Psykoterapia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee mielenterveyttä. Katso Psykoterapia (lehti) aikakauslehdestä. Albumista, katso: Psykoterapia (albumi).

Psykoterapia on erilaisten mielenterveyden häiriöiden psykologinen hoitomuoto. Siinä on kyse jäsennellystä vuorovaikutuksellisesta prosessista potilaan tai potilaiden ja hoitavan henkilön tai henkilöiden välillä.[1] Tekniikkana psykoterapiassa voidaan käyttää keskustelua tai muuta soveltuvaa tekniikkaa. Psykoterapeuttinen keskustelu eroaa tavallisesta keskustelusta mm. siten, että terapiassa pyritään tiettyyn tavoitteeseen, josta on sovittu hoidon alussa. Yleisesti tavoitteena on esimerkiksi psyykkisen sairauden hoitaminen, psyykkisen oireen poistaminen, oireen lieventäminen, potilaan psyykkisten valmiuksien parantaminen tai jopa potilaan persoonallisuudenpiirteiden muokkaus toimivammiksi. Potilaille voidaan antaa kotitehtäviä. Psykoterapian apuna voidaan käyttää esimerkiksi lapsilla leikkivälineitä, musiikkia, kirjallisuutta ym materiaalia.

Psykoterapia on psyykkisen terveyden ja toimivuuden lisäämiseen tähtäävää tavoitteellista terveydenhuollon ammatillista toimintaa. Psykoterapian tavoitteena on poistaa tai lievittää psyykkisiä häiriöitä ja niihin liittyvää kärsimystä, tukea psyykkistä kasvua ja kehitystä sekä lisätä henkilön valmiuksia itse ratkaista ongelmiaan. Sen avulla hoidetaan henkilöitä, joilla on psyykkinen häiriö tai psykoterapian keinoin autettavissa oleva muu ongelma. Häiriöllä tai ongelmalla saattaa olla psyykkisten ilmenemismuotojen lisäksi ruumiillisia, vuorovaikutuksellisia ja sosiaalisia ilmenemismuotoja. Pidempikestoisten ja hankalampien häiriöiden kohdalla psykoterapiaa voidaan käyttää lääkehoitoon yhdistettynä.

Psykoterapian muotoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoterapiatekniikoita ja -suuntauksia on maailmalla runsaasti. Useimmat psykoterapiamuodot ovat lähtökohdiltaan ja teoriataustaltaan alun perin yksityisten ihmisten innovaatioita. Menetelmiä on sitten myöhemmin tutkittu tieteellisesti ja pyritty ottamaan käyttöön ne terapiatavat, jotka ovat myös tutkimustiedon perusteella tehokkaita ja toimivia. Vain muutamat niistä on pystytty osoittamaan tieteen kriteerein tehokkaiksi. Kognitiivis-behavioraaliset terapiat ovat näistä tutkituimpia. Psykoterapiasuuntauksen ja -menetelmän valinnassa tulee ottaa huomioon soveltuvuus potilaan häiriön hoitoon. Esimerkiksi neuropsykiatristen häiriöiden, kuten ADHD:n, autismin ja aspergerin hoitoon ei psykoterapiasta ole yleensä juuri apua (Brummer 2005), mutta psykoterapiaa voidaan käyttää komorbidien (littännäisoireiden) hoitoon.

Psykoterapiaa tulisi aina soveltaa potilaan tarpeiden mukaisesti. Psykologian eri koulukunnilla on usein omat terapiamuotonsa, kuten psykoanalyysi, kognitiivinen psykoterapia, hahmoterapia, ryhmäterapia ja perheterapia, ja psykoterapian piirteet saattavat vaihdella myös terapeutin mukaan. Terapian kesto vaihtelee muutamasta käyntikerrasta vuosia kestäviin tiiviisiin kontakteihin. Psykoterapiat ovat etupäässä avohoidon hoitomuotoja, mutta niitä sovelletaan myös laitoshoidossa ja usein yhdistetään myös lääkehoito.

  • Yksilöterapiassa keskustelu on nimensä mukaisesti yksilöön painottuvaa, ja keskustelussa ovat läsnä vain terapeutti ja potilas.
  • Ryhmäterapiassa keskustelu käydään ongelmista kärsivien kesken ryhmässä (esimerkiksi vertaistukiryhmät), mutta paikalla on yleensä myös psykoterapeutti.
  • Perheterapiaan voi osallistua koko perhe. Tällöin terapeutti tai hoitotiimi hoitaa yhtä aikaa yhtä tai useampaa perheenjäsentä, toisinaan myös laajempaa ihmissuhdeverkostoa.
  • Kriisiterapiaa annetaan, kun on nopeasti voitettava äkillisiä ongelmia, esimerkiksi onnettomuuden uhreille ja uhrien omaisille. Se voi olla sekä yksilö- että ryhmäterapiaa. Myös perheterapian keinoja voidaan käyttää kriisityössä.

Psykoanalyysi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Psykoanalyysi

Psykoanalyysi on Sigmund Freudin 1900-luvun alussa kehittämä paljastava psykoterapia. Terapian tavoitteena on lisätä henkilön itsetuntemusta ja auttaa häntä rakentamaan personallisuuttaan uudelleen. Psyykkiset oireet lieventyvät analyysin edetessä ja käyvät lopulta tarpeettomiksi. Psykoanalyysin erikoisalueena ovat olleet neuroottiset häiriöt. Siinä oletetaan, että neuroosit johtuvat varhaisen vuorovaikutuksen häiriöistä ja torjutuista (lapsuuden)kokemuksista. Hoidon tavoitteena on saattaa potilaan torjumat kokemukset tietoisiksi, jotta hän pystyy aikuisen psyykkisten voimavarojen turvin ratkaisemaan ne ja oppii elämään niiden kanssa. Synnynnäisiin neurologisiin häiriöihin, kuten autismiin siitä sen sijaan ei ole todettu olevan apua.

Transferenssi eli tunteensiirto muodostaa psykoanalyysissa keskeisen tiedonhankintatavan silloin kun etsitään torjuttuja lapsuudenkokemuksia. Potilas liittää huomaamattaan tiettyjä tunnelatauksia analyytikkoonsa ja pitää häntä esimerkiksi iloisena, rakastavana, vihaisena jne. Transferenssi pääsee kehittymään, kun potilas käy hoidossa neljä tai viisi kertaa viikossa usean vuoden ajan. Alkuvaiheessa analyytikko antaa transferenssin rauhassa kehittyä transferenssineuroosiksi. Tämä tarkoittaa, että potilas siirtää vääristyneet käsitykset itsestään ja muista myös tähän suhteeseen.

Analyysiprosessin kuluessa analyytikko tutkii yhteistyössä potilaan kanssa tämän sisäistä maailmaa. Potilas kertoo vapaasti mielijohteitaan eli kertoo kaiken, mitä mieleen juolahtaa sillä hetkellä, ja analyytikko kuuntelee, pyytää lisäselvityksiä ja kiinnittää huomiota potilaan vastarintaan. Vastarinta tarkoittaa potilaan haluttomuutta kertoa tietyistä asioista, ja analyytikko joutuu koko ajan osoittamaan sen olemassaolon. Analyysin kuluessa analyytikko huomaa, että potilas yrittää järjestelmällisesti sivuuttaa tietyt teemat. Vastarinta kertoo potilaan defenssimekanismien toiminnasta, koska potilas ei halua tiedostaa epämiellyttäviä asioita.

Psykoanalyyttisen hoidon huipentuma on transferenssineuroosin purkamisessa. Keskeinen väline tässä työssä on tulkinta. Analyytikko ei tarjoa eikä tuputa potilaalle tulkintoja vaan pyrkii sopivassa tahdissa tekemään potilaan tietoiseksi ongelmista ja saamaan hänet itsensä oivaltamaan syy-yhteydet. Oivallus parantaa aina potilaan toimintakykyä, vaikka se ei aina välttämättä ole mieluinen. Psykoanalyysissa pätee sääntö, että on parempi olla tietoinen kuin epätietoinen.

Asiakaskeskeinen terapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykologi Carl Rogers kehitti asiakaskeskeisen terapian. Käyttämällä nimitystä asiakas hän halusi välttää potilaan ja terapeutin joutumista ennalta asetettuihin rooleihin. Rogers halusi hoidoissaan suunnata huomion menneisyyden kaivelemisesta asiakkaan asenteisiin, nykyhetkeen ja sen ongelmiin. Hän ei halunnut olla asiantuntija, joka tulkitsee hoidettavan oireita, vaan asettui asiakkaan kanssa tasavertaiseksi yhteistyökumppaniksi. Hän oletti asiakkaiden olevan itse parhaita oman elämänsä asiantuntijoita, joilla on kyky ja halua ohjata elämäänsä parempaan suuntaan, kunhan vain sisäisen kasvun esteitä voidaan vähentää.

Rogersin mielestä kasvun esteenä on väärä minäkäsitys ja erityisesti ristiriita sen välillä, millainen asiakas haluaisi olla (ihanneminä) ja millainen hän ajattelee olevansa (reaaliminä). Terapeutin tehtävänä on auttaa asiakasta saamaan todellinen kontakti itseensä, erityisesti tunteisiinsa. Keskeisin työtapa tämän tavoitteen saavuttamiseksi on terapeuttinen ilmapiiri, jossa asiakas voi kokea itsensä merkitykselliseksi ja arvokkaaksi. Tämän ilmapiirin luomisessa ovat keskeisiä tekijöitä empatia, lämpö ja asiakkaan hyväksyminen ilman ehtoja.

Asiakaskeskeinen terapiatilanne poikkeaa siten niistä kokemuksista, joiden pohjalta asiakas on rakentanut vinoutuneen minäkäsityksen sen varaan, mitä hän on ajatellut muiden hänessä arvostavan ja hyväksyvän. Näin terapiatilanne sinänsä käynnistää prosessin, jossa asiakkaasta asteittain kehittyy oman itsensä terapeutti. Terapeutin empaattinen asennoituminen auttaa asiakasta saamaan kontaktin tunteisiinsa ja pukemaan ne sanoiksi, jolloin hän tulee tietoisemmaksi siitä, millaisia asioita hän haluaa elämässään toteuttaa.

Terapeutin ei tarvitse olla neutraali ja pidättyväinen, ammatillisen julkisivun taakse kätkeytyvä hahmo. Päinvastoin terapeutti voi itse olla aidon ja avoimen itseilmaisun mallina ja siten rohkaista asiakasta toimimaan samalla tavoin.

Logoterapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Logoterapia on wieniläisen psykiatrin Viktor Franklin aloittama terapiasuuntaus, jossa ihmistä pidetään alati itseään etsivänä olentona niin kuin muissakin humanistisissa psykoterapioissa. Hän on sitä mieltä, että ihminen selviytyy paremmin hengissä vaikeissakin oloissa, jos hänen elämällään on selkeä tarkoitus. Toisinaan tällaista tarkoitusta saattaa olla vaikea löytää, mikä voi johtaa ikävystymiseen, välinpitämättömyyteen ja yleiseen tyytymättömyyteen.

Logoterapiassa asiakasta autetaan löytämään uusia vaihtoehtoja eksistentiaaliseen tyhjyyteen. Terapian keskeisenä tehtävänä on asiakkaan näkökulman laajentaminen esimerkiksi keskustelemalla potilaan tulevaisuudesta ja hänen mahdollisuuksistaan tehdä omia valintoja ja lisätä omaa vastuutaan elämänsä ohjaamisessa.

Logoterapiassa hoidetaan oireita myös vaikuttamalla suoraan käyttäytymiseen. Potilaalle opetetaan esimerkiksi, miten hän voi päästä eroon haitallisesta itsensä tarkkailemisesta ja kohdistaa huomionsa muualle. Kun potilas oireilee, hänen tietoisuuteensa tulee juuri niitä asenteita, joita pyritään muuttamaan. Terapiassa potilas oppii tunnistamaan omat toimintatapansa, jolloin hänen on myös helpompi löytää uusia selviytymiskeinoja.

Hahmoterapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hahmoterapian eli Gestalt-terapian (Gestalt on saksaa ja viittaa eheään kokonaisuuteen) on kehittänyt yhdysvaltalainen psykoanalyytikko Fritz Perlsia. Hahmoterapia keskittyy muiden humanististen terapioiden tavoin lisäämään tässä ja nyt –tilanteen kautta itseoivallusta. Sekin korostaa potilaan omaa vastuuta oivallustensa keksijänä, ja niinpä terapeutti pyrkii järjestämään potilaalle sellaisia dramatisoituja tai suoria kohtaamisia, joissa hän joutuu vastakkain tunteiden, ajatusten ja muiden yllykkeiden kanssa.

Hahmoterapia keskittyy nykyhetkeen liittyvän tietoisuuden alueen laajentamiseen. Sen mukaan menneisyyskin on olemassa lähinnä nykyhetkessä palautettujen muistumien ja menneisyyden selitysten kautta; tulevaisuus on olemassa nykyhetkessä tehtävien ennakointien kautta.

Myös hahmoterapia näkee ihmisen olentona, joka kehittyy koko elämänsä ajan psyykkisesti. Psyykkinen häiriö keskeyttää tämän kasvutapahtuman. Varsinkin monet keskeneräisiksi jääneet emotionaaliset tehtävät, kuten rakkauden tai vihan tunteiden käsittely, kaventavat tietoisuuden aluetta. Käsittelemättömät ja padotut tunteet toimivat elämää jäykistävänä panssarina. Hahmoterapia käyttää aktiivisia toiminnallisia työtapoja, joissa potilas joutuu vastakkain esimerkiksi defenssimekanismien avulla eristettyjen tietoisuuden puoliensa kanssa.

Behavioristiset terapiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Behavioristiset menetelmät pyrkivät vaikuttamaan suoraan käyttäytymisen tasolla: se että ihminen pystyy muuttamaan jotakin tekemisensä tapaa, vaikuttaa hänen tunteisiinsa ja ennen pitkää myös sisäisiin malleihinsa (minäkäsitykseen ja maailmankuvaan)

Behavioristisissa käyttäytymisterapioissa tutkitaan toiminnan seurauksia: millaiset edeltävät tilanteet tai ulkoiset ja sisäiset ärsykkeet sekä millaiset vahvistavat tai sammuttavat seuraukset liittyvät häiriölliseen käyttäytymiseen, esimerkiksi ahdistuneisuuteen ja psykoottisuuteen. Tällaisen käyttäytymisanalyysin pohjalle on mahdollista sitten suunnitella hoito-ohjelma, jossa pyritään lisäämään sopeutumista.

Behavioristisilla työtavoilla on menestyksellisesti hoidettu mm. unettomuutta, kipua, alkoholiongelmia, uupumusta ja sairauksia, joissa itsehallinnalla on keskeinen tehtävä. Eniten niitä on kuitenkin käytetty ahdistukseen ja jännityksen vähentämiseen. Yksilö voi terapiassa oppia reagoimaan pelkäämäänsä kohteeseen uudella psykofysiologisella tavalla, mikäli hän lähestyy kohdetta asteittain joko mielikuvissa tai todellisuudessa, rentoutuneessa tilassa tai turvallisessa kontaktissa. Terapian etuna on se, että potilas samalla oppii menetelmän, jota hän voi soveltaa itsehoitona, eikä terapian tarvitse kestää kauan.

Kognitiivinen terapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kognitiivisessa terapiassa tutkitaan ja hoidetaan häiriöitä tuottavia tietorakenteita ja niihin liittyviä tunnekokemuksia, jotka ovat kehittyneet elämänhistorian aikana. Ihmisten tiedonkäsittely on aina virhealtista. Mitä virheellisempiä ihmisten tulkinnat ja päätelmät todellisuudessa ovat, sitä enemmän hän kärsii tunne-elämän häiriöistä.

Kognitiivisessa terapiassa potilas ja terapeutti tutkivat potilaan mielikuvia ja ajatuksia itsestään ja ympäristöstään. Osa ajatteluprosesseista on jatkuvan toistamisen vuoksi automatisoitunut. Terapiassa lähdetään liikkeelle näiden automaattisten ajatusten tunnistamisesta ja yritetään asteittain oivaltaa niihin liittyvät syvät perususkomukset, jotka tuottavat häiritseviä tunteita. Mitä syvemmälle tässä itse-erittelyssä edetään, sitä merkityksellisempiä ydinkokemuksia voidaan tunnistaa.

Terapiassa voidaan lähteä liikkeelle sellaisista potilaan kuvaamista tilanteista, joissa hän on kokenut voimakkaita tunteita. Terapeutti suuntaa potilaan huomion vuoron perään havaintoihin, tunteisiin ja muihin reaktioihin sekä tilanteen aikana virinneisiin ajatuksiin kysymysten avulla.

Syvän ja pysyvän muutoksen aikaansaaminen edellyttää sitä, että potilas testaa omakohtaisesti uskomuksiaan, niiden reaalisuutta ja rationaalisuutta, hyväksyy tai hylkää ne ja korvaa hylätyt toimivimmilla uskomuksilla. Potilaan minärakenne vaikuttaa terapian kestoon ja etenemiseen. Mikäli häiriölliset skeemat ovat minärakenteen ulkokerroksissa, ei terapian tarvitse kestää kovin kauan esimerkiksi muutamia kuukausia, jos taas häiriölliset skeemat ovat minärakenteen ydinalueella, niiden tiedostaminen ja muuttaminen vaatii silloin pitkää työskentelyä.

Psykoterapeuttisen työskentelyn myötä muovautuu uusi tapa ajatella, tuntea ja suunnata pyrkimyksiä. Yksilö omaksuu uuden, aiempaa tarkoituksenmukaisemman tavan tarkastella itseään, ympäristöään sekä näiden välisiä suhteita.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratkaisukeskeisesti suuntautuneet psykoterapeutit tukevat asiakasta jatkamaan elämässä eteenpäin. Ratkaisukeskeisessä suuntauksessa nähdään olennaisena myönteinen tulevaisuusvisio ja tavoitteiden asettaminen. Ongelmia pyritään ratkomaan asiakkaiden kanssa yhteistyössä mm. etsimällä uusia ratkaisuja tuloksettomien ratkaisumallien tilalle.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia soveltuu monenlaisiin tilanteisiin, erilaisille asiakasryhmille tai sitä voidaan toteuttaa erimuotoisesti. Ajallisesti se voi olla lyhyttä tai pidempikestoista. Pääsääntöisesti terapiat kestävät 1-10 kertaan. Kyseisellä viitekehyksellä voidaan työskennellä yksilöiden, parien, perheiden, ryhmien, työyhteisöjen tai jopa kokonaisten organisaatioiden kanssa. Ratkaisukeskeisyys soveltuu psykiatriaan, psykologiaan, sairaanhoitoon, sosiaalityöhön, lastensuojeluun, sielunhoitoon, kouluihin, neuvoloihin ja työpaikoille.

Tyypillisiä piirteitä ratkaisukeskeiselle psykoterapialle on ratkaisujen etsiminen, tulevaisuusorientaatio, edistyksen huomioiminen, voimavaraistaminen, uusien näkökulmien etsiminen, ansionjakaminen, tukijoukon mukaan ottaminen, luovuus ja selkeät yhteiset tavoitteet työskentelylle. Erityisesti uinuvia voimavaroja ja käytössä olevia vahvuuksia ja mahdollisuuksia pyritään hyödyntämään tässä terapiamuodossa. Tästä syystä ratkaisukeskeistä terapiaa kutsutaan myös voimavarakeskeiseksi terapiaksi.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia on lähtöisin Amerikasta. Sen historialliset juuret juontavat sosiaaliseen konstruktionismiin, systeemiteoriaan sekä perheterapiaan. 50 vuoden aikana merkittäviä vaikuttajia tämän psykoterapiamuodon kehittymiseen ovat mm. Milton H. Erickson, Don Jackson, Paul Watzlawick ja Jay Haley. Kansainvälisesti tunnettuja ratkaisukeskeisiä terapeutteja ovat mm. Steve De Shazer, Insoo Kim Berg, Elam Nunnally, Bill O'Hanlon, Eve Lipchik, Scott Miller, Michele Weiner-Davies. Pioneereja Suomessa ovat psykiatri Ben Furman ja sosiaalipsykologi Tapani Ahola. Menetelmään perehdyttävät ja valmentavat Suomessa ammattikorkeakoulujen, kesäyliopistojen ja joidenkin yritysten psykoterapiakoulutusohjelmat.

Psykoterapian vaikuttavuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoterapioiden vaikuttavuutta on selvitetty lukuisissa tutkimuksissa, joiden tuloksista on tehty myös meta-analyyseja. Psykoterapia on vaikuttava hoitomuoto. Psykoterapialla hoidettujen potilaiden tilanne hoidon jälkeen on parempi kuin 80 %:lla hoidotta jääneistä. Psykoterapia tuottaa tavallisesti vähintään yhtä hyviä tuloksia kuin aktiivinen vertailuhoito (esim. lääkehoito). [2]

1970-luvulta lähtien vaikuttavuustutkimukset ovat toistuvasti todenneet, että kaikki terapiamuodot vähentävät masennusoireita jonkin verran, eikä eri suuntauksien välillä juuri ole eroa. Ilmeisesti ratkaisevaa ei ole opiskeltu tekniikka vaan hyväksyvä suhtautuminen potilaaseen tai jokin muu yhteinen tekijä. [3]

Hans Eysenck päätyi tutkimuksessaan siihen, että 2/3 potilaista paranee huomattavasti 1-2 vuodessa riippumatta siitä, saavatko he psykoterapiaa.[4]

Wisconsinin yliopiston psykologian ja psykoterapian professori Bruce Wampold julkaisi vuonna 2001 kirjan The Great Psychotherapy Debate.[5] Sen mukaan

  1. Psykoterapia on potilaille hyödyllistä, joskaan syytä hyötyyn ei tiedetä.
  2. Terapiamuodolla ei ole väliä.
  3. Käytettyjen tekniikoiden teoreettisella pohjalla tai tekniikoiden toteutustavan oikeellisuudella ei ole väliä.
  4. Sillä on vaikutusta, miten voimakkaasti terapeutti uskoo terapiansa tehokkuuteen.
  5. Terapeutin persoonallisuudella on merkittävän paljon vaikutusta tuloksille.
  6. Potilaan ja terapeutin suhteen toimivuus on ratkaisevan merkittävää terapian hyödyille.

Kirja perustui lähinnä masennuspotilaisiin, mutta samanlaisia tuloksia on saatu myös posttraumaattisen stressihäiriöstä[6] ja nuorten mielenterveysongelmista.[7]

Toisaalta on myös esitetty, että sosiaalinen vuorovaikutus on hyödyllistä, mutta toisen osapuolen ei tarvitse olla psykoterapeutti tai että kevytkin koulutus riittää suurimpaan osaan hyödyistä.

Tutkimuksia psykoterapian tehosta ja soveltuvuudesta on arvosteltu siitä, että vain noin 13 % niistä, joiden väitetaan tarvitsevan psykoterapiaa, hakee sitä, ja myös psykoterapian aloittavista moni keskeyttää.[8] 125 tutkimuksen meta-analyysissä todettiin keskimääräiseksi keskeyttäneiden määräksi 46,86 %,[9] toisessa tutkimuksessa 20-25 %.[10] Tulosten luotettavuus on kyseenalainen, jos kontrolliryhmästä ei osata poimia pois samanlaisia ihmisiä.

Terapeuttien pikakoulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratkaisuna terapeuttipulaan voisi olla maallikkoterapeuttien pikakoulutus. [3]

Psykiatri Vikram Patel osoitti tutkimuksessaan, että tavalliset nuoret naiset pystyivät parantamaan masennuspotilaita vähintään yhtä hyvin kuin alan klinikat. Vertaisterapeutit koulutettiin erittäin käytännönläheisesti kahdessa päivässä tai maksimissaan kahdessa kuukaudessa. [3]

Järjestelmällinen meta-analyysi yli 25 kotrolloidusta hoitokokeesta eri maissa osoitti, että kehitysmaassa pikakoulutettu maallikko pystyy auttamaan potilaita mutta ei ehkä diagnosoimaan heitä. Toisaalta 60 % mielenterveysongelmaisista ei saa apua edes Yhdysvalloissa. [3]

Lyhytterapia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2010 julkaistun Helsingin psykoterapiatutkimusraportin [11] mukaan lyhyiden ja pitkien terapioiden väliset erot vaikuttavuudessa ovat riippuvaisia käytetyn seuranta-ajan pituudesta. Alle vuoden mittaiset lyhytterapiat tuottavat nopeasti terapeuttisia vaikutuksia ahdistus- ja masennusoireisiin. Pitkäkestoiset terapiat vaikuttavat hitaammin, mutta tulokset ovat huomattavasti pysyvämpiä verrattuna lyhytterapioiden vaikutuksiin. Verrattaessa lyhyttä psykodynaamista terapiaa ja voimavarasuuntautunutta terapiaa pitkään psykodynaamiseen terapiaan sekä psykoanalyytiseen hoitoon on todettu, että lyhytterapioiden vaikuttavuus on viiden vuoden aikavälillä seurattuna kaikista heikoin. Tutkimusraportin pohdinnassa epäillään, että lyhytterapioiden nopeiden vaikutusten taustalla saattaa usein olla muut, rinnalla olleet hoitomuodot. Viiden vuoden seuranta-ajalla tarkasteltuna psykoanalyyttinen terapia todettiin keskimääräisesti kaikista vaikuttavimmaksi.

Mahdollisimman vähäisiä käyntimääriä toivovien vakuutusinstituutioiden johdosta psykoterapiasuuntausten vaikuttavuudesta on alettu kiistelemään. Osa harjoittajista pyrkii vetoamaan tutkimuksiin ja toinen osa toteaa terapiaprosessin olevan aivan liian monitahoinen soveltuakseen yksinkertaisten tutkimusten kohteeksi.[12]

Psykoterapian käyttö terveydenhuollossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain (559/1994) ja asetuksen (564/1994) mukaan psykoterapeutti kuuluu terveydenhuollon nimikesuojattuihin ammatteihin. Lain lähtökohtana on potilasturvallisuuden edistäminen mm. varmistamalla, että terveydenhuollon ammattihenkilöllä on ammattitoiminnan edellyttämä koulutus, muu riittävä ammatillinen pätevyys ja ammattitoiminnan edellyttämät muut valmiudet. Psykoterapeutti-nimikettä itsestään saavat käyttää ainoastaan ne, joilla on Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen myöntämä psykoterapeutin ammattinimike. Myöskään psykoterapiaa ei saa mainostaa antavansa, ellei tätä nimikettä ole.

Yhteensä nimikesuojattuja psykoterapeutteja Suomessa oli vuonna 2005 noin 3500 eli keskimäärin 6 psykoterapeuttia 10 000 asukasta kohden. Eniten on perheterapeutteja.

Terveydenhuollossa käytetään myös sellaisia psykoterapeuttisia menetelmiä, joista saattaa olla hyötyä, mutta joita ei kuitenkaan esimerkiksi niiden soveltamisalan suppeuden, teorian kapeuden tai tutkimusnäytön puutteen vuoksi voi pitää itsenäisinä psykoterapioina. Näitä menetelmiä voidaan kuitenkin käyttää osana eri psykoterapioita. Samoin sinänsä hyödyllinen asiakkaille annettava neuvonta ja ohjaus sekä monet kuntouttavat ja muut toiminnat, joita voidaan pitää vaikutuksiltaan psykoterapeuttisina, eivät kuitenkaan yleensä täytä psykoterapialle asetettavia vaatimuksia. Psykoterapian tarpeessa olevia on epidemiologisten tutkimusten perusteella arveltu olevan 2 % väestöstä.lähde?

Psykoterapiaan hakeutuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykoterapiaan hakeutuminen voi tapahtua käytännössä eri reittejä.

  1. Terveyskeskuksen kautta, jolloin terveyskeskuslääkäri voi suositella potilasta psykiatrisen erikoissairaanhoidon hoitopaikkaan (esimerkiksi mielenterveystoimistoon).
  2. Joillakin paikkakunnilla voi suoraan ottaa yhteyttä mielenterveyskeskukseen ja päästä suoraan keskustelemaan mahdollisesta psykoterapiasta ko. hoitopaikassa tai saamassa neuvoja, miten löytää psykoterapeutti ykstyiseltä terveydenhuollon sektorilta.
  3. Hakeutumalla suoraan yksityisen sektorin psykoterapeutin vastaanotolle. Useimmilla paikkakunnilla on lääkäriluettelossa listat yksityisistä psykoterapeuteista. Psykologiliitosta[13] voi ladata luettelon psykoterapeuteista. Myös koko perhe tai useampi perheenjäsen voivat samanaikaisesti hakeutua samalle psykoterapeutille perhepsykoterapiaan. Useat alan koulutusyhteisöt pitävät omia luetteloitaan, esimerkiksi Suomen perheterapiayhdistys,[14] Ratkes ry,[15] Kognitiivis-analyyttinen yhdistys,[16] Itä-Suomen psykoterapiayhdistys,[17] Gestalt-terapiayhdistys ry[18] jne. On tärkeää, että psykoterapeutilla on Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston (Valvira) myöntämä virallinen psykoterapeuttinimike. Se on syytä varmistaa ammattitaitoisen ja vastuullisen psykoterapian saamiseksi.
  4. Korkeakouluopiskelijat hakeutuvat YTHS:n lääkärin vastaanotolle tai soittavat mielenterveyspuolen numeroon, josta heidät tarvittaessa ohjataan psykiatrin konsultaatioon tai psykologin arviointijaksolle. Opiskelija saattaa myös saada puheapua psykiatriselta terveydenhoitajalta.

Psykoterapeuttisen hoidon hinta ja korvattavuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansaneläkelaitoksen myöntämät osittaiset korvaukset psykoterapian tarpeessa oleville kuntoutujille muuttuivat lakisääteiseksi vuoden 2011 alussa. Uudistuksessa ei kuitenkaan korotettu korvausmäärää, joka on määritelty viimeksi 1990-luvulla[19].

Psykoterapiakäynti kestää 45 minuuttia, ja yhden käynnin keskimääräinen hinta on valtakunnallisesti 60–70 euroa, pääkaupunkiseudulla kuitenkin 75 euroa tai enemmän[20]. Kelan korvaamassa kuntoutuspsykoterapiassa Kela korvaa tästä 37–45 euroa, ja 52–60 euroa, jos potilas on iältään 16–25-vuotias. Psykoterapian korvattavuus on siten aikuisilla potilailla noin 46–75 prosenttia.

Mikäli psykoterapeutti on lääkäri, Kela korvaa psykoterapiakäynneistä sairausvakuutuslain mukaan.

Kelan korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan on oikeus sellaisilla 16–67-vuotiailla henkilöillä, joiden työ- tai opiskelukyky on heikentynyt mielenterveyshäiriön vuoksi ja tavoitteena on parantaa työ- tai opiskelukykyä. Tukea myönnetään maksimissaan kahdeksi vuodeksi kaksi viikkokertaa ja kolmanneksi vuodeksi yksi viikkokerta. Toisena edellytyksenä on, että kuntoutujalla on psykiatrisen diagnoosin tekemisen jälkeen ollut vähintään kolme kuukautta jatkunut asianmukainen hoitosuhde ennen kuntoutushakemuksen tekoa. Lisäksi vaaditaan, että vuosittaisia hoitokäyntejä on vähintään 25. [21]

Korvattavuutta hakiessa on täytettävä KELA:n lomake KU102 ja liitettävä siihen psykiatrian erikoislääkärin kirjoittama lääkärinlausunto B, jossa määritellään potilaan diagnoosi ja arvioidaan etuuden tarpeellisuus potilaan työ- tai opiskelukykyä parantavana tai palauttavana tekijänä.

KELA:lta voi hakea muutakin tukea psykoterapiakustannuksiin. Työssäkäyville tuen nimi on vammaistuki ja eläkkeensaajille eläkkeensaajan hoitotuki ja se on porrastettu kustannusten määrän perusteella.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Psykoterapia. Konsensuslausuma 18.10.2006. Duodecim & Suomen Akatemia.
  2. Psykoterapia. Konsensuslausuma 18.10.2006. Duodecim & Suomen Akatemia.
  3. a b c d "Terapeuteista on pula", Suomen Kuvalehti 47/2013, Tiede, sivu 16. (xml-tekstinä).
  4. Eysenck, Hans (1952). "The effects of psychotherapy: An evaluation". Journal of Consulting Psychology 16 (5 319–24). doi:10.1037/h0063633. 
  5. Wampold, Bruce E. (2001). The Great Psychotherapy Debate: Models, Methods and Findings. Routledge. ISBN 9781410604804.  Malline:Page needed
  6. "The relative efficacy of bona fide psychotherapies for treating posttraumatic stress disorder: A meta-analysis of direct comparisons" (2008). Clinical Psychology Review 28 (6): 746-58. doi:10.1016/j.cpr.2007.10.005. PMID 18055080. 
  7. "Direct comparisons of treatment modalities for youth disorders: A meta-analysis" (2008). Psychotherapy Research 18 (1): 5-14. doi:10.1080/10503300701472131. PMID 18815962. 
  8. Egan, Jonathan (2005). "Dropout and related factors in therapy". The Irish Psychologist 32 (2): 27-30. 
  9. Wierzbicki, Michael (1993). "A meta-analysis of psychotherapy dropout". Professional Psychology: Research and Practice 24 (2): 190–5. doi:10.1037/0735-7028.24.2.190. 
  10. (1994) Psychotherapie im Wandel. Von der Konfession zur Profession (in de). Göttingen, Bern, Toronto, Seattle: Hogrefe. ISBN 9783801704810.  Malline:Page needed
  11. Helsingin psykoterapiatutkimus - psykoterapioiden vaikuttavuus viiden vuoden seurannassa 2010. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
  12. Carey, Benedict. "For psychotherapy's claims, skeptics demand proof", 10 August 2004. Luettu December 2006. 
  13. Psykologiliitto.
  14. Suomen perheterapiayhdistys.
  15. Ratkes ry.
  16. Kognitiivis-analyyttinen yhdistys
  17. Itä-Suomen psykoterapiayhdistys
  18. Gestalt-terapiayhdistys ry.
  19. Kenellä on enää varaa psykoterapiaan? Vihreä Lanka 28.1.2011.
  20. Kenellä on enää varaa psykoterapiaan? Vihreä Lanka 28.1.2011.
  21. Psykoterapiaan pääsee aiempaa helpommin. Kela tiedottaa 29.11.2010. http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/291110111934NS?opendocument

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brummer, M. – Enckell, H. (toim.): Lasten ja nuorten psykoterapia 2005. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-28674-5.
  • Fisher, Peter – Wells, Adrian: Metakognitiv terapi. (Metacognitive Therapy: Distinctive Features, 2009.) Översättning av Ola Brar. Lund: Studentlitteratur, 2011. ISBN 978-91-44-07602-7.
  • Freud, Sigmund: Johdatus psykoanalyysiin. (Suomennettu teoksista Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1915–1917, ja Neue Folge der Vorlesungen zur Einführung in die Psychoanalyse, 1932.) Suomentanut Erkki Puranen. 3. painos (1. painos 1964). Jyväskylä: Gummerus, 1981. ISBN 951-20-2208-7.
  • Hamilo, Marko (toim.): Älkää säätäkö päätänne – häiriö on todellisuudessa: Suomalaisen psykokulttuurin kritiikki. Helsinki: Ajatus, 2007. ISBN 978-951-20-7202-6.
  • Huttunen, Matti O. – Kalska, Hely (toim.): Psykoterapiat. Helsinki: Duodecim, 2012.
  • Ihanus, Juhani (toim.): Psykoterapiat eilen ja tänään. Helsinki: Yliopistopaino, 1997. ISBN 951-570-290-9.
  • Norcross, John C. – Vandenbos, Gary R. – Freedheim, Donald K. (toim.): History of Psychotherapy: Continuity and Change. Second edition. Washington: American Psychological Association, 2011. ISBN 978-1-4338-0762-6.
  • Tamminen, Tapani (toim.): Psykoterapiat. Klaukkala: Recallmed, 2010. ISBN 978-951-847-076-5.
  • Tammisalo, Osmo: Tavataan ensi viikolla: Psykoanalyysin ja sen hoitovaikutusten kriittinen tarkastelu. Helsinki: Terra cognita, 2007. ISBN 978-952-5697-07-0.
  • Tähkä, Veikko: Psykoterapian perusteet. 6. painos. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-10562-7.
  • Valkonen, Jukka: Psykoterapia, masennus ja sisäinen tarina. Diss. Kuntoutussäätiön tutkimuksia, 77. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2007. ISBN 978-952-5017-62-5. Tiivistelmä.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]