Platonin teoria sielusta

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Platonin teoria sielusta jakoi sielun kolmeen osaan, järkisieluun, intosieluun ja himosieluun.[1] Tämä kolmijako on peräisin dialogista Valtio. Muut Platonin sielua koskevat ajatukset ovat peräisin erityisesti dialogeista Faidon, joka pyrki todistamaan sielun kuolemattomuuden, sekä Timaios, joka käsitteli muun muassa sielun alkuperää.

Sielun osat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platon esitti Valtiossa seuraavanlaisen jaottelun:[2]

  • Järkisielu (logistikon), joka sijaitsee päässä. Se kykenee rakastamaan tietoa ja viisautta. Näin sen tehtävänä on harrastaa filosofiaa, koska tietäminen tekee sen onnelliseksi. Sen tulisi hallita muita sielun osia.
  • Intosielu (thymoeidēs), joka sijaitsee sydämessä. Se on tunteiden sijaintipaikka. Se on omin päin toimiessaan tuhoava ja paha, mutta se voi tottua kuuntelemaan järjen ääntä ja tulla sille hyväksi, kuuliaiseksi palvelijaksi.
  • Himosielu (tai tahtosielu;[3] epithymētikon), joka sijaitsee vatsassa. Se haluaa välittömiä aistinautintoja ja pyrkii välttämään kaikkea kärsimystä. Se on tyhmä ja yksinkertainen, ja haluaa aina samoja yksinkertaisia nautintoja. Tämä sielun osa saadaan hyväksi oikean kasvatuksen avulla ja sen hyveenä on kohtuullisuus.

Tässä erottelussa ei ole kyse erillisistä sielun kyvyistä, vaan todella erillisistä osista.[4] Platon ei katsonut, että nämä kolme osaa muodostaisivat sopusointuisen kokonaisuuden. Sen sijaan hän katsoi niiden kamppailevan usein keskenään.[5]

Varhaisissa dialogeissaan, erityisesti Faidonissa, Platon katsoi intosielun ja haluavan sielun sijoittuvan ruumiiseen. Näin muodostui sielu-ruumis-kahtiajako, jossa järkisielu oli kuolematon, ja järjettömät sielun osat ruumiiseen sidottuja ja kuolevaisia. Tässä ilmeni Platonin asketismi: hän ei nähnyt ruumiiseen liittyneissä intohimoissa (passioissa) mitään hyvää, ja katsoi, että filosofin oli erkaannuttava niistä niin paljon kuin mahdollista.[6][5]

Faidroksessa Platon esitti valjakkovertauksen, joka kuvaa järkisielun vaununajajana ohjastamassa kahta hevosta, jotka edustavat puolestaan intosielua ja himosielua. Samassa yhteydessä hän esittää, mikä rooli sielun eri osilla on siinä, missä määrin ihminen voi päästä tarkastelemaan ikuisia ideoita niiden valtakunnassa.[7]

Platonin valtio-opissa himosielua vastasivat työläiset, intosielua vartijat ja järkisielua hallitsijat.[1]

Sielun alkuperä ja kuolemattomuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Platonin kuvaus sielun alkuperästä dialogissa Timaios on yhdistelmä filosofiaa ja myyttiä. Platon katsoi sielun olleen olemassa entuudestaan, ennen sen yhdistymistä ruumiiseen. Koko Platonin ideaoppi ja siihen liittynyt tietoteoria, kuten ajatus mieleenpalauttamisesta (anamnēsis), perustui tähän ajatukseen. Vastaavasti Platon katsoi Sokrateen tavoin sielun olevan kuolematon. Platonin teoria oli suunnattu muun muassa atomistista materialismia vastaan.[4]

Platonin mukaan kuolemattomuus kuului ainoastaan järkisielulle. Hänen dialoginsa Faidon pääasiallisena tarkoituksena oli juuri sielun kuolemattomuuden todistaminen. Sen tärkeimmät argumentit ovat:[8]

  1. Mikä vain tuleekin olevaksi, etenee sen vastakohdasta lähtien, ja kuten elämästä tulee kuolemaa, samoin kuolemasta tulee elämää. Näin ilmiö jota kutsumme kuolemaksi onkin eläväksi tulemista, ja sielumme säilyvät olemassa näkymättömässä maailmassa (Aidēs eli Haades).
  2. Luonnon muuttumaton laki on, että mikään ei katoa; jos sielu siis oli olemassa ennen yhdistymistään ruumiin kanssa, tästä seuraa, että sielu on ikuinen.
  3. Mitään ei voi hajottaa tai haihduttaa jos sitä ei ole koottu. Sielu on yksinkertainen ja koostamaton, eikä se ole aistittavissa. Näin ollen sitä ei voi hajottaa, vaan sillä on ruumiiseen nähden itsenäinen olemassaolo.
  4. Sielussa ei kyse ole, kuten jotkut ovat katsoneet, pelkästä ruumiin eri osien sopusointuisesta ominaisuudesta, joka häviää näiden ruumiinosien tuhoutuessa, sillä sopusointua ei voi esiintyä yhdessä epäsoinnun kanssa – ja sielu osoittaa enemmän epäsointua kuin sopusointua joutuessaan paheiden hämmentämäksi.
  5. Kaikki tietäminen on meille aiemmassa olemisen tilassa paljastetun totuuden uudelleen palauttamista mieleen. Koska ei ole mitään muuta todellista kuin ideat, eikä niitä voida saavuttaa tässä elämässä, sielun on täytynyt elää ennenkin. Tästä taas seuraa, että se tulee elämään uudestaan vapauduttuaan ruumiista.
  6. Kuolemattomien olentojen lukumäärä on vakio; jos elävät kuolisivat ja pysyisivät tässä tilassa, universaali kuolema veisi lopulta koko luomakunnan mennessään.
  7. Ruumis on kaiken virheen alku ja juuri, ja kokemus osoittaa, että mitä enemmän voimme erottaa itsemme sen vaikutuksesta, sitä vapaampia ja voimakkaampia sielun voimat ovat. Tämä suuntautuminen täydellistä tilaa kohti osoittaa, että sielun luonnollinen tila, jossa se on täydellisimmin älyllistä energiaa, on tila, jossa se on erossa ruumiista.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Platon: Faidon ja Faidros. Teoksessa Teokset: Kolmas osa. Suomentaneet Marja Itkonen-Kaila ym. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15894-5.
  • Platon: Valtio. Teoksessa Teokset: Neljäs osa. Suomentanut Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-15895-3.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Aalto-Heinilä, Maija: Historiallinen johdatus filosofiaan. Esisokraatikoista Kantiin 2009. Viitattu 15.9.2010.
  2. Platon: Valtio IV.435a-441c; IX.580d-583a.
  3. Luhtala, Anneli: Stoalaisen elämänhallinnan perinne. Tieteessä tapahtuu, 2005, nro 2. Artikkelin verkkoversio.
  4. a b Turner, William: Plato and Platonism Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
  5. a b Knuuttila. Simo: ”Emotions and the Parts of the Soul in Plato's Republic”, Emotions in Ancient and Medieval Philosophy. Oxford: Oxford University Press, 2006. ISBN 978-0-19-920411-3.
  6. Platon: Faidon 66b-67a.
  7. Platon: Faidros 246a-254e.
  8. Anthon, Charles: A Manual of Greek Literature: From the earliest authentic periods to the close of the Byzantine era, s. 320–322. New York: Harper & brothers, 1853. Teoksen verkkoversio.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]