Viisivuotiaan pojan fobian analyysi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viisivuotiaan pojan fobian analyysi
Analyse der Phobie eines fünfjährigen Knaben
Alkuperäisteos
Kirjailija Sigmund Freud
Kieli saksa
Genre psykoanalyysi
Julkaistu 1909
Suomennos
Suomentaja Riitta Pentti
Kansitaiteilija Arto Sivonen
Kustantaja Yliopistopaino
Julkaistu 1997
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 150
ISBN 951-570-366-2
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Viisivuotiaan pojan fobian analyysi (saks. Analyse der Phobie eines fünfjährigen Knaben) on Sigmund Freudin vuonna 1909 ilmestynyt tunnettu psykoanalyyttinen tapauskertomus.[1] Psykoanalyytikko Anna Freudin mukaan psykoanalyysin teoria astui siinä eteenpäin ratkaisevan askelen.[2] Kirjoituksesta on ilmestynyt kaksi suomennosta, uudempi valikoimassa Tapauskertomukset vuonna 2006.[3]

Freud hoiti pikku Hansin hevoskammoa isän välityksellä tapaamatta yhtä kertaa enempää itse potilasta. Tämä oli Freudin mukaan keskeistä Hansin toipumiselle, sillä näin myös isä pääsi kohtaamaan omia kätkössä olevia puoliaan. Freudin mukaan Hans kärsi sekä kastraatioahdistuksesta että oidipuskompleksista. Pelko hevosia kohtaan johtui siitä, että ne symbolisesti edustivat isää, jonka Hans halusi tappaa päästäkseen sänkyyn äitinsä kanssa. Kun tämä Freudin ohjeen mukaan kerrottiin Hansille, hän oivalsi asian ja hevospelko vähitellen katosi.[4] Freudin tavatessa Hansin tämän ollessa 19-vuotias terapeutti havaitsi, että potilaasta, joka viisivuotiaana oli ”kaikkien paheiden esikuva”,[5] oli kehittynyt henkisesti vahva nuori mies.[6]

Psykoanalyysin kriitikot ovat nähneet Freudin tapauskertomuksen eri tavalla kuin koulukunta itse. Hans Eysenckin mukaan se osoitti tieteellisen asenteen täydellistä puutetta, naiivia luottamusta erittäin kyseenalaisiin tulkintoihin, välinpitämättömyyttä tosiasioita ja havaintojen tekoa kohtaan sekä messiaanista uskoa omaan erehtymättömyyteen yhdistettynä halveksuntaan kaikkia arvostelijoita kohtaan.[7]

Terapian kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diagnoosi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hans pelästyi, kun ajurin hevonen kaatui kadulla (kuva: Emil Mayer, Wien 1905–1914).

Pikku Hansin vanhemmat olivat psykoanalyysin varhaisia kannattajia ja kasvattivat lastaan analyysin periaatteiden mukaisesti käyttäen mahdollisimman vähän pakottamista. Kun äiti tapasi 3½-vuotiaan Hansin koskettelemasta siitintään, äiti uhkasi kuitenkin kutsua lääkärin leikkaamaan pois ”piipin” (saks. Wiwimacher). Tammikuussa 1908 isä (musiikin professori Max Graf) kirjoitti Freudille, että pikku Hansille oli kehittynyt lamauttava pelko, että hevonen purisi häntä. Hän alkoi myös pelätä, että suuret kuormarattaita vetävät hevoset kaatuisivat. Isä oli taipuvainen pitämään pojan pelkoja seurauksena äidin liiallisen hellyyden aikaansaamasta seksuaalisesta ylikiihottumisesta. Freud sen sijaan oletti ongelman johtuvan Hansin torjutusta eroottisesta kaipuusta äitiin. Torjutut toiveet muuttuivat ahdistukseksi, joka kiinnittyi ulkopuoliseen kohteeseen. Näin hevosfobia oli syntynyt.[1] Vaikka äidin uhkaus kastraatiosta oli tapahtunut jo 15 kuukautta ennen pelkotilojen alkamista, Freud piti viivettä oman kliinisen kokemuksensa perusteella ”täysin tyypillisenä käyttäytymisenä”.[8]

Pikku Hansin fobia laajeni. Hän oli haluton lähtemään kodistaan mutta tunsi joskus pakkoa katsella hevosia. Eläintarhassa elefanttien ja kirahvien siittimet askarruttivat häntä. Hansin kiinnostus sukupuolielimiin – omiinsa, isän, äidin, pikkusiskon, eläinten – uhkasi muuttua pakonomaiseksi. Freud katsoi aiheelliseksi asettaa kyseenalaiseksi isän päätelmän, että Hans pelkäsi suuria siittimiä. Arvokkaan johtolangan tarjosi keskustelu, jossa isä sanoi: ”– – ja pelästyit ehkä, kun näit kerran hevosen suuren pippelin, mutta sitä sinun ei tarvitse pelätä. Isoilla eläimillä on suuri pippeli, pienillä on pieni pippeli.” Tähän Hans vastasi: ”Ja kaikilla ihmisillä on pippeli, ja kun minusta tulee isompi, pippelikin kasvaa. Sehän on juurtunut kiinni.”[9] Tästä Freud oivalsi, että pikku Hans pelkäsi menettävänsä siittimensä. Hänelle oli kehittynyt kastraatiopelko.[1]

Hoito[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Analyysin tässä vaiheessa isä tuli kysymään neuvoa Freudilta. Peter Gayn mukaan Freudin oivallukset edistivät suuresti pikku Hansin ongelmien ratkaisua. Uhkaavat hevoset edustivat Hansin isää, jolla oli hevosen turpaa muistuttavat suuret, mustat viikset. Hans pelkäsi, että isä olisi hänelle vihainen Hansin tuntemasta suuresta rakkaudesta äitiinsä ja isään kohdistuvista hämäristä kuolemantoiveista. Pureva hevonen edusti vihaista isää, kaatunut hevonen kuollutta isää. Pikku Hansin sisäiset prosessit vahvistivat jälleen Freudin käsitystä ambivalenssin kokonaisvaltaisesta vaikutuksesta psyykkisessä elämässä. [1]

Kun Freud ystävällisesti tulkitsi viisivuotiaalle Hansille isän välityksellä nämä löytönsä, fobia alkoi Peter Gayn mukaan väistyä ja ahdistus haihtua.[1] Freudin elämäkerturin Peter Gayn mukaan yksi teoria, jonka tämä lapsen psykoanalyysi havainnollisti, oli teoria oidipuskompleksista. Pikku Hansin tapaus oli myös havaintoesimerkki oidipaalisessa vaiheessa toimivista puolustuskeinoista.[1] Osmo Tammisalon mukaan Hans olisi ainoa terapiatapaus, johon Freud sovelsi teoriaansa oidipuskompleksista,[10] vaikka oidipuskompleksi on keskeinen myös ”Susimiehen” tapauskertomuksessa ”Erään lapsuudenneuroosin historiaa” vuodelta 1918.[11]

Freud palasi ”Pikku Hansin” tapaukseen vuonna 1922 kirjoittamassaan jälkisanassa sekä vuonna 1926 kirjassaan Esto, oire ja ahdistus.[12]

Tapaustutkimuksen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenkielisen laitoksen esipuheessa vuonna 1997 lastenpsykiatri Jukka Mäkelä pitää teosta yhtenä psykoanalyyttisen perinteen kulmakivistä. Hansin tapaus oli Freudille tärkeä ja syvästi merkityksellinen. Hoitaessaan pikku Hansia Freud oli juuri julkaissut kolme seksuaaliteoreettista tutkielmaansa. Kirjan lähes voitonriemuinen sävy johtunee kirjoittajan vakaumuksesta, että Hansin tapaus todisti oikeaksi hänen teoriansa. Vanhempien suhtautuminen lapsen seksuaalisuuteen oli ajalle tyypillisesti kaksinaismoralistista, vuoroin sallivaa, vuoroin rankaisevaa. Kun pulmallisia asioita ei voinut käsitellä selkeästi, Hans alkoi oireilla. Apuun saatiin isän tuttava ja äidin entinen terapeutti Sigmund Freud.[6]

Laajassa Freud-elämäkerrassaan myös Peter Gay kertoo, että tapaus oli tärkeä Freudille, joka siihen viitaten kirjoitti: ”En ole koskaan saanut hienompaa oivallusta lapsen sielusta.” Freud katsoi, että pikku Hansin ”lapsuudenneuroosi” vahvisti niitä olettamuksia, joita hänen aikuiset neuroottiset potilaansa olivat innostaneet häntä koettelemaan. Sairauden aiheuttaa ”patogeeninen aineisto”, joka voidaan jäljittää varhaislapsuuden kokemuksiin. Sellainen löytyi myös Hansin fobian taustalta.[1]

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoanalyysin omassa piirissä Freudin tapauskertomusta on tulkittu moneen kertaan uusilla tavoilla.[13] Psykoanalyysi ja Sigmund Freud ovat alusta alkaen myös jakaneet vahvasti mielipiteitä.[14] Ruotsalainen kasvatustieteilijä Max Scharnberg tiivisti vastakkainasettelun sanoihin: ”psykoanalyysista on maailmalla esitetty niin kattavaa kritiikkiä, että todellinen mysteeri on enää se, miten tuhannet tai miljoonat lukijat – useat heistä johtavia lääkäreitä tai psykologian professoreita – onnistuivat melkein vuosisadan ajan olemaan sokeita jollekin, joka on kaikkien nähtävissä.”[15] Tunnetuimpia Freudin kriitikoita on ollut saksalais-brittiläinen psykologian professori Hans Eysenck.

Hans Eysenck[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hans Eysenck kirjoitti Freudia ja psykoanalyysia arvostelevan teoksen Decline and Fall of the Freudian Empire (1985), jossa hän käsittelee laajasti myös pikku Hansin tapausta. Ernest Jones kertoo Freud-elämäkerrassaan, että Freud oli kirjoittanut myös tapauskertomuksessa esiintyvää pikku Hansia muutamaa kuukautta nuoremmasta Herbertistä. Tämän nelivuotiaan pojan vanhemmat myös olivat psykoanalyysin varhaisia kannattajia. Freudin mukaan Herbertin vanhemmat eivät käyttäneet pakkoa kasvatuksessa. Herbert osoitti elävää kiinnostusta ruumiinosaansa, jota hän nimitti ”piipiksi”, koska häntä ei koskaan peloteltu syyllisyydellä tämän asian johdosta. Freud ennusti, että Herbert ei todennäköisesti joutuisi kärsimään neuroottisista oireista.[16]

Ernest Jones kertoo kuitenkin, että Herbert ja Hans olivat sama lapsi. Freud käyttää lapsesta nimeä Herbert, kun hän kertoo tästä nelivuotiaana ennen fobian puhkeamista ja Hans, kun hän käsittelee myöhemmin alkanutta hevosfobiaa. Hans Eysenck toteaa, että nelivuotias Herbert oli kuullut äitinsä uhkauksen piipin leikkaamisesta, mutta se ei aiheuttanut Freudin kuvaamaa patogeenista oireistoa. Freud kirjoitti, että Hans oli kehittänyt vaikean fobian juuri vapaamman kasvatuksen tähden, koska myös hänen ahdistuksensa pääsi kehittymään esteettömämmin. Herbertin osalta hän oli kuitenkin enteillyt muuta. Eysenck totesi, että Freudin hypoteesien epäselvyys esti niiden luotettavan testaamisen.[16]

Peter Gayn mukaan Hansin ahdistus alkoi väistyä Freudin neuvojen avulla.[1] Freud kuitenkin kertoi, että maaliskuun lopulla hän tapasi Hansin, joka edelleen kärsi hevospelosta kaikesta saamastaan sukupuolivalistuksesta huolimatta. Hans selitti pelkäävänsä hevosen silmien edessä ja turvan ympärillä olevaa mustaa aluetta. Isän mielestä se on voinut olla paksu hihna hevosen valjaissa, mutta Freud korjasi sen tarkoittavan isän viiksiä.[17] Isän kertomuksen mukaan fobia oli alkanut, kun Hans oli nähnyt ajurin hevosen kaatuvan.[18]

Hans Eysenck on pitänyt erikoisena Freudin ratkaisua kehittää lasten psykoanalyysin teoriaperustaa yhden tapauksen nojalla kirjeitse, ilman että Freud edes tapasi lasta muuten kuin yhden kerran. Menetelmä ei ole yleistynyt, mutta psykoanalyytikot eivät ole asiasta Freudia arvostelleet. Eysenck toteaa, että pikku Hans lopulta toipui peloistaan, kuten onkin ennustettavissa silloin, kun oireet ovat suhteellisen lieviä. Hansin kohdalla niitä olivat pelko ulosmenoa kohtaan, masennus iltaisin ja pelko, että hevonen puree häntä kadulla. Mikään ei Freudin selostuksessa viittaa siihen, että isän välityksellä annettu terapia olisi vaikuttanut asiaan. Tapauskertomus ei liioin anna mahdollisuutta yhdistää toipumista viisivuotiaan saamiin ”oivalluksiin” kätketyistä vaikuttimistaan. Freudin kertoma aineisto on valikoitua, isän raportointi epätarkkaa ja Hansin lausunnot ristiriitaisia ja epäluotettavia. Freud itse totesi kirjassaan, että psykoanalyysi ei ole puolueetonta tieteellistä tutkimusta vaan terapiaa.[16]

Joseph Wolpe ja Stanley Rachman[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joseph Wolpe ja Stanley Rachman (1960) tiivistävät tapaustutkimusta koskevan kritiikkinsä seuraavasti.[19][20]

  1. Hans viihtyi äitinsä seurassa, mutta tapausselostus ei sisällä näyttöä siitä, että lapsi olisi halunnut sukupuoliyhteyttä äitinsä kanssa.
  2. Hans ei ilmaissut vihaa tai pelkoa isäänsä kohtaan kuten Freud väittää. Häneltä tosin saatiin tämän suuntainen vastaus, mutta vasta painostamisen jälkeen.
  3. Freud väitti, että Hansin seksuaalinen kiinnostus äitiin muuttui ahdistukseksi. Freud katsoi, että hänen teoriansa vaati tällaista yhteyttä, mutta aineistossa sellaista ei ole nähtävissä.
  4. Hans kielsi, että hevoset edustaisivat isää toisin kuin hänelle uskoteltiin. Hän pelkäsi hevosia, ei isää.
  5. Freud väitti, että fobian tarkoitus oli pitää äiti Hansin lähellä. Hans kuitenkin oli pelokas myös äidin kanssa liikkuessaan.
  6. Freud väitti, että annettu tulkinta auttoi Hansia voittamaan oidipuskompleksinsa. Mikään ei viittaa siihen, että hänellä sellainen oli tai että tulkinta sen olisi poistanut.[19]

Freud totesi, ettei hän analyysillaan pysty vakuuttamaan ketään, joka ei itse antanut itseään vakuuttaa,[14] ja että ei itse oikeastaan oppinut analyysistaan mitään uutta.[21] Myös Wolpe ja Rachman katsoivat, että Freudin johtopäätökset ovat peräisin hänen teorioistaan, eivät tapauksen empiirisestä aineistosta.[22] He esittivät vaihtoehtoisen teorian Hansin hevospelon syntymiselle. Kaatuneen ja sätkyttelevän hevosen näkeminen aiheutti pelkoreaktion, joka yleistyi muihin samanlaisiin isoihin eläimiin ja myös itse kadulla kulkemiseen. Lasten pelot yleensä häviävät itsestään muutamassa viikossa tai kuukaudessa. Luonnollisessa desensitisaatiossa pelkoa herättänyt ärsyke alkaa menettää tehoaan, kun muut tunteet kilpailevat pelon kanssa. Tähän tarvitaan turvallinen ympäristö.[23]

Jari Ehrnrooth[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kulttuurintutkija Jari Ehrnrooth (2006) katsoo, että Freudin karisma on särkynyt, sillä 150 vuotta syntymänsä jälkeen psykoanalyysin perustaja vaikuttaa enää omiin hullunkurisiin dogmeihinsa juuttuneelta kiihkoilijalta; hän ei ollut tiedemies vaan lääkärikoulutuksen saanut kirjailija. Freud väitti kunnioittavansa ”potilaan omaa tahtoa ja näkemystä", mutta todellisuudessa todisteli omia opinkappaleitaan. Kriittisen pohdinnan sijasta saadaan lukea, kuinka ”täydellisen oikeaan osuneita” hänen oletuksensa olivat.[24]

Ehrnrooth arvostelee Freudin menetelmiä myös pikku Hansin terapiassa. Kun viisivuotias Hans alkaa pelätä kaatuvia hevosia, hänelle kerrotaan, että hän haluaa murhata isänsä, jotta pääsisi äidin vuoteeseen. Kun äiti lyö Hansia, ja tämä uhkaa lyödä takaisin, se on ilmaus sadistisesta seksuaalisesta yllykkeestä. Kun äiti uhkaa leikata Hansilta pippelin ellei tämä lopeta sen koskettelua, seurauksena on tiedostamaton kastraatioahdistus, joka on Hansin tunnevaikeuksien todellinen syy. Ehrnrooth katsoo, että Freudin tapauskertomukset ovat painava syytekirjelmä sekä Freudin omaa ajattelua että hänen psykoanalyyttista terapiaansa vastaan.[24]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h Gay 1990, s. 321–327.
  2. ↑ Freud, Anna: Esipuhe saksankieliseen painokseen vuonna 1980. Teoksessa Freud 1997 (s. 137–141), s. 140.
  3. ↑ Freud 1997 ja Freud 2006.
  4. ↑ Freud 1997 (1909), s. 28
  5. ↑ Freud 1997 (1909), s. 17.
  6. ↑ a b Mäkelä, Jukka: esipuhe teokseen Freud 1997, s. 5–7.
  7. ↑ Eysenck 2004 (1985), s. 113–114.
  8. ↑ Freud 1997 (1909), s. 35.
  9. ↑ Freud 2006, s. 135–136.
  10. ↑ Tammisalo 2007, s. 114.
  11. ↑ Freud, Sigmund: ”Erään lapsuudenneuroosin historiaa”, Johdatus narsismiin ja muita esseitä, s. 284. Suomentanut Mirja Rutanen. Helsinki: Love Kirjat, 1993. ISBN 951-8978-24-7.
  12. ↑ Freud, Sigmund: ”Esto, oire ja ahdistus”, Kirjoituksia psykoanalyysin teoriasta ja käytännöstä 1, s. 109–115, 127–129. Suomentanut Markus Lång. Helsinki: Books on Demand, 2017. ISBN 978-951-568-291-8.
  13. ↑ Midgley 2006.
  14. ↑ a b Freud 1997 (1909), s. 99.
  15. ↑ Tammisalo 2007, s. 45.
  16. ↑ a b c Eysenck 2004 (1985), s. 103–104.
  17. ↑ Eysenck 2004 (1985), s. 106.
  18. ↑ Freud 1997 (1909), s. 48.
  19. ↑ a b Eysenck 2004 (1985), s. 109–110.
  20. ↑ Wolpe & Rachman 1960.
  21. ↑ Freud 1997 (1909), s. 133.
  22. ↑ Eysenck 2004 (1985), s. 111.
  23. ↑ Eysenck 2004 (1985), s. 112.
  24. ↑ a b Ehrnrooth 2006.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Halpert, Eugene: The Grafs: Father (Max) and Son (Herbert a.k.a. Little Hans). The Psychoanalytic Study of the Child, 2008, s. 115–142. Yale University Press. ISBN 978-0-300-12540-5. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  • Köhler, Thomas: ”Zur Kritik und Neuinterpretation der Fallgeschichte vom ’Kleinen Hans’ (Wolpe und Rachmann)”, Anti-Freud-Literatur von ihren Anfängen bis heute: Zur wissenschaftlichen Fundierung von Psychoanalyse-Kritik, s. 115–131. Stuttgart: W. Kohlhammer, 1996. ISBN 3-17-014207-0.
  • Lång, Markus: Ensimmäinen suomennos lastenpsykiatrian klassikosta. Niin & näin, 1998, nro 3, s. 73–74. Artikkelin verkkoversio (PDF).
  • Mühlleitner, Elke: Biographisches Lexikon der Psychoanalyse. Die Mitglieder der Psychologischen Mittwoch-Gesellschaft und der Wiener Psychoanalytischen Vereinigung 1902–1938, s. 119–120. Tübingen: Edition Diskord, 1992. ISBN 3-89295-557-3. (saksaksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viisivuotiaan_pojan_fobian_analyysi&oldid=21268002”