Noitarumpu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saamelainen šamaani ja noitarumpu (meavrresgárri). O.H. von Loden kaiverrus teoksessa Beskrivelse over Finnmarkens Lapper, deres Tungemaal, Levemaade og forrige Afgudsdyrkelse, 1767.

Noitarumpu eli kannus on šamaanin rumpu, jota käytetään arpomiseen ja transsin aikaansaamiseen.[1]

Noitarumpu on tietäjien (kuten ns. lapinnoitien) käyttämä riittiesine. Noitarummuiksi kutsutaan yleensä Pohjois-Euraasian rumpuja, mutta vastaavalla tavalla käytettyjä rumpuja on lisäksi Afrikassa, Pohjois-Amerikassa ja muuallakin.

Saamelaiset noitarummut valmistettiin tekemällä ensin puukehikko, jonka päälle viritettiin yleensä poron nahka rumpukalvoksi. Rumpukalvolle piirrettiin esimerkiksi henkien palvontapaikkojen merkkejä, ja kuvattiin Elämänpuu, maailman rakenne. Tämä ristiä muistuttava kuvio on samankaltainen monien Pohjois-Euraasian kansojen noitarummuissa, ja tunnetaan myös eskimoilta. Tästä on päätelty pohjoisten samanististen kulttuurien erityistä keskinäistä sukulaisuutta, mutta kuvio on ollut yleinen myös muun muassa Lähi-idässä ja Intiassa, samoin sen merkitys maailmanpuuna.

Tietäjä käytti noitarummulla lyötyä rytmiä transsitilaan vajoamiseen. Tietäjät myös söivät transsitilan saavuttamiseksi kärpässieniä tai lauloivat tai (Lapissa) joikuivat. Transsissa olevan tietäjän uskottiin pääsevän henkien kanssa yhteyteen, ja pystyvän tulkkaamaan kansalle henkien tahdot. Noitarummulla ennustettiin ja tiedusteltiin henkien mielipiteitä myös arpomalla. Arpa (yleensä luu) tipautettiin rummun kalvolle, joka värisi ja siten arpa liikkui tiettyyn paikkaan rumpuun kuvattua elämänpuuta. Arvan sijainnista saattoi päätellä tulevaisuutta tai henkiolentojen vastauksia kysymyksiin.

Suomen Lapissa kristillinen lähetystyö tuhosi suurimman osan aidoista noitarummuista 1700-luvun keskivaiheilla. Suomalaisten mahdollisista noitarummuista ei ole säilynyt paljon tietoja, vaikka tietäjiin liittyvistä perinteistä tiedetään muutoin paljon.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kielitoimiston sanakirja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 132. Internet-versio MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy, 2004. ISBN 952-5446-11-5.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]