötyä suvun sotilaiden tutkimisessa. Käräjien tuomiokirjoista voi löytää tietoja käräjäasioihin osallisista, maakaupoista, rikostuomioista ja vaikkapa riitatapauksien värikkäitä kuvauksia.

Muita tietolähteitä ovat muun muassa paikallishistoriat, Suomen maatilat -kirjat, matrikkelit, väestörekisteri, hautakivet ja siirtolaisuusinstituutin siirtolaisuusrekisteri. Tietoja voi löytyä myös yhdistysten jäsenluetteloista, vanhoista sanomalehdistä (muun muassa kuolinilmoitukset ja haastattelut) ja yritysarkistoista.

Suullista tietoa suvuista voi saada haastattelemalla suvun jäseniä. Usein suvuissa kuitenkin kulkee perimätietona uskomuksia tai tarinoita, jotka ovat ristiriidassa asiakirjoihin nähden. Lähteen luotettavuuden arviointi ja dokumentointi onkin oleellinen asia sukututkimusta laadittaessa.

Nykyaikana DNA-testausta eli geenisukututkimusta on ryhdytty käyttämään osana sukututkimuksen keinoja kartoittaa sukulinjoja - useimmiten välineenä on mieslinjaisen eli Y-DNAn testaus suvun eri haarojen edustajilta.

Arkistot Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehdottomasti tärkein sukututkimuksen arkistokokonaisuus on Helsingissä toimiva Kansallisarkisto sekä maakunta-arkistot, joita on seitsemän eri puolilla Suomea.

Kansallisarkisto on Suomen arkistolaitoksen keskusyksikkö, johon on kerätty suuri määrä niin valtionhallinnon kuin yksityisten kansalaisten tuottamaa arkistomateriaalia. Maakunta-arkistoihin on kerätty niiden oman alueen keskeinen arkistomateriaali. Seurakuntien ja valtiovallan eri tarkoituksiin tehdyt rekisterit, luettelot ja asiakirjat ovat Kansallisarkistossa tai maakunta-arkistoissa. Perukirjat ja muu yksityisesti tuotettu julkinen arkistomateriaali on sijoitettu usein myös maakunta-arkistoihin. Lisäksi arkistoissa on yleensä sukututkijoiden käytössä mikrofilmatut kopiot alueen seurakuntien kirkonkirjoista ja muun muassa lääninhallinnon keräämistä luetteloista eli niin sanotuista läänintileistä. Alkuperäisiin asiakirjoihin pääsee tutustumaan perustellusta syystä.

Keskeisiä tietolähteitä ovat myös seurakuntien kirkkoherranvirastojen arkistot, joissa pääosin säilytetään vuosien 1860 tai 1900 jälkeisiä asiakirjoja. Tutkijoilla on usein tilaisuus päästä henkilökohtaisesti tutustumaan asiakirjoihin, tai sitten hän voi tilata korvausta vastaan haluamansa selvityksen seurakunnan virkailijoiden tekemänä työnä.

Paikallisina arkistoina seurakuntien lisäksi toimivat muun muassa kuntien, kaupunkien, oikeusistuinten ja nyttemmin lakkautettujen lääninhallitusten arkistot. Näitä arkistoja kuitenkin käytetään sukututkimuksessa yllä mainittuja harvemmin. Lisäksi voidaan mainita Tilastokeskuksen ylläpitämä Kuolintodistusarkisto, johon on talletettu kuolintodistukset 1936 alkaen.

Tietokoneohjelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin sukututkimuksessa selvitetyt tiedot useimmiten talletetaan tietokoneelle erityisen sukututkimusohjelmiston avulla. Ohjelmistot tyypillisesti pitävät yllä tietokantaa tiedoista ja lähteistä, ja osaavat tulostaa tiedoista raportteja sukututkimuksessa käytetyillä esitystavoilla.

Ohjelmistoja on lukuisia, myös kotimaisia. Lisäksi useisiin ulkomaisiin ohjelmistoihin on saatavissa suomen- tai ruotsinkielinen käännös.

Tutkimusseurat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vuonna 1917 perustettu Suomen Sukututkimusseura julkaisee useita sukututkimukseen erikoistuneita lehtiä: Genosta, Sukutietoa, Vuosikirja-sarjaa ja Julkaisuja-sarjaa. Seuralla on oma suuri ja monipuolinen alan kirjasto. Seuran kotisivulla on sukututkimukseen liittyvää aineistoa lyhennesanastosta Genos-lehden vanhojen vuosikertojen artikkeleihin.
  • HisKi eli Historiakirjojen hakuohjelma on Suomen Sukututkimusseuran hanke. Tarkoituksena on saada Suomen seurakuntien kirkonkirjojen tiedot internetin kautta käytettäväksi tietokannaksi. Tietokantapohjaisuus antaa mahdollisuuden tehdä tiedoista monipuolisia hakuja. Kopiointi tapahtuu vapaaehtoisesti 1900-luvun alkupuolella käsin tehdyistä ”mustista kirjoista”, joihin tiedot on kirjattu alkuperäisistä kirkonkirjoista. Kyse ei ole siis alkuperäislähteiden käytöstä, mutta mustien kirjojen luotettavuus on kohtuullinen. HisKin tietoja täydennetään ajoittain, ja ainakin toistaiseksi tietokannan käyttö on vapaata.
  • Suomen Sukuhistoriallinen yhdistys ry. (SSHY) hallinnoi ja ylläpitää digitaalista arkistoa, josta löytyy mikrofilmeiltä skannattuja kirkonkirjojen sivuja internetin kautta vapaasti selattavana. Kysymyksessä on siis tarkka kuva alkuperäisen asiakirjan sivusta. Kirkonkirjoja skannataan vapaaehtoisvoimin jatkuvasti lisää eri seurakunnista.
  • Eri puolilla Suomea toimii paikallisia sukututkimusseuroja, joista joillakin on jopa valtakunnallisestikin merkittävää toimintaa. Ajantasaisinta luetteloa sukututkimusyhdistyksistä ylläpitää Suomen Sukututkimusseura internet-sivuillaan.
  • Lisäksi Suomessa toimii tuntematon määrä erilaisia sukuseuroja ja sukuyhdistyksiä. Niiden kantavana voima on yhteinen esivanhempi, sama sukunimi tai jokin muu yhteinen peruste. Seurat ovat usein rekisteröityjä, mutta myös rekisteröimättömiä seuroja on runsaasti. Myös seurojen toimintamuodot vaihtelevat, yleisimpiä lienevät yhteiset tapaamiset sekä sukututkimusaineiston julkaiseminen. Useilla seuroilla on oma seuralehti. Yksi luettelo sukuseuroista on löytyy Suomen Sukututkimusseuran sivuilta.
  • Sukuseurojen keskusliiton tarkoituksena on olla yhdysside suomalaisten sukuseurojen välillä ja toimia niiden yhteistyöfoorumina. Noin reilu kolmannes aktiivisista suomalaisista sukuseuroista kuuluu tähän keskusjärjestöön. Liitto julkaisee omaa lehteä Sukuviesti.

Sukututkimus harrastuksena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukututkimuksen harrastaminen on voimakkaasti lisääntynyt suurten ikäluokkien kiinnostuessa asiasta. Aikaisemmin sukututkimusta pidettiin eläkeläisten harrastuksena, nyt mukaan on tullut yhä nuorempia ikäpolvia.

Sukututkimuksen perusteet on helppo oppia ja perustaidoilla pääsee melkoisen pitkälle. Apuna on suuri määrä valmiita sukututkimuksia sekä internetin kautta kaikkialla käytettävissä olevat puhtaaksi kirjoitetut lähteet kuten HisKi-tietokanta syntyneistä, kuolleista ja vihityistä sekä Karjala-tietokanta luovutetun Karjalan kirkonkirjoista.

Pidemmälle vietynä sukututkimus vaatii huolellista paneutumista, sillä vanhojen asiakirjojen käsiala voi olla hankalalukuista ja kieli vanhaa virkamiesruotsia, latinaa, saksaa tai venäjää. Asiakirjojen etsiminen arkistoista ja niiden tulkinta vaativat usein erityisosaamista. Koska suku voi olla hyvinkin laaja ja toisaalta koska tutkiminen on ajoittain vaivalloista ja hidasta, voi suvun perinpohjaiseen tutkimiseen kulua harrastajalta kymmeniä vuosia.

Nykyisin internet mahdollistaa sukututkimuksia erinlaisilla sukututkimussivustoilla.

Opetus ja opaskirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkiksi kansalais- ja työväenopistot järjestävät suhteellisen usein sukututkimuskursseja, joilla opetetaan harrastuksen perustaidot. Myös sukututkimusyhdistykset järjestävät perehdyttämiskursseja. Sukututkimukseen liittyviä erilaisia opaskirjoja on ilmestynyt runsaasti.

Sukututkimus ammattina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukututkimusta tehdään myös ammattimaisesti. Tutkijat toimivat joko yksityishenkilöiden tai sukuseurojen tilauksesta. Jotkut sukututkijat tekevät myös omia hankkeitaan, ja markkinoivat tuloksia yleisölle. Useat ammattimaiset sukututkijat vetävät myös kansalaisopistojen ja muiden organisaatioiden järjestämiä sukututkimuskursseja.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Huovila, Marja & Liskola, Pirkko & Piilahti, Kari-Matti: Sukututkimuksen käsikirja. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35020-1.
  • Luttinen Rauno ja Hyppönen Marjo: Sukututkimuksen käsikirja. 1988.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]