Kartesiolainen dualismi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
René Descartesin kuvaus dualismista. Aistihavainnot kulkevat käpyrauhasen kautta sieluun.

Kartesiolainen dualismi on ontologiseen filosofiaan liittyvä näkökulma, jonka mukaan on olemassa kahdenlaisia, toisistaan perustavalla tavalla eroavia tosiolioita: toisaalta fyysiset, aineelliset oliot, toisaalta henkiset olennot kuten ihmisen tietoinen sielu. Opin alkuperäisversiossa aineen perustavimmaksi ominaisuudeksi katsottiin ulottuvuus ja hengen perusominaisuudeksi ajattelu. Ihmisellä on sekä aineellinen ruumis että henkinen sielu, joten ongelmalliseksi muodostui sen selittäminen, miten ne perustavasta erilaisuudestaan huolimatta voivat läheisesti vaikuttaa toisiinsa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kartesiolainen dualismi on saanut nimensä alkuperäiseltä keksijältään, René Descartesilta. Hänen alkuperäinen kysymyksensä liittyi filosofiseen ongelmaan tietoisuuden ja ruumiin suhteesta: tietoisuudella ja ruumiilla on selvä yhteys. Tietoinen päätös nostaa kahvikuppi saa käden liikkeelle. Toisaalta ruumiimme, silmiemme havaitsema kahvikuppi piirtyy verkkokalvoillemme ja aivot rekisteröivät sen hahmon, minkä seurauksena tietoisuutemme havaitsee kahvikupin. Kartesiolaisen dualismin perusajatukset mielen ja ruumiin erosta ja niiden välisestä toiminnallisesta yhteydestä Descartes esitti teoksessaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641). Mielen ja ruumiin yhteistoimintaa, erityisesti aistimuksia ja tunteita, Descartes käsitteli lähemmin teoksessa Sielunliikutukset (1649).

Kuinka sielu ja ruumis sitten kommunikoivat, kuului Descartesin kysymys. Hän uskoi silloisen lääketieteen löytäneen ratkaisunkin: aivojen tyvestä löytyi käpyrauhanen, jonka hän uskoi hoitavan tämän työn. Yhä 1900-luvullakin on löytynyt filosofeja, jotka ovat uskoneet pystyvänsä osoittamaan erillisen sielun olevan olemassa ja ruumiin kommunikoivan sen kanssa. Esimerkiksi Karl Popper pyrki todistamaan yhdessä neurofysiologiystävänsä kanssa, että oikeakätisillä ihmisillä vasen aivopuolisko on selvässä yhteydessä sieluun.

Descartesin vastaus on nykylääketieteen valossa naiivi. Kysymys tietoisuudesta sen sijaan on yhä mielenkiintoinen. Siihen on kolme vastaustapaa:

  • Kartesiolainen dualismi: sielu ja ruumis ovat erillisiä ja kommunikoivat jotenkin keskenään.
  • Tietoisuus aivojen ominaisuutena: tietoisuus on aivojen ominaisuus eikä mikään erillinen "sielu".
  • Tietoisuus ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen tuloksena: aivot sinällään eivät sisällä tietoa, vaan ovat käsittelykone havainnoille. Jos irtonaisiin aivoihin kytkee sensoreita, ei voi havaita mitään, koska aivot eivät saa syötettä — aivot muodostavat ajatuksia havaintojen perusteella ja tietoisuus syntyy niistä.

Tietoisuus aivojen ominaisuutena mahtuu vielä Descartesin alkuperäiseen kysymyksenasetteluun. Sen sijaan laajempi näkökulma, jossa tietoisuus on ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen ilmentymä, on nykyaikaisessa filosofiassa muodostunut käsitys, joka ei alkuperäiseen kartesiolaiseen metafysiikkaan mahdu.

Monet analyyttisen filosofian perinteen vaalijat ovat peräänkuuluttaneet kartesiolaisen dualismin lopullista hautaamista. Usko erillisen sielun olemassaoloon on 2000-luvun filosofien joukossa harvinaista - yksi harvoista on Oxfordin yliopiston professori Richard Swinburne). Toisaalta moderni funktionalismi korostaa mielen erillisyyttä ruumiista, ikään kuin "ohjelmistona" tietokoneen elektroniikan takana. Tämän suuntauksen merkittävimpiä edustajia on Hilary Putnam.

Ludwig Wittgenstein on muun muassa tuonut esille, että suurin osa aivot-ruumis-dualismia kiertävästä keskustelusta on samaa vanhaa kartesiolaista dualismia. Myös Daniel Dennett ja Richard Rorty väittää useiden tietoisuutta tutkivien juuttuneen kartesiolaisen dualismiin jopa tietämättään.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]