Intentionaalisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Intentionaalisuus on filosofinen termi, jolla tarkoitetaan tietoisuuden kykyä viitata itsensä ulkopuolelle. Intentionaalisuus oli alun perin skolastisen filosofian käsite. Myöhemmin sen esitteli uudelleen 1800-luvun filosofiaan filosofi ja psykologi Franz Brentano teoksessaan Psychologie vom Empirischen Standpunkte ("Psykologia empiirisestä näkökulmasta", 1874). Hän määritteli intentionaalisuuden "mentaalisten ilmiöiden" ominaisuudeksi, joka erotti ne fysikaalisista ilmiöistä: ajatukset ovat aina ajatuksia jostakin.

Intentionaalisuuden käsite esiintyy eri muodoissa mm. fenomenologiassa, eksistentialismissa ja analyyttisessä filosofiassa, ja se on näin yksi nykyfilosofian keskeisimpiä käsitteitä.[1] Kartesiolainen dualismi sekä muut tietoisuuden vahvasti itsenäistä luonnetta korostavat lähestymistavat painottavat intentionaalisuutta ajatusten ominaisuutena.

Yleiskuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokaisella psyykkisellä, tai mentaalisella, ilmiöllä ja teolla on aina sisältö, ja se suuntautuu jotain objektia (intentionaalista objektia) kohden. Esimerkiksi uskomisella, haluamisella ja rakastamisella on aina kohde: uskominen on aina uskomista johonkin, haluaminen on aina jonkin haluamista, rakastaminen on aina jonkin rakastamista, jne. Brentano käytti ilmaisua "intentionaalinen ineksistenssi" kuvaamaan ajattelun objektien tilaa. Intentionaalisuuden ominaisuus, eli intentionaalisen kohteen omaaminen, oli perustava ero mentaalisten ja fysikaalisten ilmiöiden välillä, koska fysikaalisilta ilmiöiltä puuttuu intentionaalisuus kokonaan. Brentanolla intentionaalisuuden määritelmään sisältyivät "suhde sisältöön", "suuntautuminen objektia kohden" ja "immanentti objektiivisuus".

Edmund Husserl omaksui intentionaalisuuden käsitteen Brentanolta. Hänen kauttaan käsite sai laajemman huomion nykyaikaisessa filosofiassa, sekä mannermaisen että analyyttisen filosofian piirissä. Ranskalainen filosofi Jean-Paul Sartre identifioi intentionaalisuuden teoksessaan Oleminen ja ei-oleminen (1943) tietoisuuteen, koska piti näitä kahta erottamattomina toisistaan. Tämä oli jyrkkä vastakohta Brentanon näkemykselle, jonka mukaan intentionaalisuus oli vain yksi mentaalisten ilmiöiden ominaisuus. Saksalainen filosofi Martin Heidegger määritteli teoksessaan Oleminen ja aika (1927) intentionaalisuuden "huoleksi" (Sorge), tunnetilaksi, jossa yksilön eksistentiaalisuus ja faktisiteetti (täälläolon konkreettinen konteksti edeltävine valintoineen[2]) määrittelee heidän ontologisen merkityksensä, vastakohtana pelkästään ontisille asioille.

Nykyfilosofiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkut 1900-luvun filosofit, kuten Gilbert Ryle ja A. J. Ayer, ovat suhtautuneet kriittisesti Husserlin intentionaalisuuden käsitteeseen ja hänen määrittelemiinsä moniin tietoisuuden tasoihin. Ryle on katsonut, ettei havaitseminen ole prosessi, ja Ayer puolestaan, ettei hallussa olevan tiedon kuvaaminen ole mentaalisten prosessien kuvaamista. Seurauksena tietoisuus olisi niin täydellisen intentionaalinen, että mentaaliset aktit on tyhjennetty kaikesta sisällöstä, eikä puhdas tietoisuus ole mitään (myös Sarte viittasi "tietoisuuteen" "ei-minään").

Roderick Chisholm on herättänyt Brentanon ajatukset eloon kielellisellä analyysillä, erottaen Brentanon käsitteestä kaksi osaa: ontologisen aspektin ja psykologisen aspektin; eli erottamalla kielen joka kuvaa psykologisia ilmiöitä kielestä joka kuvaa ei-psykologisia ilmiöitä. Chisholmin mukaan kriteerit lauseiden intentionaaliselle käytölle ovat: itsenäinen olemassaolo, yhdentekevä totuusarvo, ja viittaussuhteiden läpikuultamattomuus.

Tekoälytutkimuksessa ja mielenfilosofiassa intentionaalisuus on kiistanalainen aihe, ja sitä on joskus pidetty jonakin, jota kone ei voisi koskaan saavuttaa. Kritiikki on kuvattu ns. kiinalaisen huoneen argumentissa: vaikka kone kykenisikin sanomaan sanan "puu", se ei koskaan viittaisi oikeaan puuhun.

Intentionaalinen selittäminen on tieteenfilosofiassa eräs selittämisen muoto.

Muita käyttötarkoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkipsykologiassa intentionaalisuudella on eri merkitys. Ihmiset pitävät toimintaa intentionaalisena kun toiminta vaikuttaa siltä, että sillä on joku tarkoitus ja se on tehty tarkoituksellisesti, harkintaan perustuen, ja toteutettu taidolla ja tietoisesti.

Intentionaalisuutta ei tule sekoittaa intensionaalisuuteen, joka on semantiikan käsite (intensionaalinen – ekstensionaalinen).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Saarinen, Esa: "Fenomenologia ja eksistentialismi", s. 218. Teoksessa Niiniluoto, Ilkka ja Saarinen, Esa (toim.): Nykyajan filosofia, s. 218-260. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-26207-2.
  2. Salmela, Mikko: Tunteiden filosofiaa Helsingin yliopisto. Viitattu 18.12.2008.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chisholm, Roderick M. "Intentionality" in The Encyclopedia of Philosophy. MacMillan, N.Y., 1967.
  • Chisholm, Roderick M. "Notes on the Logic of Believing". Philosophy and Phenomenological Research. Vol. 24: 195-201, 1963.
  • Chisholm, Roderick M. Perceiving: A Philosophical Study. Ithaca, N.Y., 1957.
  • Dennett, Daniel C.: Miten mieli toimii. (Alkuteos: Kinds of minds: Towards an understanding of consciousness, 1997.) Suomentanut Leena Nivala. Tieteen huiput. Porvoo: WSOY, 1997. ISBN 951-0-21531-7.
  • Husserl, Edmund. Ideas: General Introduction to Pure Phenomenology.
  • Husserl, Edmund. Logical Investigations.
  • Malle, B. F., Moses, L. J., & Baldwin, D. A. (Eds.). Intentions and intentionality: Foundations of social cognition. Cambridge, MA: MIT Press, ISBN 0-262-63267-5, 200 1.
  • Mohanty, Jitendra Nath. The Concept of Intentionality: A Critical Study. St. Louis, MO: Warren H. Green, 1972.
  • Sajama, Seppo & Kamppinen, Matti: Historical Introduction to Phenomenology. New York, NY: Croom Helm, 1987.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]