Parapsykologia
Parapsykologia (kr. παρά ’vieressä’ + ψυχολογία ’sielutiede’) on väitettyjen parapsyykkisten ja muiden paranormaalien ilmiöiden tutkimusta. Parapsyykkisiä ilmiöitä ovat muun muassa aistien ulkopuolinen havaitseminen ja psykokinesia eli esineisiin vaikuttaminen ilman fyysistä keinoa.[1] Tieteenharjoittajien enemmistö pitää parapsykologiaa näennäistieteenä.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Järjestäytynyt parapsykologian tutkimus kehittyi 1800-luvun jälkipuolella, jolloin alkanutta vaihetta kutsutaan ”psyykkiseksi tutkimukseksi”. Sitä edelsi kasvava kiinnostus erilaisia paranormaaleja väitteitä kohtaan, joka liittyi spiritismin suosion nousuun ja jota olivat pohjustaneet näkymättömien sähkömagneettisten aaltojen löytyminen, mesmeristien kokeilut, julkisuutta saaneet kummitustapaukset ja läntisen esoterian suosion kasvu. Spritistit yrittävät ottaa yhteyttä erilaisiin henkiolentoihin, ja 1800-luvulla kehittyi alalle eräänlainen asiantuntijaryhmä, meediot. He kiertelivät antamassa näytöksiä, joissa he toimivat välittäjänä yleisön ja henkien välillä. Lisäksi he esittelivät muitakin epätavallisia taitoja.[3]
Meedioita tutkimaan perustettiin useita tutkimusseuroja, joiden tavoitteena oli kontrolloida meedioiden toimintaa. Seurat pyrkivät samalla selvittämään, oliko todella olemassa epätavallisia taitoja. Tutkimussuunta herätti jopa akateemista kiinnostusta, ja vuonna 1882 perustetussa psyykkisen tutkimuksen seurassa Society for Psychical Research oli mukana monia akateemisia oppineita.[3] Sen ensimmäinen puheenjohtaja oli Cambridgen yliopiston moraalifilosofian professori Henry Sidgwick.[4] Meediot paljastuivat kerta toisensa jälkeen huijareiksi. Englantilainen parapsykologi Harry Price totesi vuonna 1939, että spiritualismin historia on petoksen historiaa.[5]
Parapsykologian toinen kehitysvaihe alkoi 1920-luvun lopulla, kun kasvitieteilijä Joseph Banks Rhine perusti yhdysvaltalaisen Duken yliopiston psykologian laitokselle kokeellisen ”parapsykologiaksi” ristimänsä tutkimusohjelman. Hän käytti tutkimuksissaan meedioiden sijaan tavallisia ihmisiä, jotka pyrkivät muun muassa arvaamaan viiden symbolin järjestykseen ja vaikuttamaan ajatuksen voimalla noppien silmälukujen esiintymisjärjestykseen. Rhine analysoi tuloksensa tilastomatemaattisesti.[3]
Vaikka Rhinen tutkimukset saivat runsaasti kritiikkiä, ne herättivät laajemmin tutkijoiden mielenkiintoa. Englantilainen Samuel Soal toisti Rhinen kokeita mutta joutui pettymään. Soal huomasi kuitenkin niin sanotun ”siirtymisefektin”, jossa kahden koehenkilön poikkesivat sattumasta, kun laskettiin mukaan oikeaa korttia edeltänyt ja seurannut kortti. Soal jatkoi tutkimuksiaan, ja hänen tuloksiaan esitettiin todisteena ESP-ilmiön eli yliaistillisen havaitsemisen olemassaolosta, vaikka kokeet havaittiin myöhemmin manipuloiduiksi.[6]
Rhine ja Soal määrittelivät käytännössä parapsykologisen tutkimusperinteen. He kutsuivat paranormaalia tekijää nimellä ”psi” kreikkalaisen kirjaimiston psiin (Ψ) mukaan. Alan Rhine ja Soal jakoivat parapsykologian ESP-ilmiöön ja psykokinesiaan. Näiden lisäksi tutkimusperinteessä vaikuttivat jatkossa edelleen erilaiset okkulttiset eli salaopilliset ilmiöt, kuten henki-ilmestykset, kehostapoistumiset ja kuolleiden kummittelut.[3]
Seuraava kiinnostus parapsykologiaan kohosi 1970-luvulla israelilaissyntyisen Uri Gellerin myötä. Hänen kyvyistään kirjoitettiin 1974 jopa tiedejulkaisu Naturessa. Geller sai nopeasti seuraajia mutta myös kriitikoita. Muun muassa taikuri James Randi onnistui viemään Gellerin uskottavuutta lusikantaivuttajana. Gellerin innoittamana englantilainen fyysikko John G. Taylor tutki lasten psykokineettisiä taitoja. Hän havaitsi tutkimuksissaan, että lapset pystyivät taivuttamaan lusikoita, kun heitä ei tarkkailtu. Tällaista tapahtumaa alettiin kutsua ujousilmiöksi. Videonauhoilta havaittiin kuitenkin myöhemmin, että ”lapsipsyykikot” taivuttelivat lusikoita pöytää vasten.[6] Kirjailija Arthur C. Clarke antoi niin sanotulle Geller-efektille uuden määritelmän kykynä ”vakuuttaa tuhannet muuten aivan selväjärkiset ihmiset siitä, että hänen voimansa ovat aitoja tai edes jollain tapaa vakavan tarkastelun arvoisia.”[5]
Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa akateemista mielenkiintoa aiheeseen oli etenkin 1950- ja 60-luvuilla. Akateemisesti koulutetut jättivät tutkimusseurat, joihin jäi vain maallikoita. Niistä muodostuikin enemmän keskustelu- ja harrastuskerhoja. Ne suuntautuivat samaan aikaan enemmän spiritismiin, ja niihin tuli mukaan uutta mystis-uskonnollisuutta, kuten idän uskontoja, teosofiaa ja ufokulttuuria.[3]
Tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tutkimuskohteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Parapsykologian tutkimuksessa on keskitetty erilaisiin parapsykologisiin ilmiöihin. Alan historian aikana on tutkittu muun muassa seuraavia ilmiöitä:[7]
- aistien ulkopuolinen havaitseminen (ESP, engl. extrasensory perception)
- telepatia, ajatuksensiirto
- selväaistiminen, tapahtuman tai esineen havaitseminen ilman normaaleja aisteja
- kryptestesia, piilossa olevan esineen havaitseminen
- psykoskopia, kyky kertoa esineen ja siihen liittyvän henkilön menneisyydestä
- silmätön näkökyky
- telestesia, kaukana olevan esineen havaitseminen
- tunnonsiirto, kyky siirtää tuntoaisti johonkin esineeseen
- psykokinesia (PK), kyky vaikuttaa esineisiin, eliöihin tai tapahtumiin ilman fyysistä keinoa
- esineiden muodon tai rakenteen muuttaminen, esimerkiksi Geller-efekti
- esineiden liikuttaminen ajatuksen voimalla
- levitaatio, esineen nostaminen ajatuksen voimalla
- teleportaatio, esineiden kaukosiirtäminen ajatuksen voimalla
- telekinesia, psykokinesian kyky etäältä
- apportit, esineiden ilmestyminen tyhjästä tai kulkeminen kiinteän aineen lävitse
- poltergeistit eli räyhähenget
- biologisiin järjestelmiin vaikuttaminen ajatuksen voimalla
- ajatusvalokuvaus
- muut ilmiöt
- henki-ilmestykset
- kummittelut
- meediointi, eli yhteyden ottaminen kuolleisiin sieluihin
- kuolemanrajakokemukset
- kehostapoistumiskokemukset
- unet, esimerkiksi enne- ja selkounet
- hypnoosi
Tutkijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Parapsykologiaa tutkitaan verraten vähän akateemisissa yksiköissä, mutta niiden rinnalla toimii sekalukuinen määrä parapsykologiasta kiinnostuneiden ihmisten toimintaa.[3] Historiallisesti alalla toimivia tutkimusyksikköjä ja -hankkeita sekä professuureja on ollut vähintään 120 yli 25 eri maassa, lähes puolet niistä Yhdysvalloissa sekä Britanniassa. Muita huomattavia maita ovat Saksa, Venäjä, Ranska, Alankomaat, Brasilia, Intia, Ruotsi, Australia ja Italia.[8]
Nykyisin Euroopan merkittävin parapsykologian akateeminen tutkimusyksikkö on Edinburghin yliopiston Koestler Parapsychology Unit. Myös Northamptonin yliopistossa vuodesta 2000 alkaen toiminut The Centre for the Study of Anomalous Psychological Processes on noussut varsin merkittäväksi. Lisäksi Lontoon Goldsmiths’ Collegeen kuuluu anomalistisen psykologian yksikkö, Yorkin yliopistossa toimii poikkitieteellinen Anomalous Experiences Research Unit ja Lundin yliopistossa on parapsykologiaan liittyvä professori Etzel Cardeñan oppituoli, jonka yhteydessä toimii anomalistisen psykologian tutkimuskeskus. Yhdysvalloissa merkittävin yliopistotason tutkimusyksikkö on Virginian yliopiston Division of Perceptual Studies, joka keskittyy kuolemanrajakokemusten ja jälleensyntymämuistojen tutkimukseen. Intiassa Andhran yliopistossa toimii psykologian ja parapsykologian laitos.[9]
Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Parapsykologista tutkimusta on kritisoitu monesta eri syystä. Parapsykologia on usein ristiriidassa vallitsevien luonnontieteellisten teorioiden kanssa, joiden kumoamiseen tarvittaisiin painavat todisteet. Suurin ongelma on se, että parapsykologisten ilmiöiden olemassaoloa ei ole pystytty todistamaan. Yksittäiset henkilökohtaiset kokemukset eivät riitä tieteelliseksi todisteeksi ja ”lahjakkaat” psyykikot ovat pääsääntöisesti osoittautuneet huijareiksi. Parapsykologian toinen merkittävä ongelma liittyy psi-käsitteeseen, jota ei ole pystytty tieteellisesti määrittelemään, jotta se voisi olla käyttökelpoinen alan edistymisen kannalta eikä vain tutkimusalueen identiteettiä määriteltäessä. Tutkijayhteisö on pieni ja alalla on suuria haasteita tieteellisen identiteetin vakiinnuttamiseksi, minkä vuoksi parapsykologian asema tieteenä on kyseenalaistettu.[3]
Psykologi Risto Selinin mukaan parapsykologinen tutkimus on saanut tuloksekseen vain tiedon siitä, että ihminen on halukas huijaamaan ja että toiveajattelu tuhoaa kriittisen ajattelun.[6]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aho, Jouko: Parapsykologian perinteitä. Teoksessa Selin, Risto & Ollikainen, Marketta & Salmi, Ilpo V. (toim.): Paholaisen asianajajan paluu. Helsinki: Ursa, 1997. ISBN 951-9269-88-6.
- Selin, Risto: Ihmeellinen maailma. Skeptikon tietosanakirja. Helsinki: Ursa, 2001. ISBN 952-5329-19-4. Verkkoversio.
- Tuomi, Ilkka: Parapsykologian paradokseja. Teoksessa Häyry, Heta & Karttunen, Hannu & Virtanen, Matti (toim.): Paholaisen asianajaja. Opaskirja skeptikolle. Helsinki: Ursa, 1989. ISBN 951-9269-48-7. Verkkoversio.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Aho 1993, s. 134.
- ↑ Gross, Paul R. & Levitt, Norman & Lewis, Martin W.: The Flight from Science and Reason, s. 565. New York: New York Academy of Sciences, 1996. ISBN 978-0-8018-5676-1. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Aho, s. 131–133.
- ↑ Tuomi 1989.
- ↑ a b Selin, Risto: Parapsykologia – paljon porua, vähän villoja tiede.fi. 3/2001. Viitattu 15.9.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c Selin 2001, s. 182–183.
- ↑ Selin 2001, s. 185–186.
- ↑ Linkkejä sites.google.com. Parapsykologian instituutti. Arkistoitu 16.5.2016. Viitattu 29.9.2017.
- ↑ Hanson, Jill: 13 University-Sanctioned Paranormal Research Projects 18.1.2014. Mental Floss, Inc. Viitattu 24.11.2015. (englanniksi)
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Aho, Jouko: Parapsykologit. Ulkopuolisen näkemys poikkeavan tieteen suomalaiseen historiaan. Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1993. ISBN 951-8915-80-6.
- Charpak, Georges & Broch, Henri: Debunked! ESP, Telekinesis, and Other Pseudoscience. (Devenez sorciers, devenez savants, 2003.) Translated by Bart K. Holland. Baltimore, Madison: Johns Hopkins University Press, 2004. ISBN 0-8018-7867-5. (englanniksi)
- Lindeman-Viitasalo, Marjaana (toim.): Toden näköiset harhat. Helsinki: Duodecim, 1995. ISBN 951-8917-70-1.
