Cogito ergo sum

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
René Descartes (15961650)

Cogito, ergo sum” (latinaa: ”ajattelen, siis olen [olemassa]”) on René Descartesin filosofinen lausuma, josta on tullut länsimaisen rationalismin kulmakivi. Descartes halusi filosofiassaan epäillä kaikkea ja etenkin aistihavaintoja järjestelmällisesti. Kuitenkin hän tuli siihen tulokseen, että kaikesta huolimatta yksi asia on varma: vähintään subjektin henkisen minän, ajattelevan mielen, on oltava olemassa, koska jokinhan epäilee aistien antamaa todistusta. Lausuma kuvaa tätä havaintoa.

Lausuma on käännös Descartesin alkuperäisestä ranskankielisestä lauseesta ”Je pense, donc je suis”, joka esiintyy sekä hänen teoksessaan Metodin esitys (IV)[1] vuodelta 1637 että teoksessa Filosofian periaatteet (I.7)[2] vuodelta 1644. Kokonaisuudessaan lause kuului: ”Ac proinde haec cognitio, ego cogito, ergo sum, est omnium prima et certissima [..]”. Laajemmin Descartes käsittelee ajatusta teoksessaan Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (II)[3] vuodelta 1641, mutta toisin sanoin.

Selitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kerran lausuma ”cogito ergo sum” esiintyi Descartesin teoksessa Metodin esitys hänen tiellään kohti täydellistä epäilyä. Hän esitti lausuman seuraavassa muodossa:

»[...] minun täytyykin [...] hylätä ehdottoman virheellisenä kaikki sellainen, missä saatoin kuvitella olevan pienintäkään epäilystä, nähdäkseni, jäisikö uskomuksiini tämän jälkeen mitään täysin epäilyksetöntä. Niinpä sen vuoksi, että aistimme pettävät silloin tällöin, tahdoin olettaa, ettei mikään asia olisi sellainen, millaiseksi aistit meidät saavat sen kuvittelemaan. [...] Mutta heti sen jälkeen panin merkille, että kun näin ajattelin kaiken olevan epätotta, oli välttämätöntä, että minä, joka tätä ajattelin, olin jotakin. Ja huomatessani, että tämä totuus — ajattelen, siis olen olemassa — oli niin luja ja varma, etteivät skeptikkojen yltiöpäisimmätkään olettamukset voineet sitä horjuttaa, päätin voivani epäröimättä ottaa sen ensimmäiseksi periaatteeksi etsimälleni filosofialle.[1]»
(Metodin esitys IV; AT VI, 31-33. Suomennos Sami Jansson.)

Lausuma ei esiinny Descartesin merkittävimmässä teoksessa Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta, vaikka lausumasta puhuttaessa viitataan usein juuri siihen. Descartes ajatteli, että tämä lausuma, jota hän oli käyttänyt aikaisemmassa teoksessaan Metodin esitys, oli ollut osittain harhaanjohtava, koska sana cogito viittasi paitsi ajatteluun yleensä myös johtopäätösten tekemiseen. Niinpä hän halusi välttää sanaa, ja Mietiskelyissä lausuma on muodossa ”Minä olen, minä olen olemassa”. Descartes tarkoitti tällä ”ensimmäisellä varmalla tosiasialla” sitä, että aina kun hän ajattelee mielessään olevansa, oleminen on välttämättä todellista.

Tämä uusi lausuma esiintyy toisen mietiskelyn alkupuolella, sen jälkeen kun Descartes oli saavuttanut äärimmäisen epäilemisen tason. Hän jatkaa tutkimalla jos mitään on jäänyt jäljelle tältä epäilyltä. Descartes uskoi, että hän löysi sellaisen seikan omasta olemassaolostaan: ei ollut mahdollista epäillä, ettei hän itse olisi olemassa. Vaikka kartesiolainen demoni, jota Descartes käytti välttääkseen liukumista takaisin huonosti perusteltuihin uskomuksiin, olisi pettänyt häntä kuinka, hänen uskonsa hänen omaan olemassaoloonsa oli turvattu, koska kuinka demoni olisi voinut pettää häntä, jos hän ei olisi olemassa petettäväksi?

»Mutta olen vakuuttanut itselleni, että maailmassa ei ole kerrassaan mitään, ei taivasta, ei maata, ei mieliä, ei ruumiita; eikö siis seuraa, ettei minuakaan ole? Ei, jos vakuutin itselleni jotain, niin varmasti minä olin olemassa. Mutta on joku pettäjä, äärimmäisen mahtava ja ovela, joka aina varta vasten pettää minua. Epäilemättä siis myös minä olen, jos hän minua pettää. Ja pettäköön hän minua kuinka paljon vain voi, hän ei koskaan saa aikaan, että minä en ole mitään niin kauan kuin ajattelen olevani jotakin. Niinpä, kun kaikkea on kylliksi harkittu, on vihdoin todettava, että tämä lausuma, 'Minä olen, minä olen olemassa', on välttämättä tosi aina kun minä sen esitän tai mielessäni ajattelen.[3]»
(Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta II; AT VII, 25-26. Suomennos Tuomo Aho ja Mikko Yrjönsuuri.)

On huomattava kaksi seikkaa. Ensinnäkin Descartes väittää olevansa varma ainoastaan omasta olemassaolostaan, ensimmäisen persoonan näkökulmasta — hän ei ole todistanut muiden mielien olemassaoloa tässä vaiheessa. Asia on siis sellainen, joka jokaisen on ajateltava itse omalla kohdallaan mietiskelyjä luettaessa. Toisekseen Descartes ei väitä että hänen olemassaolonsa olisi välttämätön, hän sanoo, että ”jos hän ajattelee” silloin hän on välttämättä olemassa.

Descartes ei käytä tätä ensimmäistä varmuutta perustana, jonka päälle hän rakentaisi lisää tietämystä, mutta kuitenkin yhtenä liikkumattomana pisteenä, jonka avulla hän voi alkaa palauttaa uskomuksiaan. Kuten hän itse sanoo:

»Arkhimedes pyysi vain kiinteää ja liikkumatonta pistettä siirtääkseen koko maailmaa; niin minäkin voin toivoa suuria, jos löydän edes jotain aivan pientä, joka on varmaa ja horjumatonta.[4]»
(Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta II; AT VII, 23-24. Suomennos Tuomo Aho ja Mikko Yrjönsuuri.)

Cogito ennen Descartesia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikkakin lausuman esittämä ajatus on yleisesti laitettu Descartesin nimiin, useat häntä edeltäneet filosofit ovat esittäneet jossain määrin samanlaisia argumentteja. Jo Aristoteles kirjoitti ”itseään ajattelevasta järjestä” Metafysiikassaan.[5]

Tunnetuimpana lähes samanlaisen ajatuksen, ”Si enim fallor, sum” (”jos erehdyn, niin olen”), esitti kirkkoisä Augustinus teoksessaan Jumalan valtio (XI.26), ennakoiden myös argumenttia vastaan nykyaikana suunnattuja vasta-argumentteja. Augustinus esittää ajatuksen myös teoksessaan Soliloquia seuraavassa muodossa: ”Sinä, joka haluat tietää, tiedätkö, että olet? Minä tiedän sen. Mistä olet tullut? En tiedä. Tunnetko olevasi yksi vai moni? En tiedä. Tunnetko olevasi liikkeessä? En tiedä. Tiedätkö ajattelevasi? Tiedän”. Samalla Augustinus tulee vastanneeksi Pierre Gassendin cogito-argumenttia vastaan suuntaamaan vastaväitteeseen siitä, eikö ”ajattelun” sijasta voisi yhtä hyvin argumentoida vaikka ”ambulo, ergo sum” (”kävelen, siis olen”).[6]

Blaise Pascal antaa ymmärtää, että jo hyvin pian jotkut katsoivat Descartesin lähinnä lainanneen ajatuksen Augustinukselta. Descartes itsekin sai kuulla Augustinuksen ajatelleen hyvin samalla tavalla viimeistään kun tarkistutti tekstiään Marin Mersennen avustuksella. Hän ei kuitenkaan myöntänyt lukeneensa Augustinusta ennen tätä, ainoastaan tämän jälkeen.[7]

Kritiikkiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lausumaa on kritisoitu paljon. Enimmäkseen on keskusteltu loogisesta etenemisestä ”ajattelusta” ”olemassaoloon”. Tämä vaikuttaa olevan syllogistinen johtopäätös, joka edellyttää lisäpremissin ”mikä ajattelee, on olemassa”, ja tämä lisäpremissi olisi varmastikin hylätty lausumaa edeltäneen täydellisen epäilyn aikana.

Voidaan väittää, että ”mikä ajattelee, on olemassa” olisi itsestään selvää eikä siksi metodisen epäilyn kohde. Descartes ei kuitenkaan käyttänyt tätä puolustusta. Hän vastasi kritiikkiin myöntämällä lisäpremissin tarpeen, mutta sen sijaan kieltämällä sen että lausuma olisi syllogismi.

Ehkä relevantimpi vastaväite on, onko Descartesin lausuman ”minä” oikeutettu. Bernard Williams tarjoaa teoksessaan Descartes, The Project of Pure Enquiry aiheesta täyden käsittelyn. Tärkein vastaväite, niin kuin Georg Lichtenberg sen esitti, on, että Descartesin olisi ajattelevan olennon olettamisen sijasta pitänyt sanoa vain ”jonkinlaista ajattelua tapahtuu”. Hänen mukaansa Descartes päätteli lausumasta liian paljon — ajattelevan olennon olemassaolo, viittaus ”minään”, oli enemmän kuin päätelmä itsessään oikeutti.

Williams käsittelee vastaväitettä laajasti ja väittää, ettei ole mahdollista käsittää väitettä ”ajattelua on olemassa” ilman, että liittäisi sen johonkin. Ensin vaikuttaa, ettei tämän jonkun kuitenkaan tarvitse olla ajattelija, ”minä”, mutta Williams käy läpi kaikki eri vaihtoehdot osoittaen, ettei mikään niistä ole riittävä. Näin hän päättelee, että Descartesin esittämä lausuman muotoilu on oikeutettu, vaikkakaan Descartes ei välttämättä ymmärtänyt samalla tarkkuudella miksi näin on.

Vaikka edellä kuvatut kaksi argumenttia lausumaa vastaan epäonnistuvat, Williams esittää muita argumentteja. Hän väittää esimerkiksi, että puhuessamme ajattelusta, tai sanoessamme ”ajattelen”, olemme tekemisissä jonkin sellaisen kanssa, joka on ymmärrettävissä kolmanneksi persoonaksi: ensimmäisessä tapauksessa kohteena olevien ”ajattelutapahtumien” ja jälkimmäisessä kohteena olevan ajattelevan olennon kanssa. Tällöin ongelmana on introspektioon tai tietoisuutta koskevaan kokemukseemme perustuen se, ettei tietoisuudella ole mitään tapaa päätellä mitään kolmansien persoonien olemassaolosta, sillä tämä vaatisi mahdotonta ajattelua — Descarteshan oli sidottu pelkästään oman tietoisuutensa antamaan todistukseen.

Yleisiä virheitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet jotka kohtaavat lausuman ”ajattelen, siis olen” ensimmäistä kertaa yrittävät kumota sen kääntämällä sen toisin päin ja toteamalla ”en ajattele, siis en ole”. Voitaisiin kuitenkin sanoa esimerkiksi, että kivi ei ajattele, mutta on kuitenkin olemassa, jolloin Descartes olisi ollut väärässä.[8] Tämä on kuitenkin eräs looginen virhepäätelmä, non sequitur — oikea modus tollens -korollaari olisi ”en ole olemassa, siis en ajattele”.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Descartes, René: Metodin esitys teoksessa Teokset I. Suomennos Sami Jansson. Gaudeamus, Helsinki 2001.
  • Descartes, René: Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta teoksessa Teokset II. Suomennos Tuomo Aho ja Mikko Yrjönsuuri. Gaudeamus, Helsinki 2002.
  • Descartes, René: Filosofian periaatteet teoksessa Teokset III. Suomennos Mikkö Yrjönsuuri, Jari Kaukua, Sami Jansson ja Tuomo Aho. Gaudeamus, Helsinki 2003.
  • Pascal, Blaise: Geometrisestä mielestä ja muita pohdiskeluja. Suomennos Martti Anhava. WSOY, Juva 2002. ISBN 951-0-26742-2.
  • Russell, Bertrand: Länsimaisen filosofian historia, I osa: Vanhan ajan filosofia.. WSOY, Juva 2001.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Descartes 2001, s. 140.
  2. Descartes 2003, s. 39.
  3. a b Descartes 2002, s. 38.
  4. Descartes 2002, s. 37.
  5. Aristoteles: Metafysiikka XII.9.
  6. Russell 2001, s. 422.
  7. Pascal 2002, s. 59-61.
  8. Esimerkiksi: Campbell, Joseph & Walter, Robert: A Joseph Campbell Companion: Reflections on the Art of Living, s. 98. Joseph Campbell Foundation, 2011. ISBN 1611780063. Teoksen verkkoversio. Plumb, Kay Newell: Shadow in the USA, s. 40. WorldView Press, 2011. ISBN 0981670830. Teoksen verkkoversio. Rodes, Robert E. & Pospesel, Howard: Premises and conclusions: symbolic logic for legal analysis, s. 103. Prentice Hall, 1997. ISBN 0132626357.
  9. Ichikawa, Jonathan Jenkins: Bad logic makes bad humor There is some truth in that by Jonathan Jenkins Ichikawa (Assistant Professor of Philosophy at the University of British Columbia). Viitattu 25.4.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Abraham, W.E.: ”Disentangling the Cogito”, Mind 83:329 (1974)
  • Boufoy-Bastick, Z: ”Introducing 'Applicable Knowledge' as a Challenge to the Attainment of Absolute Knowledge”, Sophia Journal of Philosophy, VIII (2005), pp 39–52.
  • Hatfield, G: Routledge Philosophy Guidebook to Descartes and the Meditations (Routledge, 2003)
  • Williams, Bernard: Descartes, The Project of Pure Enquiry (Penguin, 1978)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Newman, Lex: Descartes' Epistemology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)